2. Suljetusta alueesta avoimeksi kulttuurin keskukseksi
2.2 Miljöön tutkiminen
Heti kun ”Paukun alueen” ostamisesta oli päästy sopimukseen eli jo ennen varsinaisten kauppakirjojen hyväksymistä, laadin alueesta alustavan miljööluokittelun. Siinä arvioin, mit-kä rakennukset tai osa-alueet ovat historiallisesti tai miljööarvoiltaan merkittävimpiä ja millaisia erilaisia osakokonaisuuksia alueen sisällä oli.
Samassa yhteydessä tehtiin alustava kuntotutki-mus. Arvioidessani vanhaa teollisuusaluetta käy-tin jaottelua teollisuushistoriallisiin, arkkitehto-nisiin, ympäristö- sekä sosiaalisiin arvoihin, ku-ten mm. Putkosen teollisuusalueita koskevassa tutkimuksessa oli tehty (Putkonen 1988). Selvi-tyksessäni pyrin korostamaan, että teollisuusra-kennusten kulttuurihistoriallista arvoa määritel-täessä on kiinnitettävä huomiota eri toimialojen erityisluonteeseen ja että on muistettava esteetti-sen arvon olevan vain yksi muiden joukossa.
Kävijän ja työntekijöiden epäesteettisenä tai ru-mina kokemat tehdasrakennukset saattavat olla muista syistä arvokkaita. Kulttuurihistoriallises-sa arvottamisesKulttuurihistoriallises-sa ei ole kysymys vain makuasi-oista, vaan monipuolisesta tutkimisesta. Yleises-ti hyväksyttyjä kriteerejä ovat esimerkiksi edus-Kuva 16. Näkymä kesällä 1997 vielä korjaamattoman
Keskusvaraston (n:o 4) ohi kohti Latomäen sähkö-liikkeen taloa, joka on toisella puolella katua ja Ruo-kalan “pari”.
Kuva 17. 1930-luvulla rakennettu toinen iso tiili-rakennus eli n:o 2 tai Työkalutehdas. Sen betoniele-menttirakenteinen laajennusosa on vuodelta 1970, ja siihen näyttää loppuvan perinteinen tiilinen teollisuusarkkitehtuuri Lapuan vanhan patruuna-tehtaan alueella. Tämä rakennus oli alueen ensim-mäisen “purkaa vai korjata” -kiistan kohteena 1999.
Kuva 18. Patruunatehtaan entinen pääkonttori vuodelta 1980. Nykyisin siinä on kaupungin Perusturvakeskus. Kesällä 1998 edessä seisoi eräs lapualaissyntyisen kuvanveistäjä Kari Ovaskan naisfiguureista.
tavuus tai harvinaisuus, alkuperäisyys tai toisaalta ajallinen kerrostuneisuus ja yhtenäisyys (Teräväi-nen 1993,5).
Miljööluokituksessa sovelsin rakennuksiin kolmea eri arvoluokkaa. Vanha tehdasalue jaet-tiin kolmeen osaan, joista AI oli arvokkaimmak-si koettu. Sen rakennukarvokkaimmak-sia suoarvokkaimmak-siteltiin kokonaan säilytettäväksi ja asemakaavaan merkintää ”sr”
eli suojeltu rakennus. Ryhmään kuuluvilla raken-nuksilla määriteltiin olevan erityistä historiallis-ta arvoa tehdasalueen vanhimpina historiallis-tai Lapuan historian merkittävänä ajanjaksona 1920–30-lu-vulla rakennettuina kohteina. Suomen rakennus-taiteen historiassa merkittävä arkkitehti, profes-sori Onni Tarjanne oli ensimmäisen vaiheen suunnittelijana. Rakennuksilla näyttää olevan katsojien silmissä myös esteettistä arvoa nyky-ajan karuihin teollisuusrakennuksiin verrattuna, koska jugendin ja uusklassismin yksityiskohdat
Kuva 19. Ison Tehtaan konttorin ovi talvella 1993.
Kuva 20. Edessä entinen lyijylankaosasto (n:o 8), joka vielä odottaa persukorjaamista ja jossa on kansalais-opiston kudontatiloja. Takana vasemmalla entinen pintakäsittelylaitos (n:o 7), joka kesällä 2005 oli taidemuse-on työmaana.
ja tyylipiirteet erottuvat niissä selvästi. Ympäris-tö on myös yhtenäinen: kivipintaisia, sileäksi pattuja tai tiilisiä rakennuksia. A I -luokan ra-kennuksia oli selvityksen mukaan yhteensä 7875 kerrosneliömetriä.
A II -ryhmään kuuluvat rakennukset esitet-tiin arvokkaina, koska ne ovat ympäristön osa, mutta yksittäisten rakennusten historiallinen tai esteettinen arvo ei yltänyt edelliseen kategoriaan.
Esimerkiksi sodan jälkeen rakennetut kerrosta-lot ja entinen pääkonttori, joka tyyliltään edusti 1980-luvun rationalismia, kuuluivat tähän ryh-mään oman aikansa edustajina. A II -luokan ra-kennuksia oli selvityksen mukaan 6995 kerros-neliömetriä.
Kuva 21. Ensimmäinen silmäys arkkitehti Leiviskän kanssa kohti tulevaa taidemuseota, joka tässä vielä pintakäsittelylaitos (alunperin lataamo n:o 7).
Kuva 22. Uusi peltinen varastohalli rakennettiin no-peasti 1976 räjähtäneen lataamorakennuksen paikalle.
Kuva 23 ( alla). Näkymä kirkkosillalta kohti Vanhaa Paukkua, edessä Laurilan silta 2001.
A III -luokkaan kuuluvat rakennukset esitet-tiin kulttuurihistorialliselta ja esteettiseltä arvol-taan vähäisempinä, mutta korostettiin niilläkin voivan olla taloudellista käyttöarvoa. (Teräväi-nen 1993, 6)
Teollisuusalueita oli Suomessa 1990-luvun alkuun mennessä luetteloitu noin 500 kpl, lähin-nä Museoviraston ja silloisten seutukaavaliitto-jen tekemissä inventoinneissa. Lapuan patruuna-tehtaan aluetta ei luetteloissa mainittu, mutta sillä voitiin osoittaa olevan ainakin selvästi historial-lista tyypillisyys- ja ainutlaatuisuusarvoa tuotan-tosuuntansa perusteella. Vastaavia tehtaita ei ole Suomessa monta; vain Riihimäellä ja Vihtavuo-ressa on valmistettu patruunoita. Rakennuskan-nan monipuolisuus ja kerroksisuus alkoivat myös tuntua viehättävältä, kun käytöstä poistuneen teol-lisuusalueen rähjäisyydeltä kykeni hiukan ummis-tamaan silmiään.
Tälle ensimmäiselle arvotukselle, rakenne-tun kulttuuriympäristön arvojen käsittelylle ei juuri tullut ulkoista sen paremmin kuin yhteisön omaakaan tukea. Kyseessähän oli ”luetteloima-ton kohde”, jolle ei ”minkään valtakunnan ar-voa” ollut muualta osoitettu. Tehtaan työnteki-jöiden mielestä rakennukset olivat huonoja sen funktion suhteen, mihin ne oli tarkoitettu eli teh-taana. Kuntapäättäjien suhtautuminen rakennus-suojeluun oli epäilevä ja kielteinen. Siitä minul-la työssäni Lapualminul-la ja aiemmiltakin vuosilta oli paljon kokemusta. 1970-luvulla tein tutkimuk-sen suojelukaavojen käytöstä Suomessa Valtion tekniselle tutkimuslaitokselle. Lapualla olin ase-makaavoittanut 1980-luvulla Vanhan Siirilän pientaloalueen aluerakenteeltaan ja miljööltään säilytettäväksi eli suurimmaksi osaksi rakennuk-siltaankin säilyväksi. ”Miljöön säilyttäminen” hy-väksyttiin, mutta rakennuskohtaisia suojelumää-räyksiä ei haluttu vahvistaa asemakaavoilla.
Tavoitteena oli saada asemakaavalla säily-mään näkyvin ja huomattavin miljöö tehdasalu-eesta, jota pidin ainakin paikallisesti merkittä-vänä kulttuurihistoriallisena ympäristönä. ”Se miltä näyttää” tai onko kuntalaisten tai heidän valitsemiensa päättäjien mielestä jollakin kohteel-la esteettistä arvoa, ”kauneutta”, tulee aina pu-heissa esille. Se saattaa johtaa niin nopeaan lo-pulliseen ratkaisuun eli rakennusten purkami-seen, ettei keskusteltavaa tai koettavaa ympäris-töä enää jääkään jäljelle. Helpoimmin ymmär-rettävä arvoa muodostava tekijä tuntui olevan
”aika”: Ainakin lausahdusta ”eihän se edes ole mikään vanha” paljon käytettiin yleisön keskuu-dessa arvoa vähentävänä tekijänä. Viime vuosi-kymmenen aikana suhtautuminen vanhaan ra-kennuskulttuuriin tai rakennettuun kulttuuriym-Kuva 24. Prässien tilassa oleva alkuperäinen, vuon-na 1976 rikkoutumatta säilynyt ikkuvuon-na
päristöön on muuttunut ja säilyttämiseen suhtau-dutaan paljon suopeammin. Kuitenkin ymmär-rys ja suojelu tuntuvat edelleenkin kohdistuvan enemmän koteihin ja asumiseen kuin työn teke-misen paikkoihin. Vanhan Paukun asemakaavaan ei päättäjien mielestä voinut kirjoittaa rakennus-kohtaisia sr-merkintöjä, ja niin säilyminen jäi muiden päätösten varaan.
Miljööarvioinnin mukaan koko vanhan pat-ruunatehtaan alue näytti jakautuvan viiteen eri osaan. M 1 -alue oli vanhinta, alkuperäisintä teh-taan aluetta (rakennukset A I- ja A II -luokkaa).
Tämä alue koettiin myöhemmin ratkaisevaksi, kun esisuunnitteluprojektissa mietittiin tulevaa uutta käyttöä. Siihen läheisesti liittyvä M 2 sisäl-si enimmäkseen varastorakennuksisäl-sia. Räjähdys-onnettomuuden jälkeen lataamon paikalle
raken-Kuva 25, vasemmalla.
Asemakaavanmuutos 1994 osaan Lapuan kaupungin 8. kaupunginosan Liuhtarin korttelia 843.
Kuva 26 (alla). Asemakaa-vassa teollisuusalueeksi jätetty osa korttelista 843.
nettu peltihalli rajaa tätä aluetta idässä. M 3 kä-sitti vuonna 1976 rakennetun betonisen pienois-kiväärilataamon sekä sen takana olevat kylmät kivi- ja lautarakenteiset varastot.
Varastorakennukset ovat 1930- ja 1940-lu-vulta, eikä niille tuolloin haluttu antaa muuta merkitystä kuin käyttöarvo, vaikka niissä onkin ajalle tyypillisiä, kauniita yksityiskohtia..
Entinen pääkonttori sitä reunustavine van-hoine varastorakennuksineen oli erillinen alue M 4. Sodan jälkeen rakennetut asuintalot muodos-tivat myös oman viihtyisän, vaikkakin teknisesti huonossa kunnossa olevan alueensa (M5). (Te-räväinen 1993, 7)
Samaan raporttiin liitettiin teknisen keskuk-sen tekemä alustava kuntoselvitys, jonka mukaan alueen rakennukset kuuluivat luokkiin K 1, K 2, K 3 ja K 0. 3
Koska alkuperäisiä piirustuksia tai muita-kaan ei ollut, paitsi uusimmista rakennuksista, jouduttiin koko rakennuskanta dokumentoimaan mittaamalla, piirtämällä sekä valokuvaamalla ja lopulta vielä digitaalisesti mittaamalla.