Teknillisen korkeakoulun arkkitehtiosaston tutkimuksia 2006/24
Lapuan Vanha Paukku – uudeksi rakennettu ja puhuttu
Kulttuuriympäristön diskursiivinen muodostuminen tapaustutkimuksessa
Helena Teräväinen
Teknillisen korkeakoulun arkkitehtiosaston tutkimuksia 2006/24
Lapuan Vanha Paukku – uudeksi rakennettu ja puhuttu
Kulttuuriympäristön diskursiivinen muodostuminen tapaustutkimuksessa Helena Teräväinen
Tekniikan tohtorin tutkinnon suorittamiseksi laadittu väitöskirja, joka arkkitehtiosaston luvalla esitetään julkisesti tarkastettavaksi Teknillisen korkeakoulun päärakennuksen luentosalissa E lauantaina syyskuun 16. päivänä 2006, klo 12.
Yhdyskunta- ja kaupunkisuunnittelu Espoo 2006
Teknillinen korkeakoulu
Arkkitehtiosasto
Julkaisumyynti:
Teknillinen korkeakoulu Arkkitehtiosaston kirjasto PL 1300
02015 TKK Puh. (09) 451 4418 E-mail:a-kirjasto@hut.fi © Helena Teräväinen 2006
Kannen värikuva Jussi Tiainen / kuvankäsittely ja kannen ulkoasu Helena Teräväinen
Taitto: Helena Teräväinen
ISBN 951-22-8360-3 ISSN 1236-6013
URN: ISBN 951-22-8361-1
URL: http://lib.tkk.fi/Diss/2006/isbn9512283611
Oy Fram Ab Vaasa 2006
muutenkin: nykyarkkitehtuurin professorina ollut Reima Pietilää sai mei-
“Sillä vaikka yhteinen maailma on kaikkien yhteinen kokoontumispaikka, läsnäolijoilla on siellä eri paikat eikä yhdenkään ihmisen sijainti voi koskaan olla sama kuin toi- sen, samalla tavoin kuin kaksi esinettäkään ei voi olla yhtai- kaa samassa paikassa. Muiden nähtävissä ja kuultavissa ole- minen on tärkeää siksi, että kaikki näkevät ja kuulevat asiat kukin eri asemasta. Tämä on julkisen elämän merkitys – – – Ainoastaan silloin, kun useat katsojat voivat nähdä asiat monesta näkökulmasta ilman niiden identiteetin muuttu- mista, toisin sanoen kun niiden ympärille kokoontuneet tie- tävät näkevänsä saman asian täydessä erilaisuudessaan, voi maailman todellisuus näyttäytyä aidosti ja luontevasti.”
(Arendt 2002, 63)
Esipuhe
Tämä tutkimus on syntynyt halusta ymmär- tää, miksi ja miten jotain tapahtui. Tutkimuksen kohteena on Lapuan Vanhan Paukun muuttu- minen (useassa) projektissa entisestä, suljetusta teollisuusalueesta toimivaksi ja avoimeksi kau- pungin kulttuurikeskukseksi ja siinä samalla mer- kityksenmuutoksesta eli kulttuuriympäristöksi muuttumisesta.
Tämä tutkimus on myös syntynyt halusta kirjoittaa ja kertoa näkyviin Vanhan Paukun muutos ja samalla kuvata niitä vallinneita aja- tussuuntia ja strategioita, joita kunnallisessa suunnittelussa ja päätöksenteossa käytettiin.
Kokonaistaloudellisuudeksi kuvatun näkemyk- sen alta tai rahan vallan takaa on yhä vaikeampi saada näkyviin sellaisia näkökohtia, joissa esil- lä olisivat esteettiset, kulttuuriset (kulttuurihis- torialliset ehkä), sosiaaliset tai muut ns. pehme- ät lähestymistavat. Lainsäädäntö kyllä koros- taa monipuolista vaikutusten arviointia, mutta eri kunnissa politiikan ja demokratian ilmapiiri vaihtelee niin, että arviointien toteuttamisessa on usein toivomisen varaa.
Kulttuuriympäristö (tai kuten aiemmin enemmän käytetty ”rakennussuojelu”) on ollut mukana kaupunkisuunnittelijan ammatillisessa identitee-tissäni arkkitehdin perusopinnoistani asti, jotka sijoittuvat 1970-luvulle ja Oulun yli- opistoon. Tuolloin ympäristöä säilyttävä ote ei ollut muodikasta, mutta olen kiitollinen profes- sori Esko Järventaukselle, joka rakennustaiteen- historian opetuksessaan yhdessä assistent- tiensa kanssa sai minut näkemään olemassa ole- van ympäristön arvot. Modernismin ylivaltaa vastaan kapinoitiin Oulussa muutenkin: nyky- arkkitehtuurin professorina ollut Reima Pietilää sai meidät oulunkoululaiset etsimään regio- nalistisesti juuria.
Näin ei varmaankaan ollut sattumaa, että työurakseni muodostui pienen, vanhan kau- pungin kaavoittajan ja kaupunginarkkitehdin virassa toimiminen (1984-2005); olihan sekin 1980-luvulla ikään kuin valtavirtaa vastaan aset- tumista sankariarkkitehtuurin sijaan. Olen kii- tollinen Lapuan kaupungille, joka nimenomaan vuosina 1993-2000 tarjosi minulle työtehtäväksi
vanhan patruunatehtaan eli Vanhan Paukun alu- een. Näin sain itselleni myös tutkittavan tapa- uksen, kun elämänikäinen oppimisen halu taas kerran veti minut yhdyskuntasuunnittelun jat- ko-opintojen pariin.
Vuosina 2000–2003 työskentelin osa-aikai- sesti sekä Etelä-Pohjanmaan liitossa että Länsi- Suomen ympäristökeskuksessa, ja haluan kiit- tää näitä työympäristöjä kannustavasta suhtau- tumisesta tutkimukseeni. Vuonna 2001 sain Suo- men kulttuurirahastolta apurahan, joka toimi erinomaisena kannustimena tutkijan taipa- leellani. Samoin kiitän Etelä-Pohjanmaan liittoa maakunnan kehittämisrahastosta vuonna 2003 saamastani apurahasta.
Liikkeelle paneva voima tämän tutkimuksen aloittamiseen löytyi vuonna 2000 Yhdyskunta- suunnittelun täydennyskoulutuksen pitkältä kurssilta. Kiitän alkuohjauksesta ja myöhemmin saamastani tuesta professori Hilkka Lehtosta, professori Christer Bengsiä ja tutkija Mervi Ilmosta.
2
Tutkimukseni sai varttumisympäristök- seen professori Kimmo Lapintien Tohtoritallin, joka on kokoontunut kuukausittain syksystä 2001 lähtien Teknillisen korkeakoulun arkkitehti- osaston yhdyskunta- ja kaupunkisuunnittelun laitoksella. Erityisen lämpimät kiitokset annan kannustavalle ohjaajalleni professori Lapin- tielle. Tallitovereitani kiitän keskusteluista, reflektoinnista ja hyvästä seurasta – ja kääntä- jä FM Ilona Nykyriä suomen kielen tarkistuk- sesta.
Väitös on kokonaisuudessaan pitkä pro- sessi: kiitän työni esitarkastajia professori Pauli Tapani Karjalaista ja dosentti Raine Mänty- saloa Oulun yliopistosta syvällisestä paneutu- misesta asiaan ja saamistani hyvistä neuvoista.
Suurimmat kiitokset omistan perheelleni, joka on jaksanut kannustaa minua: äitini ja isäni istuttivat aikoinaan ainoaan tyttäreensä tiedon- halun, ja Sanna-Maria, Jenni ja Raimo ovat saa- neet kantaa sen seuraukset. Omalta osaltaan ovat myös Peijooni ja Harmi tarjonneet tukeaan ja lämpöään.
Lapualla 31.8.2006 Helena Teräväinen
18.9.2006 Väitöstilaisuuden jälkeen kiitän tässä vielä arvoisaa vastaväittäjääni professori Helka-Liisa Hentilää sekä arvoisaa valvojaa, professori Kimmo Lapintietä tilaisuuden onnistumisesta.
Tiivistelmä
Tutkimuskohde on Lapuan Vanhan Paukun projekti (1993-). Lapuan kaupunki osti vuonna 1993 entisen Valtion patruunatehtaan alueen, joka sijaitsee keskellä kaupunkia. Sitä seuran- neen vuosikymmenen aikana vanhat teollisuus- rakennukset kävivät läpi ison muutoksen, ja ne korjattiin uuteen käyttöön. Patruunatehtaan alue muuttui Kulttuurikeskus Vanhaksi Paukuksi konkreettisella rakentamistyöllä, mutta muutok- sia tapahtui myös diskursiivisesti ihmisten pu- heissa ja merkityksiä antamalla. Tapaus tarjosi mielenkiintoisen ja ainutkertaisen aiheen, josta kirjoittajalla oli itsellään mukana olleen toimijan tieto. Vanhan Paukun historiaan liittyy monia merkittäviä tapauksia ja siinä on mukana huo- mattava kappale itsenäisen Suomen historiaa, niin poliittisesti kuin rakennustaiteenkin osal- ta.
Pyrkimyksenä on ollut tuottaa mahdollisim- man intensiivistä ja yksityiskohtaista tietoa ta- pauksesta, joka on kuvattu eri toimijoiden kan- nalta. Tutkimuksen tarkoituksena ei ole ollut ai- kaansaada mitään yleispätevää mallia, mutta tutkimuksen toivotaan osaltaan syventävän tie- toa kulttuuriympäristön käsitteestä ja lisäävän sitä koskevaa ymmärrystä eri tahoilla. Tutkimus- kysymykset keskittyvät siihen, miten kulttuuri- ympäristö diskursiivisesti muodostui Vanhan Paukun tapauksessa, ja kuinka merkitykset muuttuivat ja taistelivat siinä. Tapaustutkimus valaisee omalta osaltaan kulttuuriympäristön asemaa kunnallisessa suunnittelu- ja päätök- sentekoprosessissa.
Tutkimusmetodina on ollut diskurssiana- lyysi, jota varten muita toimijoita on haastatel- tu (kahdeksan henkilöä, kymmenen tuntia nau- hoitusta). Käytettävissä ovat olleet myös suun- nittelu- ja päätösasiakirjat, raportit ja lehtiartik- kelit (joiden kautta tutkija refklektoi omaa toi- mintaansa) sekä runsas valokuvamateriaali (ku- via tehtaan rakentamisen ajoista 1910-luvulta
aina nykyhetkeen asti). Tapaus Vanhan Paukun ensimmäisen vaiheen päätöksentekoa 1993–4 perusteltiin voimakkaalla kulttuurin ja yrityselä- män vastakkainasettelulla (Yritysmalli ja Kult- tuurimalli). Ennen varsinaisia teemahaastatte- luja on sen vuoksi tehty laajempi lomakekysely (toimijaroolien mukaan ryhmät: poliitikot, virka- miehet, yrityselämä ja kulttuuri), jotta diskurs- seille on kyetty varmistamaan monipuoliset esiintulomahdollisuudet.
Tutkimuksen teoreettisessa kehyksessä kulttuuri on virtojen verkko, jonka sisällä merki- tykset ja diskurssit syntyvät, liikkuvat ja hetkit- täin kiinnittyvät paikalleen. Tässä näkyy yhdys- kuntasuunnittelun tutkimuksen ns. kulttuurinen käänne siirtymisenä kohti foucault’laista dis- kurssi- ja valta-analyysiä. Diskursseissa nou- sevat esiin ja niihin kiinnittyvät paikkakokemuk- set, historian merkitys ja muisti sekä muiden toimijoiden kokemukset tapauksesta ja kunnan suunnittelun muutos, strategiat ja prosessin merkitys suunnittelussa.
Vanhasta Paukusta muodostui ”kulttuuri- ympäristö” käsitteellisessä mielessä pikku hil- jaa ihmisten puheissa ns. diskursiivisesti, kun paikan historiaan, muistiin ja kokemiseen liitty- vät puheet yhdistyivät prosessin kokemukseen.
Vanhan Paukun suunnitteluprosessi tarjosi myös foorumin (paikan), jossa voitiin käsitellä avoimesti muitakin asioita kuin tehdasalueen uutta käyttöä. Prosessidiskurssia kuvaa lause:
”Missä niitä malleja opittiin?”, ja se viittaa val- tasuhteen muutokseen: jos aiemmin kentällä toi- mijoina oli ollut pääasiassa luottamushenkilöi- tä ja viranhaltijoita, niin nyt prosessissa ovat mukana myös aktiiviset kulttuuri- ja kansalais- järjestöt. Paikkadiskurssi on nimetty lauseella:
”Kun meillä nyt on tällainen paikka”, ja siihen sisältyy ajatus menneisyydestä ja muistista, mutta myös nykyisestä identiteetistä ja ihmis- ten käyttämästä kulttuurikeskuksesta. Tieto- vallan kotipesien muuttuessa, ja koska ”kult- tuuriympäristö” tarjoutui kunnan johdon kan- nalta ”väärältä” suunnalta (kansalaisten ja val- tion hallinnon suunnalta), näyttää siltä, ettei todellista yhteisymmärrystä kulttuuriympäris- töstä eikä ainakaan Vanhan Paukun merkityk- sestä kulttuuriympäristönä vielä syntynyt ta- paustutkimuksen aikana.
Tapaustutkimuksessa on ollut mukana ja syntyneisiin diskursseihin vaikutti niin sanot- tu virallinen diskurssi kulttuuriympäristön kä- sitteestä, jota käytetään ympäristöhallinnossa ja siis myös kuntien kaavoituksessa. Tutkimuk- sen toivotaan osaltaan lisäävän ymmärrystä, joka liittyy kulttuuriympäristön käsitteeseen ja sen muodostumiseen diskursiivisesti ja paikal- lisesti, ja että paikan ja prosessin kokemuksen merkitys tulisi huomatuksi. Tutkimuksen merki- tys kaupunkisuunnittelulle ja -politiikalle on narratiivin ja esimerkin voima, mutta varmasti myös siinä, että edelleen huomataan paikkojen suuri merkitys ja niihin liittyvien, ihmisten yh- teisesti muistamien, tapahtumien eli kollektiivi- sen muistin merkitys.
Asiasanat (avainsanat) ja luokat
diskurssi, diskurssianalyysi, Foucault, her- meneutiikka, identiteetti, imago, kollektiivinen muisti, kulttuuri, kulttuuriympäristö, merkitys, merkityksellistäminen, muisti, paikka, prosessi, tapaustutkimus, valta, valta-analytiikka
Abstract
TTT
The research subject is the case of Old Paukku (Paukku=Explosive Charge; 1993–) in the town of Lapua, Finland. In 1992 Lapua acquired the area of the former State Cartridge Factory, which was located in the middle of the town. During the next decade the old industrial buildings went through great changes, and they were renovated for new uses. The area of the cartridge factory was transformed constructio- nally into the Cultural Centre ‘Old Paukku’, but changes were also perceived discursively in human speech and new attributed meanings.The case offered an interesting and unique the- me, and the author herself carried some co- players‘ knowledge; she had been involved in the project at the time she held office as the City Architect and Planner. The history of Old Paukku is connected with many remarkable events and it plays a significant part in the his- tory of independent Finland, political as well as architectural.
The aim has been to produce intensive and detailed knowledge of the research case, which has been described from different standpoints.
The research was not meant to produce any generally valid model, but the research hope- fully deeps the conceptual knowledge of the cultural heritage and increases the understan- ding to it in different directions.
The research questions concentrate on how the cultural heritage (in built environment) ap- peared in discussions concerning the case of Old Paukku, and how the meanings appeared, changed and struggled during the process. The case study sheds light on the position of the cultural heritage in municipal planning and de- cision-making processes.
The research method used has been dis- cursive analysis, and other actors have been interviewed. Also the planning and decision- making documents, reports and newspaper ar-
ticles (through which the researcher is reflec- ting her own actions) and a lot of photographi- cal material (pictures from the time the factory was built in 1910’s until today) have acted as source material for the research. The Old Pauk- ku project‘s first decision-making phase was characterized by strong conflicts between pri- vate enterprise and cultural factions (Enterpri- se Model versus Culture Model). Before the actual theme interviews, a larger survey was conducted, in order to make sure that the dis- courses had many possibilities to come to light.
In the theoretical research framework cul- ture is the network of currents in which mea- nings and discourses are arising, moving and periodically establishing their own position.
Here appears the cultural turn of planning rese- arch, it is changing over to a Foucauldian-style discourse and power analytics. The level of dis- courses is rapidly developing in terms of place experience, historical meaning and the place of memory. Equally important have become the narratives of other actors in the process, the change in municipal planning, strategies and the meaning of the process in planning.
Old Paukku has become conceptually a
“cultural environment” little by little through human speech when discussions centering around the history of the place, the collective memory and the new experiences gained com- bined together in the experienced process. The planning process of Old Paukku also created an open the forum (a place), where, in addition to the re-use of the old factory, other issues could also be dealt with. The process discour- se is described with the sentence: “Where did they learn those models?” and it refers to chan- ging power relationships: When before the ac- tors in the field were mainly politicians and mu- nicipal officials, now within the process are also active cultural and citizen organizations. The place discourse is named with the sentence:
“Now we have this kind of place.”, and it con- tains not only the idea of the past and memo- ries, but also issues relating to current identity and the cultural centre usage by people. When the base-camp of knowledge-power was chan-
ged, and because “the cultural heritage” deve- loped from an “improper” direction (i.e. emina- ting from the citizens themselves and from cent- ral government agencies), it seems that neither a real mutual understanding of cultural heritage nor the significance of Old Paukku as cultural heritage has yet come into existence during the case study.
There has been considerable impact both within the case study and the discourses arising out of it, from the so-called official ongoing discussion of the concept “cultural heritage”
within the built environment, which is used in environmental administration and also in municipal planning. This research work aims hopefully to increase understanding by joining the concept “cultural heritage” and its formulation discursively and locally, leading to a situation in which the experience of place and process would gain in significance.
For town planning and town politics the significance of this research means not only the power of narrative and example, but surely also the value of places and the events joined which people remember together, in other words, the collective memory.
Keywords
discourse, discourse analysis, case study research, collective memory, culture, cultural heritage, Foucault, hermeneutics, identity, image, meaning, meaning-giving, memory, place, power, power analytics, process
Sisällysluettelo
Esipuhe ... 1
Tiivistelmä ... 3
Abstract ... 5
Sisällysluettelo ... 7
1. Johdanto ... 9
1.1 Vanhaa Paukkua käsittelevän tapaustutkimuksen lähtökohdat ... 9
1.2 Kulttuurikäsitteistä ... 12
1.3 Kulttuuripolitiikan diskursseja Suomessa ... 13
1.4 Kulttuuriympäristö hallinnon diskursseissa ... 17
2. Suljetusta alueesta avoimeksi kulttuurin keskukseksi ... 25
2.1 Paukun alueen rakentamisen historiaa ... 26
2.2 Miljöön tutkiminen ... 30
2.3 Esisuunnittelu ja päätös käytöstä ... 35
2.4 Vanhan Paukun suunnittelu ja rakentaminen ... 41
2.5 Merkityksen ja identiteetin jäljillä ... 55
3. Tutkimuksen tekeminen ... 65
3.1 Tutkijan positio ja hermeneuttista ymmärtämistä ... 65
3.2 Tutkimuskohteen valinta ... 72
3.3 Tapaustutkimuksesta yleensä ... 74
3.4 Tutkimuskysymykset ... 78
3.5 Tutkimuksen vaiheet ... 80
3.6 Lomakekysely 2002 ... 81
3.7 Teemahaastattelut 2002–2003 ... 83
3.8 Diskurssien analyysiä ... 84
4. Kulttuurinen ja diskursiivinen käänne ... 93
4.1 Kulttuurin jatkuva muodonmuutos ... 96
4.2 Merkitykset diskurssissa ... 100
4.3 Habermasin diskurssietiikka ... 103
4.4 Foucault’n diskurssi- ja valta-analytiikka ... 106
4.5 Keskustelua ... 117
5. Merkityksen ja muistin paikat ... 131
5.1. Paikan imago ... 132
5.2 Suunnittelijan ja maantieteilijän paikka ... 136
5.3 Kokemus ... 141
5.4 Kenen identiteetti? ... 145
5.5 Muistin variaatiot ... 150
6. Reflektointia toimijoiden kokemuksiin ... 169
6.1 Muistikuvat suunnittelun alkuvaiheista ... 169
6.2 Muuttuiko menneisyys puheissa? ... 174
6.3 Rakennettu kulttuuriympäristö ja imago ... 179
6.4 Erilaisten diskurssien esiin-tulomahdollisuudet ... 184
6.5 Reflektio tutkijan omaan puhuntaan ... 188
7. Haastatteluilla kohti ymmärtävää tulkintaa – prosessidiskurssit ... 205
7. 1 Toimijoiden puhe diskurssien esiintulopaikkana ... 205
7.2 Kulttuurisuus prosessidiskurssissa ... 212
7.3 Prosessinäkemys ja toimintaympäristön muutoksia ... 219
7.4 Siirtyminen strategisen suunnittelun aikaan Lapualla ... 222
7.5 Prosessi, foorumi ja oppiminen hallinnossa ... 228
8. Imagon rakentamista vai identiteetin muutos? ... 243
8.1 Prosessi- ja paikkadiskurssien yhteisiä piirteitä ... 243
8.2 Paikan vahvuus imagoa tukemassa ... 246
8.3 Identiteetti ja kansanluonne ... 257
8.4 Paikan kokemus ... 261
8.5 Vanha Paukku muistin paikkana ... 269
8.6 Vanhan Paukun identiteetin muutos ... 281
9. Merkityksellistetty kulttuuriympäristö ... 287
9.1 Diskurssit prosessissa ... 287
9.2 Tieto-vallan kotipesät muuttuvat ... 294
9.3 Kulttuuriympäristö vallan symbolina ... 298
9.4 Kulttuuriympäristön muo-dostuminen tapaustutkimuksen valossa ... 301
Kuvaluettelo ... 306
Kaavioluettelo ... 311
Kirjallisuusluettelo ... 312
Kuva 1. Lapuan kulttuurikeskus Vanha Paukku ilmakuvassa vuonna 2004.
1. Johdanto
“Planning is the organisation of hope – an imagination of future, what they wait!” (Forester 18.6.2004)
1.1 Vanhaa Paukkua käsittelevän tapaustutkimuksen lähtökohdat
Vuosituhannen vaihteen lähestyessä olin työssäni kaupunginarkkitehtina mukana mielen- kiintoisessa kulttuurisessa muutosprosessissa, jossa vanha teollisuusalue rakennettiin kulttuu- rikeskukseksi ja samalla sen arvottomana pide- tyt rakennukset muuttuivat osaksi valtakunnal- lista kulttuuriympäristöä. Lapuan kaupunki osti vuonna 1992 entisen Valtion patruunatehtaan alueen, joka sijaitsi keskellä kaupunkia. Seuraa- van vuosikymmenen aikana vanhat teollisuusra- kennukset kävivät läpi ison muutoksen, ja ne kor- jattiin uuteen käyttöön.
Lapuan Patruunatehtaan alue muuttui Kult- tuurikeskus Vanhaksi Paukuksi konkreettisella rakentamistyöllä, mutta muutoksia tapahtui myös diskursiivisesti ihmisten puheissa ja merkityksiä antamalla. Kyseessä oli valtava muutos, jonka esille saamiseksi kannatti tehdä tutkimusta, ku- vata ja kirjoittaa siitä. Oma päätökseni alkaa tut- kijaksi teki tästä tapauksesta myös eräänlaisen toi- mintatutkimuksen, jossa tutkija on itse ollut mu- kana tapauksessa toimijana (suunnitteleva arkki- tehti, kaavoittaja, projektinvetäjä). Vaikka tutki- muspäätöstä ei vielä suunnitteluvaiheessa konk-
reettisesti ollut olemassa, tulivat suunnittelun vai- heet kuitenkin tarkasti dokumentoiduksi kunnas- sa päätöksenteon yhteydessä. Tehdasalueen suun- nittelu piti aloittaa nykytilan dokumentoinnilla:
kaikki alueen rakennukset oli mitattava, kuvat- tava ja piirrettävä nykyhetken mukaisesti, eikä yleensä lähtökohtana käytettäviä alkuperäisiä piirustuksia ollut olemassakaan. Menneen ajan dokumenttien puute synnytti vahvan halun ku- vata sekä kirjoittamalla että valokuvaamalla suun- nittelun ja rakentamisen aikaiset tapahtumat.
Tällaista laadullista tapaustutkimusta voi käyt- tää narratiivisesti ja visuaalisesti havainnollista- miseen, mutta siinä on aineksia myös reflektoi- vaan syventämiseen ja analyyttiseen yleistämi- seen. Koska tapaus kuitenkin on tutkittu jälkeen- päin, ei ole tarkoituksenmukaista yrittää käyttää sitä toimintatutkimuksena varsinaiseen empiiri- sen testaamiseen.
Oma oletukseni tapauksesta oli alun alkaen seuraava: ”Vanha teollisuusalue muutetaan raken- netuksi kulttuuriympäristöksi (rakennusperinnök- si) ja kulttuuriympäristö otetaan sitten markki- noinnilla imagokäyttöön.” Siinä näkyy oma in- tentioni kertoa, että rakennusperintö tai ”kulttuu- riympäristö”, kuten sitä tässä tutkimuksessa ni- mitän, on arvokasta ja se voi antaa myös talou- dellista hyötyä kunnalle. Halusin tällä tapaustut- kimuksella saattaa toimijan tietoni ja oman suun- nittelijan kokemukseni myös muiden käyttöön.
Yhden osan tutkimuksesta muodostaa tapauksen kuvaus. Suunnittelijana olen tottunut aina hake- maan vaihtoehtoja, ja nytkin halusin selvittää, millaisia muita kokemuksia ja näkemyksiä oli ollut tapauksen ympärillä. Pyrin reflektoimaan omaa kertomustani muiden mukana olleiden toi- mijoiden haastatteluihin. Varsinaisesti merkityk- sen muutos, merkityksellistäminen, on tarkoitus nostaa esille diskurssianalyysin avulla ja näin
osoittaa, että muutos on tapahtunut eikä kysees- sä ole vain suunnittelijan oma kokemus.
Tutkimukseni teoreettisessa osuudessa teen selkoa diskurssin käsitteestä ja sen muutoksesta paradigman muuttuessa. Vuorovaikutuksen ihan- teet päätyivät vuosituhannen vaihteessa Suomen maankäyttö- ja rakennuslakiin, ja yhdyskunta- suunnittelun argumentatiivinen käänne saavutti yhden lakipisteen. Tämän käänteen jälkeen, jota toiset pitävät jopa kommunikatiivisena paradig- man muutoksena, käynnistyi seuraava eli kult- tuurinen käänne. Työssäni kaupunkisuunnitteli- jana ja kaavoittajana pyrin koko 1990-luvun to- teuttamaan kommunikatiivisen suunnittelun ihannetta; tämän ihanteen perusta lepää Haber- masin diskurssietiikassa ja kommunikatiivisessa aktissa. Nyt 2000-luvulla, kun olen ollut tapauk- sen tutkijana enkä enää muuten sen toimijana, on eletty kulttuurisen käänteen aikaa. Olen ha- kenut selityksiä kulttuurifilosofiasta ja päätynyt prosessuaaliseen kulttuurikäsitykseen sekä post- modernisteihin ja ”ismejä vapaasti käyttävään”
relativistiseen Foucault’hon. Foucault’n diskurs- si- ja valta-analytiikka on antanut parempia vä- lineitä tutkimustapaukseni analysointiin kuin Ha- bermas ja hänen ihanteellinen puheaktinsa.
Arkkitehtuurinkin alalla käytetään nykyään lähtökohdiltaan erilaisia tutkimustapoja. Joissa- kin lähdetään liikkeelle lähitieteiden teorioista, toisissa tarkoituksena on arkkitehtuurin oman teoriaperustan kehittäminen. Koska olen jo yli kahden vuosikymmenen ajan toiminut arkkiteh- din ammatissa, on luontevinta valita käytännös- tä lähtevä tutkimus. Ammatillista toimintaa kos- kevassa tutkimuksessa voi olla kyse tiedosta tie- tämisestä tai suunnittelukäytännöistä ja niiden tutkimisesta. Siihen voi liittyä ns. hiljainen tieto ja reflektointi, ja usein siinä on toimintatutkimuk- sellinen ote. Tutkimuskohteekseni valitsin suun-
nitteluprojektin, jossa oli mahdollista kertoa ke- hitystarina ja jotain uutta. Se, että valitsin tutki- mukseni aiheeksi Vanhan Paukun tapauksen, joka monen vuoden ajan muodosti merkittävän osan virkatyöstäni, johtuu toisaalta rakkaudestani koh- teeseen ja koko kaupunkiini, mutta myös siitä, että tästä tapauksesta minulla on toimijan tietoa.
Tunnen suunnittelu- ja päätöksentekoprosessin, ja minulla on siitä omakohtainen kokemus ja siis mahdollisesti sellaista tietoa, joka ei edes voisi paljastua ulkopuoliselle tutkijalle. Halusin myös kertoa tarinan, jossa kulttuuri ja rakennusperin- tö olivat alusta alkaen keskeisessä osassa, eivät- kä vain statistin roolissa: melkein kokonaisen vuosikymmenen ajan kestänyt vanhan tehdasalu- een muuttaminen julkiseksi tilaksi näyttäytyi haastavana tutkimuskohteena.
Tämän tutkimuksen kohteena on ollut siis jo lähes kokonaan toteutunut Lapuan Vanhan Pau- kun projekti, johon osallistuin sekä arkkitehtina että kaavoittajana. Nyt (2006) on kulunut yli vuo- sikymmenen siitä, kun vanhan patruunatehtaan alue Lapuan kaupungin sydämessä siirtyi kau- pungin omistukseen. Viime vuosituhannen lop- pu oli hektistä suunnittelun ja toteuttamisen vai- hetta, ja rakentaminen jatkuu edelleen. Tutkimuk- sessani olen palannut suunnittelun alkuun ja läh- tökohtiin ja etsinyt reflektoiden tapauksen ym- pärille kehittyneitä diskursseja ja merkityksenan- toja.
Kulttuuriympäristön (tai rakennussuojelun) arvomaailman mukaan ottaminen kaupunkisuun- nitteluun on liittynyt ammatillisen identiteettini kehittymiseen opiskelun alusta asti. Perusopin- tojeni aika yliopistossa oli 1970-luvulla, jolloin olemassa olevaa ympäristöä säilyttävästi lähes- tyvä suunnitteluote ei ollut muodissa, mutta ra- kennussuojelu sai kuitenkin rakennustaiteen his- torian kautta (yhtenä taidehistorian osa-alueena)
merkittävän sijan ajatusmaailmassani. Ilmassa oli tuolloin muiden vallankumouksellisten asioiden lisäksi kapinaa modernismin ylivaltaa vastaan, ja Oulun koulu alkoi etsiä regionalistisesti juuria professori Reima Pietilän innoittamana. Ei var- maankaan ollut sattumaa, että työurakseni muo- dostui kaavoittajan ja kaupunginarkkitehdin vir- ka, enkä päätynyt suuria uudissuunnitelmia esit- täväksi sankariarkkitehdiksi. Tähän liittyi erään- lainen valtavirtaa vastaan asettuminen ja toisin- ajattelun mahdollisuus. Suomalainen moderni arkkitehtuuri ihannoi funktionalismia ja uudis- tamista niin voimakkaasti, että rakennussuoje- luun saatettiin liittää ajatus pysähtyneisyydestä ja taantumuksesta.
Kunnallisessa päätöksenteossa on nykyisin tärkein argumentti eräänlainen teknis-taloudel- linen näkemys, jota nimitetään kokonaistaloudel- lisuudeksi. Tämän taloudellisuuden kaapuun pue- tun diskurssin eli rahan vallan alta on hankalaa tuoda esille muita näkökohtia, jotka painottaisi- vat esimerkiksi esteettistä tai sosiaalista lähesty- mistapaa. Lainsäädännössä kyllä korostetaan mo- nipuolista vaikutusten arviointia, mutta kuntien itsenäinen asema jättää arviointien toteuttamiselle usein toivomisen varaa, kun politiikan ja demo- kratian ilmapiiri vaihtelee eri kunnissa. Oman kokemukseni ja esiymmärrykseni mukaan mui- den kuin taloudellisten vaikutusten esiintuomi- nen saatetaan päätöksentekoympäristössä leima- ta tottelemattomuudeksi ja yhteistä konsensusta häiritseväksi. Kun perusteleminen pitää joka ker- ta aloittaa alusta, käy niin, ettei koskaan ehdi ajoissa maaliin eli yksittäisissä suunnittelutapa- uksissa ei pysty osoittamaan riittävästi teknis-ta- loudellisista diskursseista poikkeavien näkemys- ten käyttökelpoisuutta. Tässä on yksi peruste li- sää tehdä valintani mukaista tapaustutkimusta.
Vanhan Paukun tapauksessa erilaiset näkemyk-
set ja diskurssit saivat mahdollisuuden tulla esil- le, ja niiden muutoksen kuvaus ja analyysi voi auttaa erilaisten näkemysten ja vaikutusten esil- letuontia yleensä suunnittelussa tai muissa koh- deprojekteissa.
Alkuperäinen oletustarinani Vanhasta Pau- kusta oli, että hylätty teollisuusalue muuttui kun- nan toimilla toiseen käyttöön kulttuurikeskuksek- si ja -ympäristöksi ja sitten luotu kokonaisuus piti kunnan markkinoinnissa ottaa imagokäyttöön.
Mutta oliko vanhan patruunatehtaan alue jo ai- emminkin olemassa kulttuuriympäristönä, vaik- ka siitä ei tiedetty eikä sitä ollut kukaan tutki- nut? Hallinnollisesti (valtion taholta) Vanha Paukku määriteltiin vähitellen samaan aikaan ta- paustutkimuksen edetessä kulttuuriympäristöksi.
Tapahtuiko merkityksellistäminen pelkästään vi- rallisten diskurssien paikallistumisen seuraukse- na, vai liittyikö vanhaan teollisuusalueeseen muitakin tunnettuja tai tuntemattomampia mer- kityksiä, jotka hakivat itselleen esiinnousun mah- dollisuuksia diskursseissa?
Tapaustutkimuksen lähtökohtana on tapaus, joka itsessään on niin mielenkiintoinen, jopa ai- nutkertainen, että se kannattaa dokumentoida ja tutkia. Juuri tällaisena olen nähnyt Vanhan Pau- kun tapauksen. Pyrkimyksenä on tuottaa inten- siivistä ja yksityiskohtaista tietoa tutkittavasta tapauksesta, mutta myös ilmiöiden monimuotoi- suudelle on tarkoitus antaa tilaa. Tutkija yrittää nähdä kohteen kokonaisuutena holistisesti eikä vain ota siitä esille joitain tiettyjä piirteitä tai muuttujia. Vaikka tarkoituksena ei ole muodos- taa mitään yleispätevää mallia, syvällinen ym- märtäminen ja vuorovaikutus tutkimuksessa voi- vat johtaa analyyttiseen yleistämiseen. Parhaim- millaan tapaustutkimus voi tuottaa uusia käsit- teellistämisen tapoja, jotka voivat toimia analyyt-
tisinä ajattelun välineinä myös muissa vastaavan- laisissa konteksteissa.
Tutkimuskysymykseni ovat seuraavat:
(1) Miten kulttuuriympäristö diskursiivisesti muodostui Vanhan Paukun tapauksessa?
(2) Miten olemassa olevat ja uudet merkitykset ilmenivät, muuttuivat ja taistelivat prosessin aikana?
(3) Miten kulttuuriympäristö nousee esiin kunnallisessa suunnittelu- ja päätöksenteko- prosessissa tapaustutkimuksen esimerkin perusteella?
Tutkimukseni on lähtenyt liikkeelle halusta ymmärtää jotain, joka on jo tapahtunut, ja löytää siihen selityksiä ja tukea yhdyskuntasuunnitte- lun lisäksi yhteiskuntatieteistä, kulttuurifilosofi- asta, humanistisesta maantieteestä sekä kulttuu- rintutkimuksesta. Johdanto-osassa kerron kult- tuurin erilaisista määritelmistä ja esitän niin sa- notun virallisen diskurssin kulttuuriympäristön käsitteestä. Sitä käytetään ympäristöhallinnossa ja näin ollen myös kuntien kaavoituksessa, ja se on kuulunut omaan työhöni; se on ollut muovaa- massa omaa asennettani ja osuuttani syntyneisiin diskursseihin. Toivon, että tutkimus osaltaan li- sää sitä koskevaa ymmärrystä eri tahoilla.
1.2 Kulttuurikäsitteistä
Toimintaympäristöni on ollut kunta, ja siel- lä kulttuuri on yleensä tarkoittanut sivistyspuo- len toimintaa. Se ei ole liittynyt oman alueeni eli teknisen sektorin vastuualueeseen muulloin kuin toimitiloja suunniteltaessa ja rakennettaessa.
Työssäni Vanhan Paukun suunnittelijana toimin- kin lähinnä tuottajana paikalle, jonka tilaajana oli kulttuuritoimi. Kulttuuri liitetään kunnassa niin vahvasti sivistystoimeen, että maankäytön
suunnittelun puolelle ei osata tai haluta antaa sille kuuluvaa vastuuta edes rakennetun kulttuuriym- päristön tai kulttuurimaiseman asioista.
Sanaakulttuuri käytetään usein rinnakkais- terminä sellaisille laajoille käsitteille kuin sivis- tys tai edistys,perinne tai sivilisaatio. Laajasti käsitettynä kulttuurivoi tarkoittaa kulttuuripe- rintöä tai erilaisia tutkimuksenaloja kuten kult- tuuriantropologiaa, -politiikkaa tai -sosiologiaa.
Suppeampana käsitteenä kulttuurillavoidaan tar- koittaa myös jotain ns. osa- tai alakulttuuria, ku- ten elokuva- tai lastenkulttuuria, kaupunki-, maa- seutu-, mies- tai naiskulttuuria. Puhutaan myös toiminta-, yritys- ja talonpoikaiskulttuurista, yli- kansallisesta kulttuurista tai vastakulttuurista.
Nykysuomen sanakirja (WSOY 1985, 570) lähtee kulttuuri-sanan määrittelyissään sanasta viljellä (lat. cultura). Se esitteleekin ensimmäi- senä, tosin nykyisin harvinaisena merkityksenä kulttuurille maan tai joidenkin kasvien konkreet- tisen viljelyn. Päämerkityksenä esitetään ”ihmis- kunnan tai jonkin kansan tai kansaryhmän tms.
aikojen kuluessa saavuttama aineellisen ja hen- kisen kehityksen tila tai aste kaikkine ilmiöineen, teknillinen, taloudellinen tai henkinen viljely.”
Tässä tutkimuksessa kulttuuri esiintyy mo- nessa eri merkityksessä. Kulttuuri on yksi kun- nan toimialoista, ja sen piiriin kuuluvat museot, taidemuseot ja yhdistys- ja harrastustoiminnan tuloksena syntyvän kulttuurin tukeminen. Kou- lu- ja kirjastotoimi liittyvät siihen läheisesti ja kuuluvat samaan hallinnonalaan, joka kunnassa voi olla nimeltään esimerkiksi sivistystoimi. Val- tionhallinnossa kulttuuri on Opetusministeriön toimialaa kirjastojen ja muiden kulttuurilaitos- ten rahoituksen kautta. Museovirasto on muun muassa Opetusministeriön alainen laitos. Hyvin laajasti käsitettynä kulttuuri voi tarkoittaa kult- tuuriperintöä (cultural heritage). Kulttuuria voi
yrittää määritellä myös dikotomisen käsiteparin osana, kuten kulttuuri ja luonto. Tällaisen mää- rittelyn kautta lienee syntynyt kulttuuriympäris- tön käsite ympäristöhallintoon luonnonympäris- tön vastapariksi. Tapaustutkimukseni Paukku- projektissa vuonna 1993 käytettiin kulttuuria yri- tysten (teollisuuden) vastaparina, kun oli tarkoi- tus saada aikaan vaihtoehtoisia malleja päätök- senteon pohjaksi. Dikotomioiden avulla käsittei- tä määriteltäessä on oltava varovainen, ettei liitä niihin painolastiksi niille kuulumattomia arvo- varauksia. Arkkitehdin puheessani huomaan käyttäväni kulttuurisia arvoja kovien taloudel- listen arvojen vastakohtana, ja pitäväni niitä sit- ten parempina tai ainakin puolustettavina. Kiis- tän kuitenkin, että olisin tapaustutkimukseni alun tapahtumissa sen vuoksi asettunut ”kulttuurimal- lin” kannattajaksi, että olisin pitänyt elitistisesti kulttuurista käyttöä arvokkaampana kuin esimer- kiksi pienteollisuuskäyttöä. Ajatukseni ”kulttuu- rimallin” paremmuudesta perustui siihen, että alueen suunnittelu kokonaisuutena tai yleensä ollenkaan olisi mahdollista vain kaupungin hal- linnoimassa käytössä eli kulttuurikäytössä, ei lainkaan pienten yritysten käytössä.
1.3 Kulttuuripolitiikan diskurs- seja Suomessa
Suomalaiseen kulttuuri- tai taidepolitiikkaan kuuluu edelleen yhtenäinen kansallinen kulttuu- ri-identiteetti, koska suomalaisuuden syntyyn ennen itsenäisyyden aikaa liittyi voimakas eri taiteenalojen nousukausi. Maassamme on paljon erilaisia kulttuuri-instituutioita, ja laitokset kat- tavat verkostona lähes koko maan. Kulttuuria on paljon tarjolla, ja valtionhallinnon näkemyksen
mukaan kansalaiset osallistuvat aktiivisesti tuo- tettuihin kulttuuripalveluihin. Opetusministeri- ön kulttuuripolitiikan toimiala kattaa kansalliset kulttuuri- ja taidelaitokset, valtionosuutta ja avus- tusta saavat museot, teatterit ja orkesterit, kunti- en kulttuuritoiminnan ja kirjastotoimen sekä val- tionavustuksilla rahoitettavan järjestö-, yhdistys- ja kansalaistoiminnan. Suomi rakentaa itseään sivistysyhteiskuntana osaamisen, tiedon ja luo- vuuden varaan. Kulttuuripolitiikalla on tarkoi- tus tukea kulttuurin ja taiteen monimuotoisuut- ta, rikasta kulttuuriperintöä, kulttuurilaitoksia ja luovan työn edellytyksiä kaikkialla maassa.
1990-luvulla Suomen kulttuuripolitiikassa korostui kulttuurisen tietoyhteiskunnan rakenta- minen, alueellisuus, monikulttuurisuus ja kan- sainvälinen yhteistyö. 2000-luvun alussa panos- tetaan erityisesti taiteilijoiden asemaan ja kult- tuuriteollisuuteen. On hyvä valottaa hiukan men- neiden vuosikymmenten kulttuuripolitiikan suun- tauksia Suomessa, jotta olisi mahdollista tunnis- taa olemassa olevia diskursseja myös tapaustut- kimuksen tutkimusaineistosta. Suomessa jäsen- nettiin aiemmin, lähinnä sotien jälkeen, kulttuu- ria ja kulttuuripolitiikkaan kuuluvia asioita ko- konaan taiteellisen työn ja nimenomaan taiteili- jan työn kautta. Taiteen autonomiaperiaate ja tai- de itsenäisen kansakunnan ideologian rakenta- jana loivat Suomeen taidepoliittisen järjestelmän, jonka yksi peruste oli ammattitaiteen tukeminen.
(Kangas 2001, 22–24)
Hyvinvointivaltion aikakauteen 1960–70-lu- vuilla kuului “institutionaalinen kulttuuripolitiik- ka”, jossa pyrittiin osoittamaan taiteen ja kult- tuurin olemassaolon oikeutus antamalla niille sosiaalipoliittisia tehtäviä ja universaaleja arvo- ja. Tämä yhteiskunnallinen näkökulma on laa- jentanut kulttuurin käsitettä viime vuosikymme- ninä.
Kulttuuripoliittista julkisuutta aiemmin hal- linneen yhteiskunnallisen diskurssin rinnalle nousi myöhemmin markkinatalouden kulttuuri- poliittinen diskurssi. Siinä korostuu ajatus, että kulttuuripalvelut ovat taloudellisesti ja imagolli- sesti kannattavia ja niitä kannattaa juuri siksi tukea sekä julkisin että yhä aktiivisemmin myös sponsorivaroin. Korkeasuhdanteen jälkimainin- geista, 1980- ja 1990-lukujen vaihteesta, lähtien läänien, maakuntien ja kuntien hallintosektorit alkoivat yhä enemmän kiinnostua siitä, minkä- lainen paikallinen ja alueellinen imago on ja minkälainen sen tulisi olla, jotta mielikuvat tu- kisivat ja stimuloisivat mahdollisimman tehok- kaasti taloudellista kilpailukykyä. Kansainväli- siä esikuvia (esim. Glasgow-boomia) seuraten tehtiin selvityksiä, suunnitelmia ja strategioita, joiden tarkoituksena oli edistää kulttuurin ja tai- teen käytettävyyttä niin taloudellisessa ja imagol- lisessa kehittämisessä kuin alueellisesti ja pai- kallisestikin. Sitten alkoi tulla muutoksia kunti- en valtionosuuksiin, ja kunnissa leikattiin kult- tuurin resursseja. Saneeraus- ja lakkauttamisu- hat aiheuttivat sosiaalista liikehdintää ja jopa kulttuuripoliittista riitelyä.
Nykyistä kulttuuripolitiikan uutta linjaa voi- daan valottaa ennestään tutulla kulttuuriteollisuu- den käsitteellä, jonka piiriin on perinteisesti kat- sottu kuuluneen elokuvateollisuus ja videot, ää- nilevyteollisuus, kirjojen ja sanomalehtien kus- tantaminen sekä televisio- ja radiotoiminta. Po- pulaarikulttuurin saralla on tehty aina bisnestä, mutta nyt avartuneeseen kulttuuriteollisuuden käsitteeseen sisällytetään kaikenlainen kulttuu- ritoiminta, kuten teatteri, konserttitoiminta, ku- vataide ja musiikkijuhlat. Kulttuuriteollinen nä- kökulma on arvottava siinä mielessä, että sen ide- ologiana on kapitalismi ja tietyssä mitassa uusli- beralismi. Tämä kehys ei näyttäydy aina arvotta-
vana, sillä varsinkin nykyään, kun suurempaa ide- ologista mittelöintiä ei juuri enää esiinny, sitä pidetään neutraalina ja itsestään selvänä. Hyvin- vointivaltiollinenkin kulttuuripolitiikka oli arvot- tavaa, mutta omista lähtökohdistaan, joissa vai- kuttivat taustalla mm. taiteen autonomiaideaali, kulttuurin sosiaalisuus jne. (Ilmonen 2001)
Kulttuuriteollisuuden näkökulmastakin kat- sottuna kulttuurin ja talouden vuorovaikutussuhde on moninainen. Kun kulttuuripoliittinen järjes- telmä ottaa sille tyypillisten ja perinteisten koo- dien ohella käyttöön teollisuuden, yritysmaail- man ja mainonnan merkkejä, on olemassa vaa- ra, että taidelaitoksetkin alkavat entistä enemmän muistuttaa liikeyrityksiä. Niiden tuotteetkin voi- vat standardisoitua ja menettää omaleimaisuut- ta. Kulttuuriteollisuus on selvitysten mukaan erit- täin työvoimavaltaista, joten sitä halutaan tukea muunkin politiikan keinoin.
Yhteiskuntateoriaan on tullut kulttuurinen näkökulma hermeneuttisen filosofian, fenomeno- logian ja etnometodologian kautta. Subjektiivi- suus, toimintojen merkitykset ja toimijoiden ar- jen maailma on astunut mukaan yhteiskuntatut- kimukseen. Kulttuurinen näkökulma hakee paik- kaansa 2000-luvun Suomessa kulttuuripolitiikan selkänojana. ”Kulttuurin näkökulma kehityk- seen” on slogan, joka on tällä hetkellä luettavis- sa monista kulttuuripolitiikkaa käsittelevistä oh- jelmapapereista. Yhteiskuntapolitiikan konteks- tissa se jäsentyy kulttuuriseksi yhteiskuntapoli- tiikaksi. Asiakirjoissa kulttuurin näkökulma il- menee ”arvojen tuottamisen välineenä” ja se on pohjana myös keskusteluissa, joissa otetaan kan- taa siihen, mikä on kulttuuripolitiikan tavoittei- den suhde globalisaatioon tai monikulttuurisuu- den, kulttuuristen erottelujen ja moninaisuuden kysymyksiin. (Kangas 2001, 24)
Tutkimusten mukaan menneiden vuosikym- menten kulttuuripolitiikan näkökulmat saattavat elää pitkään alueellisissa ja paikallisissa diskurs- seissa.Taidenäkökulma-diskurssin mukaan val- tiollinen kulttuuripolitiikka pyrki tukemaan eri- tyisesti ammattitaiteilijoiden tekemää taidetta.
Tähän kuuluivat perinteinen yläkulttuuri- tai korkeakulttuurinäkemys. Tässä on voimakkaana taustalla kansallinen kulttuurinäkemys ja kult- tuurin merkitys kansakunnan identiteetin muo- dostajana. Jollain tapaa taidenäkökulmassa kuu- lee ”valistuksen puhetta”. Yhteiskunnallinen nä- kökulma kulttuuriin -diskurssi perustui hyvin- vointivaltion syntymiseen ja ylläpitämiseen. Kult- tuuri nähdään kaikkien oikeutena ja osana ihmis- ten hyvinvointia, usein puhutaan samaan hen- genvetoon ruumiillisesta ja henkisestä kulttuu- rista. Tässä ovat mukana niin hyvinvointivaltion huolenpitoretoriikka kuin hallintomentaliteetti- kin. Tähän voidaan laskea mukaan esimerkiksi sellainen ajattelu- ja toimintatapa kuin ”sosio- kulttuurinen innostaminen”, jolla estetään syr- jäytyneisyyttä ja ennaltaehkäistään sosiaalisten ongelmien, kuten esimerkiksi nuorisorikollisuu- den syntymistä. Imagostrategiat-diskurssia käy- tettiin laajasti 1990-luvun alussa, ja sitä käytet- tiin myös tapaustutkimukseni Paukku-projektin- kin seminaareissa 1993. Puhuttiin kulttuurin ja myös tehdasalueen miljöön merkityksestä kau- pungin imagolle. Imago-diskurssi näkyi kaupun- kien, myös Lapuan, strategioissa. Markkinatalo- usdiskurssikulttuuripolitiikassa on osoitus hyvin- vointivaltion kulttuuripolitiikan jälkeisestä uudes- ta pitkästä linjasta, joka oli 1990-luvun lopulla vasta hahmottumassa. Yhteiskunnalliset muutok- set näyttävät johtavan samanaikaisesti kaikilla elämänalueilla ja politiikan lohkoilla yhä selvem- min kohti kilpailutaloutta. Tässä muodonmuu- toksessa hyvinvointivaltiollisen kulttuuripolitii- kan vastuukonseptio alkaa oheta; nyt kansalai-
set, taiteilijat, kulttuuri-instituutiot ja managerit nähdään yhä enemmän oman onnensa (ja onnet- tomuutensa) seppinä. Markkinatalousdiskurssin vetovoima saattaa piillä siinä, että se näyttää ky- kenevän muita puhetapoja tehokkaammin ja ajan- mukaisemmin kokoamaan hyvinvoinnin vaihto- ehdot ja ulottuvuudet käsitettäväksi ja vakuutta- vaksi poliittiseksi ajattelutavaksi Vetoaminen yk- silöllisyyteen, vapaisiin valintoihin, hintaan ja kilpailuun on hallittua etäisyydenottoa vanhan hyvinvointivaltion huolenpitoretoriikkaan ja hal- lintomentaliteettiin. (Ilmonen 2001)
Kulttuuriteollisuusdiskurssi on taas ajankoh- tainen kulttuuripolitiikan diskurssi Suomessa.
Kulttuuriteollisuuden käsite ei ole enää entisen- lainen luokitteleva eikä poissulkeva käsite, vaan se on eräänlainen perusasenne ja näkökulma kult- tuuriyrittäjyyteen. Tiivistäen voidaan sanoa, että kulttuuriteollisuus on merkityssisältöihin perus- tuvaa tuotantoa, jota vaihdetaan markkinoilla.
Kulttuuriteollinen näkökulma merkitsee ennen kaikkea kulttuurin ja liike-elämän yhteistyötä ja liike-elämän tuotteistamis- ja markkinointimal- lien soveltamista kulttuuria hyödyttävällä taval- la. Tarkoituksena on löytää kulttuuria asiakkail- le ja rahoittajia ja asiakkaita kulttuurille. Kult- tuuriteollisen näkökulman kautta pyritään lähen- tämään taide- ja kulttuurisektoria yritysmaail- maan ja löytämään keinoja taloudellisesti kan- nattavalle luovalle työlle. (Ilmonen 2001)
Opetusministeriön kulttuuriteollisuustyöryh- mä määritteli aikanaan kulttuuriteollisuuden kä- sitettä usealla tasolla. Laajimman määritelmän mukaan kulttuuriteollisuus on merkityssisältöi- hin perustuvaa tuotantoa. Tämä laaja määritel- mä kattaa kulttuurisilla merkityksillä myytävän perinteisen tavaratuotannon, josta esimerkkeinä ovat vaatetusteollisuus tai mitkä tahansa merk- kituotteet. Symbolien ja sosiaalisten merkitysten
vaihdantana kulttuuriteollisuus ei ole uutta, vaan päinvastoin ihmisyhteisöjen ikivanha toiminta- konsepti. Toisella tasolla kulttuuriteollisuus voi- daan määritellä siten, että se kattaa sekä perin- teisen että uuden taiteen ja kulttuurin kentän eri taiteen aloilla tapahtuvasta luovasta teosta jake- luun saakka: taiteilijan luovan työn, sen kehittä- misen ja tuotteistamisen teokseksi, esittämisen, jakelun ja vastaanoton. Tämän määrittelyn mu- kaan kulttuuriteollisuuteen kuuluvat kirjallisuus, kuvataide, musiikki, arkkitehtuuri, teatteri, tanssi, valokuva, elokuva, teollinen muotoilu, taideteol- lisuus, mediataide ja muut luovan taiteen alueet.
Siihen kuuluvat myös taiteen ja kulttuurin tuo- tanto- ja jakelujärjestelmät, kuten kustantaminen (kirjat, lehdet, musiikki, nuotit), ohjelmatuotan- to, galleriat, taidekauppa, kirjastot, museot, ra- dio ja televisio. Tämän määritelmän pohjalta voi- daan johtaa toimenpide-esityksiä perinteisiä tai- de- ja kulttuurilaitoksia koskeviksi uusiksi linja- uksiksi kulttuuriteollisessa yhteiskunnassa. Kol- mas kulttuuriteollisuuden määrittelymahdolli- suus perustuu englantilaisessa ja amerikkalai- sessa traditiossa käytettyyn kopioitavuuden kri- teeriin, joka korostaa sähköistä tuotantoa. Tässä määritelmässä kulttuuriteollisuuden rajaamisen perusteet liittyvät lähinnä kaupalliseen menestyk- seen, suuriin yleisöihin ja teosten kopioitavuu- teen. Tällöin kulttuuriteollisuuteen luetaan mu- kaan elokuva, televisio, radio, kustannustoimin- ta, ääniteteollisuus sekä kulttuurinen sisältötuo- tanto. Kulttuurinen sisältötuotanto tarkoittaa kult- tuurisen aineiston tuottamista ja sen välittämistä ja esittämistä erilaisilla jakeluteillä siten, että syn- tyy liiketoimintaa. Aineiston ‘kulttuurisuus’ mää- rittyy sen mukaan, mitä kulloinkin yhteisössä pi- detään kulttuurina, ja se on sen vuoksi liikkuva määre. Neljäs ja suppein tapa määritellä kulttuu- riteollisuus on kulttuuriyrittäjyyden näkökulma.
Siinä taiteen ja kulttuurin tuotantoa tarkastellaan
yrittäjyytenä ja kauppaa käydään kulttuurisilla sisällöillä. Vaihdettavien tuotteiden arvo ja erot- tautumiskyky perustuu merkityksiin, olivatpa tuotteet aineellisia tai aineettomia palveluita tai tavaroita. (Kulttuuriteollisuustyöryhmä 1999)
Kulttuurisektorin taloudellinen merkittävyys (kulttuuriteollisuus ja luovat teollisuudenalat, yrittäjyys) on tärkeällä sijalla myös tämänhetki- sessä uudessa, globaalissa kulttuuripolitiikassa.
Se kuitenkin nostaa korostetusti esille myös plu- ralismin (monikielinen, monikansallinen, julki- seen sisältötuotantoon ja kulttuuriturismiin liit- tyvä politiikka), kehittämisstrategioiden kulttuu- risen ulottuvuuden, taiteen ja luovuuden, tekno- logian hyödyt ja painajaiset, uudet liittoumat ja kumppanuudet. (Ahponen & Kangas 2004, 31) Tällä hetkellä kaikkialla talous ja kulttuuri yhty- vät luovuusdiskursseissa: puhutaan luovista luokista, luovasta teollisuudesta, luovista kaupun- geista ja alueista. Floridan (2002) mukaan aluei- den kulttuurinen elinvoima vetää luovia ihmisiä puoleensa ja kulttuurilla on merkittävä osuus luo- vuuden kasvupohjana. Globaalit ja valtakunnal- liset diskurssit siirtyvät hienoisella viiveellä pai- kalliselle tasolle, ja kaikki edellä kuvatut diskurs- sit luovuusdiskurssia lukuun ottamatta tulivat esille tapaustutkimuksessani.
1.4 Kulttuuriympäristö hallinnon diskursseissa
”Kulttuuriympäristö on yleiskäsite. Sillä tarkoi- tetaan ympäristöä, jonka ominaispiirteet ilmen- tävät kulttuurin vaiheita sekä ihmisen ja luonnon vuorovaikutusta. Kulttuuriympäristöön liittyy myös ihmisen suhde ympäristöönsä ennen ja nyt;
sille annetut merkitykset, tulkinnat ja sen erilai- set nimeämiset. Tarkemmin kulttuuriympäristöä voidaan kuvata käsitteillä kulttuurimaisema ja rakennettu kulttuuriympäristö. Kulttuuri- ympäristöön kuuluvat myös muinaisjäännökset ja perinnebiotoopit. Kulttuuriperintö on ihmisen toiminnan vaikutuksesta syntynyttä henkistä ja aineellista perintöä. Aineellinen kulttuuriperintö voi olla joko irtainta (esim. kirjat ja esineet) tai kiinteää (ks. esim. rakennusperintö).”(http://
www.rakennusperinto.fi/fi_FI/)
Näin määritellään käsite kulttuuriympäris- tö Museoviraston ja ympäristöministeriön yhtei- sessä rakennusperintöportaalissa vuonna 2006.
Tapaustutkimuksessani olen käyttänyt Ra- kennusperintöstrategiassa vuonna 2001 annettua määritelmää, joka on sisällöllisesti lähes sama kuin edellä kerrottu. Rakennusperintöstrategia tosin korostaa ihmisen osuutta ja alueita (aluei- denkäyttö ympäristöministeriön toimialana), kun edellä mainittu uudempi määritelmä korostaa nimenomaan kulttuuria, joka on minun tutkimuk- seni laaja konteksti.
”Kulttuuriympäristö tarkoittaa ihmisen, hänen elinkeinojensa ja asumisensa muovaamaa ympä- ristöä, jossa kulttuurin eri vaiheet sekä ajallinen kerrostuneisuus ja alueelliset ominaispiirteet tu- levat esiin. Ihmisen ja luonnon vuorovaikutus eri aikoina näkyy myös kulttuuriympäristössä. Ihmi- sen suhde ympäristöönsä ennen ja nyt, sille an- netut merkitykset, tulkinnat ja erilaiset nimeämiset sisältyvät myös siihen.” (Ympäristöministeriö 2001)
Kummassakin puhutaan merkityksistä ja tul- kinnoista, jotka ovat tutkimuksessani keskeisel- lä sijalla, samoin nimeämisistä.
Kulttuuriympäristö-käsitteen vakiintuminen alueidenkäytön puolella liittyy valtionhallinnon uudelleen organisointiin ja ympäristökeskusten syntyyn 1990-luvulla. Ympäristöministeriön laa- jassa toimikentässä ympäristö-sana varattiin pait- si kokonaisuudelle, myös lähinnä luonnon sieto- kykyyn ja kestävään kehitykseen kuuluvaksi. Toi- saalta luonnonsuojelu valtasi luonnonympäristön käsitteen, ja sen kanssa vastakkaispariksi asetet- tiin kulttuuriympäristö: se osuus ympäristössä, missä ihmisen käden jälki näkyy, eli enemmän kuin vain rakennettu ympäristö.
Tapaus Vanhan Paukun alkuvaiheita elettiin samoihin aikoihin, kun ne ministeriöt, jotka kult- tuuria eri osa-alueilla hallinnoivat, yhdessä esit- tivät julkaisun muodossa ensimmäisen kerran näkemyksen valtakunnallisesti merkittävistä kult- tuuriympäristöistä. Opetusministeriön hallinnon- alaan kuuluva Museovirasto ja ympäristöminis- teriö julkaisivat yhdessä vuonna 1993 ”Punaisen kirjan” eli teoksen Rakennettu kulttuuriympäristö 1993. Sen jälkeen kulttuuriympäristön käsite on asiantuntijoiden ja hallinnon diskursseissa hakeu- tunut omiin uomiinsa, mutta muissa yhteyksissä se voidaan ymmärtää eri tavalla. Käsite tietysti kehittyy edelleen tutkimusten ja selvitysten lisään- tyessä. Oman lisäyksensä käsitteen muotoutumi- seen ovat tuoneet niin maankäyttö- ja rakennus- lain uudistus, Rakennusperintöstrategia kuin val- takunnalliset alueidenkäyttötavoitteet.
Kun kohdetapaukseni suunnittelu alkoi 1993, ei aluetta ollut luokiteltu tai nimetty kulttuuri- ympäristöksi missään alueellisissa, valtakunnal- lisissa sen paremmin kuin paikallisissakaan sel- vityksissä. Kunnan asemakaavassa alue suojel-
tiin arvokkaana miljöönä 1994 (selostus luvussa 2), mutta vuonna 2000 alkoi yllättäen näyttää, ettei suojelu kaikkia rakennuksia ehkä enää kos- kekaan. Kun Museovirasto alkoi tarkistaa valta- kunnallisesti merkittävien kulttuuriympäristöjen listaa vuonna 2001, pääsi Vanhan Paukku siihen mukaan, ja vuonna 2005 se esitettiin valtakun- nallisesti merkittävänä kulttuuriympäristönä Ete- lä-Pohjanmaan vahvistetussa maakuntakaavassa.
Muutoksia tapahtui viranomaisten kulttuuriym- päristödiskursseissa ja -luokitteluissa samaan ai- kaan, kun Vanha Paukku rakennettiin uuteen käyttöön. Tässä tutkimuksessa tutkitaan merki- tyksenantoja ja -muutoksia paikallisissa diskurs- seissa. Valtakunnalliset kulttuuriympäristö- sa- moin kuin kulttuuripolitiikankin diskurssit tie- tysti vaikuttivat paikalliseen puhuntaan.
Kulttuuriympäristö yleiskäsitteenä, johon sisältyvät rakennettu ympäristö eli rakennuspe- rintö, kulttuurimaisema ja muinaisjäännökset, on siis suhteellisen uusi ja erilainen diskurssi eri tasoilla. Kun käsittelen tässä tutkimuksessa ra- kennettua kulttuuriympäristöä, tarkoitan paitsi näkyvissä olevaa ja aistein havaittavissa olevaa fyysistä ympäristöä, myös siihen sisältyvää hen- kistä kulttuuriperintöä.
Opetusministeriöllä on taide- ja kulttuuripe- rintöyksikkö, joka vastaa museolaitosta ja kult- tuuriperintöä koskevista asioista. Kulttuuriympä- ristöasiat kuuluvat ympäristöministeriölle, mut- ta kulttuuriympäristön suojelusta, siihen liittyväs- tä tutkimuksesta ja museotoimen yleisestä joh- dosta ja kehittämisestä vastaa opetusministeriön alainen Museovirasto. (http://www.minedu.fi/
opm/kulttuuri/index.html)
Ympäristöministeriön tehtävänä on mm.
kulttuurimaisemaa ja rakennusperintöä koskevan lainsäädännön, inventointimenetelmien ja ohjel- mien kehittäminen, kulttuuriympäristön tilan
seuranta, rakennusperinnön, perinnebiotooppien ja maiseman hoidon taloudellinen tukeminen sekä informaatio-ohjaus. Ympäristöhallinnossa kulttuurimaisemat kuuluvat sekä maankäytön suunnittelun että luonnonsuojelun alaan. Raken- nusperinnön hoidon kehittäminen ja ohjaus liit- tyvät osittain maankäytön suunnittelun ohjauk- seen, osin korjausrakentamisen ja kiinteistön- huollon alaan.
Kulttuuriympäristö on kulttuuristen proses- sien tuloksena syntynyttä. Käsitteellä ei kuiten- kaan ole arvovarausta; siihen kuuluvat ihmisen aikaansaamat niin hyvät kuin huonotkin puolet ympäristössämme. Ihmisen toiminnan ja luovan työn tuloksena kulttuuriympäristö muuttuu ja uusiutuu jatkuvasti rakennetun ympäristön ja maiseman osalta. Kulttuuriympäristön vaalimi- sessa on kyse jatkuvuudesta ja siitä, kuinka muu- tosta hallitaan ja mitä tavoitteita muutokselle halutaan asettaa.
Kulttuurimaiseman ja rakennusperinnön yl- läpidon ja suojelun lähtökohtana on nykyinen lainsäädäntömme, erityisesti maankäyttö- ja ra- kennuslaki ja luonnonsuojelulaki sekä kansain- väliset sopimukset ja suositukset. Edellytykset kulttuurimaiseman ja rakennusperinnön säilymi- selle luodaan kuntien maankäytön suunnittelus- sa. Valtakunnallisesti merkittäviä kohteita voi- daan suojella erityislainsäädännöllä (esim. raken- nussuojelulaki), mutta pääasiallisesti maiseman ja rakennusperinnön säilyminen varmistetaan kaavoituksen yhteydessä kunnallisilla päätöksil- lä. Joidenkin rakennusperinnön erityisryhmien suojelusta on tehty sopimuksia (mm. merkittävät rautatieasemat). Muinaisjäännökset ovat aina välittömästi muinaismuistolailla suojeltuja.
Kulttuuriympäristössä on virallisen diskurs- sin mukaan kolme osa-aluetta. Rakennettua kult- tuuriympäristöä eli rakennusperintöä ovat raken-
nukset ja rakennetut alueet sekä erilaiset raken- teet, kuten tiet, sillat tai majakat. Kulttuurimai- semassa näkyy, miten ihmisen toiminta on so- peutunut ja käyttänyt hyödyksi luonnon element- tejä, maaperää, topografiaa ja ilmastoa. Kiinteät muinaisjäännökset ovat maisemassa ja maaperäs- sä säilyneitä jälkiä muinoin eläneiden ihmisten toiminnasta. (Ympäristöministeriö 2006)
Kulttuurin ja luonnon ajatteleminen vastak- kaisina voimina ei mielestäni ole hedelmällistä, vaikka ne tietyllä tavalla dikotomisen parin muo- dostavatkin. Kulttuuriympäristön arvottamises- sa näyttää vallitsevan jonkinlainen vastakkain- asettelu ihmisen toiminnan ja luonnon suhteen.
Toisaalta monet näkemykset kulttuuriympäristön sisältämistä arvoista liittyvät ihmisen tekemisiin ja eri aikakerrostumien näkymiseen ympäristös- sä, ja toisaalta kulttuurimaisemaan liittyy ajatus luonnon ja ihmisen toiminnan yhteen sulautu- misesta. Varsinkin viljelymaisemassa luonnolla ja myös uskolla luonnon tärkeyteen, lähes juma- lalliseen ylemmyyteen, on voimakas lataus.
Kulttuuriympäristön arvottaminen on kult- tuurisidonnaista ja relativistista. Kun kuitenkin on kyse yhteisestä ympäristöstämme, on arvoja kyettävä jotenkin mittaamaan ja pyrittävä selki- yttämään arvottamisessa käytettäviä kriteereitä.
Esimerkiksi Etelä-Pohjanmaan kulttuuriympäris- töohjelmassa käsitellään kulttuuriympäristön määrittelyä sekä kansainvälisistä sopimuksista että kotimaisesta lainsäädännöstä lähtien (Terä- väinen 2003, 21–42). Ympäristöhallinnon ja Mu- seoviraston ohjeissa kuvaillaan kulttuuriympäris- tön tai rakennusperinnön eri arvoja ja ehdotetaan käytettäväksi joukkoa kriteerejä, jotka usein muo- dostavat toisilleen vastakohtaisen parin. Tällai- sia kriteerejä ovat mm. yhtenäisyys ja kerroksel- lisuus, edustavuus ja harvinaisuus, tyypillisyys ja ainutlaatuisuus jne. Kriteerien tarkempi kuvaa-
minen tai muodostuminen ei kuulu tähän tutki- mukseen.
Kulttuuriympäristöön eli rakennettuun ym- päristöön ja maisemaan on taloudellisten ja käyt- töarvojen lisäksi sisällytettävä historiallisia, ark- kitehtonisia ja maisema-arvoja. Kohteen histori- allisen arvon katsotaan liittyvän kulttuuri-, hen- kilö tai rakennushistoriaan. Arkkitehtoninen arvo liitetään rakennushistoriaan tai uudempaan ra- kennustaiteeseen, arkkitehtuuriin, jolloin määrit- tely usein hankaloituu. Kohteen arvo voi nousta korkealle myös maisemallisen tai ympäristölli- sen merkityksen vuoksi, jolloin kohteen miljöö- arvon sanotaan olevan suuri. Eri alojen asian- tuntijat painottavat erilaisia merkityksiä oman arvomaailmansa ja yhteyksiensä mukaan. Aluei- den suunnittelussa tulevat esille usein nämä kaik- ki. Kokonaisuus on silloin kyettävä näkemään tärkeämpänä kuin sen osat, ja laajempien ympä- ristöjen arvottaminen kokonaisuuksina on vält- tämätöntä.
Arvoja ja aatteita tutkittaessa kohteella voi olla eri ryhmien yhteisesti koettua symbolimer- kitystä. Nykyään ollaan yhä enemmän kiinnos- tuneita eri ihmisryhmille tärkeistä yhteisöllisistä ja sosiaalisista arvoista, joita kulttuuriympäris- töön sisältyy. Kulttuuriympäristön arvokeskuste- lunkin pitää olla vuorovaikutteista ja siten pys- tyä sitouttamaan eri kansalaisryhmiä tietoisuu- teen ja vastuuseen. Kun arvo on jotain, minkä kukin yhteisö yhdessä hyväksyy ja jollekin koh- teelle antaa, voi tämäkin tutkimus osaltaan va- lottaa arvokkaan kulttuuriympäristön syntyä.
Arkkitehdin koulutukseen kuuluu rakennus- taiteen ja taidehistorian opetusta, johon sisältyy näiden arvojen samansuuntainen ymmärtäminen ja suomalaisen kulttuuriympäristökäsitteen sisäis- täminen. Vaikka eri asiantuntijoidenkin käsityk- set arvoista vaihtelevat erilaisten ajan ja paikan
kokemusten vuoksi, kokonaisnäkemys pohjautuu siihen, että Suomi kuuluu kulttuurihistoriallisesti Eurooppaan. Eurooppalaisen rakennustaiteen perusta on antiikissa ja sen uudelleen syntymi- sessä renessanssin aikana. Eurooppalaisen raken- nustaiteen ja restauroinnin virtaukset näkyvät myös suomalaisissa kulttuuriympäristön ja raken- nusperinnön arvottamisdiskursseissa ja -politii- kassa. Modernin rakennussuojelun eli konser- voinnin paradigma perustuu relatiivisuuteen ja uudenlaiseen historiakäsitykseen, ja sitä luonneh- tii nyky-yhteiskunnan arvojen muuttuminen.
Autenttisuus ja integriteetti ovat maailman kult- tuuriperinnön arvottamisessa tärkeimpinä teki- jöinä, ja niiden vaikutus heijastuu edellä kuva- tuissa suomalaisenkin kulttuuriympäristön mää- rittelyissä. Autenttisuudessa lähtökohtana ovat Walter Benjaminin esittämät kulttiarvo (cult va- lue) ja taiteellinen arvo, eikä autenttisuus ole uudelleen tuotettavissa. Alkuperäisen esineen tai kohteen auktoriteetti, ylemmyys eli ”aura”, on merkittävä autenttisuuden tunnusmerkki. Suh- teessa luovaan prosessiin ja aikaan, taideteoksen autenttisuus on luovan prosessin totuudellisuu- den ja sisäisen yhtenäisyyden mitta. Siihen kuu- luvat myös työn fyysinen toteuttaminen ja ne vai- kutteet, efektit, joita se on saanut historiallisen ajan matkallaan. Autenttisuuden käsite on muo- dostunut relevantiksi erityisesti monikulttuurisis- sa yhteisöissä ja se on hyvin lähellä kulttuurisen identiteetin käsitettä. Yhtenäisyydellä eli integ- riteetillä on seitsemän aspektia: sijainti, suunnit- telu, puitteet, materiaali, ammattitaito, tunne ja sopeutuminen. (Jokilehto 1999, 295-299)
Palaan vielä aluksi mainitsemiini arvokritee- reihin. Edustavuustai tyypillisyystarkoittaa tie- tylle aikakaudelle, historialliselle vaiheelle, alu- eelle tai paikkakunnalle luonteenomaista raken- nustapaa, -tyyliä tai toimintaa ja kuuluu autent-
tisuuteen. Kohde voi olla esimerkiksi kaksifoo- ninkinen pohjalaistalo, seuraintalo, kansakoulu, rautatieasema tms. Usein tällaiset kohteet ovat muodostuneet symbolikohteiksi ympäristössään ja ilmentävät paikallista identiteettiä. Harvinai- suus tai ainutlaatuisuus tarkoittaa, että kohde on katoavaa kulttuuriympäristöä eli vaikkapa savu- tupa, metsäkämppä, olkikattoinen lato tai lotta- kioski. Toisessa paikassa tyypillinen kohde voi- kin jossain muualla olla jo harvinaisuus ja muo- dostua omalla paikallaan erittäin tärkeäksi. Kun kohteita erotellaan valtakunnallisesti, seudulli- sesti tai maakunnallisesti ja paikallisesti merkit- täviin, tulee muistaa, että ei ole kyse väheneväs- tä arvosta vaan arvosta, joka liittyy sijaintiin ja kohteen suhteeseen muihin kenties samantyyp- pisiin kohteisiin. Yhtenäisyys eli integriteetti, joka eurooppalaisessa kontekstissa edellisen mu- kaan on autenttisuuden lisäksi tärkeintä, kuvaa seitsemällä osatekijällään sitä, kuinka hyvin alu- een rakennuskanta on säilynyt tyylillisesti tai maisemallisesti yhtenäisenä. Yksittäiselläkin kohteella voi olla suurempi merkitys tällaisen kokonaisuuden osana. Kerroksisuus liittyy ajan näkymiseen ja tarkoittaa sitä, että alueen raken- nuskanta on eri-ikäistä ja kuvastaa sen moni-il- meistä historiallista merkitystä. Yksittäisellä, muuten vähempiarvoisella kohteella voi olla merkitystä kokonaisuuden osana. Myös yksittäi- sen rakennuksen eri-ikäiset vaiheet voivat ker- toa paikkakunnan rakennuskulttuurista ja arvos- tuksista.
Monilla paikoilla on vaikeasti määriteltävä, mutta kuitenkin hyvin tunnistettava intensiteet- ti, joka liittyy nimenomaan symbolisiin ja histo- riallisiin merkityksiin. Paikan henki liittyy eri- tyisesti kohteisiin, joissa aika on säilynyt lähes käsin kosketeltavissa. Usein tällöin on kyseessä juuri ainutlaatuinen ja aito, alkuperäinen kohde.
Kuinka vanhaa ympäristön ja rakennusten on oltava, että ne muodostavat kulttuuriympäris- töä? Rakennusperintö- ja kulttuuriympäristö- käsitteen määrittelyt kantavat sisällään historian merkityksiä. Alois Riegl selitti tätä ikään tai ai- kaan liittyvänä arvona (age value), joka heijas- taa historiallisuutta ja arvojen suhdetta tietyssä kulttuurissa. Ihmisten puheissa kuulee, kuinka riittävän vanhaa on helpompi arvostaa – tai sit- ten se vain johtuu siitä, että Suomen kulttuuri- ympäristö on muuhun Eurooppaan verrattuna suhteellisen nuorta, ja puuttuva ikä antaa mah- dollisuuden pitää kaikkea suomalaista (ainakin paikallista) arvottomana. Osaksi tätä ikätekijän arvostamista ovat korostaneet myös tehdyt inven- toinnit, joissa on rajattu kohteet iän mukaan.
Rakennetun kulttuuriympäristön inventoinneis- sa lähestytään kuitenkin koko ajan nykypäivää.
Kun tutkii eri aikoina tehtyjä inventointeja, huo- maa seuraavanlaisen muutoksen: Vielä muuta- ma vuosikymmen sitten sata vuotta oli raja, mut- ta nyt otetaan aikarajaksi joko vuosi 1940 tai 1960 (jos resurssit eivät kaikkeen riitä) ja kaikkia en- nen ko. vuotta rakennettuja rakennuksia tarkas- tellaan ja arvotetaan sitten mahdollisimman yh- tenäisillä arvoperusteilla. Vuosi 1960 on käyttö- kelpoinen raja elementtirakentamisen merkkipaa- luna. Sota-aika on merkittävä historiallinen raja, mutta jälleenrakentaminen oli niin laajaa, että suuri osa kaupunkirakentamista jää inventoinnin ja arvotuksen ulkopuolelle, jos pitäydytään vain ennen sotaa rakennetussa.
Arvotusta tapahtuu koko ajan ilman inven- tointejakin. Diskurssit liikkuvat, mielipiteet muuttuvat ja tutkimukset laajenevat. Uusi ympä- ristökin voi näyttäytyä meille siinä muodossa, että voimme heti tulkita sen kulttuuriympäristöksi.
Kyseeseen voivat tulla niin voimakkaat yhteisöön vaikuttavat kulttuuriset, arkkitehtoniset, esteet-
tiset, elämykselliset tms. arvot, että yhteisö hy- väksyy jonkin miljöön omakseen jo uutena. Jos näin tapahtuu uudelle kohteelle, on yleensä ky- seessä jokin julkinen ympäristö ja siihen liittyy elettyä kulttuuria. Esimerkkinä ajattelen vaikka Kaustisen kansanmusiikkikeskusta tai Kiasmaa Helsingissä. Olisiko näiden rakennusten suunnit- teluvaiheessa jo pitänyt kaavoittaa ne suojelukoh- teiksi vai hyväksyykö aika ne myöhemminkin?
Lähellä Kiasmaa on toinen kohde, jota ei suun- niteltu kulttuuriympäristöksi ja joka eli väliaikai- sen rakennuksen uhanalaista elämää vuosikym- meniä, mutta Lasipalatsi pelastui kuitenkin vii- me hetkellä kulttuuriympäristöksi. Uudemmat ra- kennukset ovat kaupunkien markkinoilla turvas- sa, jos ne ovat taloudellisesti tuottavia, mutta ne voivat joutua tonttispekulaatioiden kohteeksi yhtä hyvin kuin vanhemmatkin rakennukset, jos niiden sijainti on kaupallisesti keskeinen. Toisaal- ta esimerkiksi monet vanhat teollisuusalueet ovat juuri keskeisen sijaintinsa vuoksi kokeneet uu- den tulemisen kulttuuriympäristöinä ja muodos- taneet näin paitsi paikan kulttuurin kokemiselle myös rakennettua kulttuuriympäristöä. Esimerk- keinä näistä voi mainita Turussa Köysitehtaan alueen ja Lapualla Vanhan Paukun kulttuurikes- kuksen.
Edellä käsittelin kulttuuripolitiikkaa ja kult- tuuriympäristöä hallinnon virallisista diskursseis- ta lähtien siten, kuin ne ovat olleet vallalla suun- nittelijan työni ja tutkimukseni aikana. Omaa kulttuurikäsitystäni selostan luvussa 4 (Kulttuu- rinen ja diskursiivinen käänne) sekä kerron nä- kemykseni diskurssista merkityksenannon ja merkityksellistämisen välineenä. Kehyksenä kult- tuurille laajasti ymmärrettynä esitän ruotsalaisen Johan Fornäsin kulttuuriteoreettisen rakennelman (Fornäs 1998). Fornäs väittää, että myöhäismo- derniteetin viimeaikainen kehitys on piirtänyt
kulttuurin prosessiluonteen poikkeuksellisen kirkkaasti näkyviin kommunikaation ja massa- tiedotuksen kautta. Kuten myöhemmin tulen esit- tämään, nousi tapaustutkimukseni haastatteluai- neistosta esiin sekä prosessin kokemiseen että paikkaan, imagoon ja muistiin liittyviä diskurs- seja. Fornäs antaa teorioiden kommunikoida kes- kenään teoksessaan, ja minäkin olen yrittänyt löy- tää yhdistävää polkua prosessin ja paikan eli pro- sessuaalisen kulttuurikäsityksen ja oman kulttuu- riympäristökäsitykseni välille, joka lienee alue- ja paikkalähtöinen. Arkkitehdin professioon liit- tyy ajattelutapa, jossa paikka- ja tilakokemus ovat keskeisessä asemassa, ja se on vaikuttanut oman kulttuuriympäristön tulkintani ja siinä kuuluvan puhunnan syntyyn. Kulttuuri voi ilmetä proses- seina tai niiden merkkeinä paikoissa, ja prosessi on kokemus tai tapahtumasarja. Kuten edellä olen esittänyt, myös hallinnollisen, virallisen kult- tuuriympäristökäsitteen määrittelyssä taustalla ovat alue- ja paikkamääritelmät sekä kulttuuris- ten prosessien osuus.
Tutkimuksen tapauksena esitän siis Kulttuu- rikeskus Vanhan Paukun syntyminen Lapualle, se kerrotaan luvussa 2 (Suljetusta alueesta avoi- meksi kulttuurin keskukseksi). Siinä tapaus ku- vataan sisältä päin eli mukana olleen toimijan (kaupunginarkkitehdin) omana kokemuksena.
Seuraavassa luvussa ”Tutkimuksen tekeminen”
esittelen tutkijan positioni ja tutkimusmenetel- män. Lingvistinen, prosessuaalinen kulttuurikä- sitykseni sekä merkityksellistäminen nostavat diskurssin käsitteen ja diskurssianalyysin tutki- mukseni keskiöön. Tutkimukseni teoreettisessa kehyksessäkulttuuri on virtojen verkko, jonka si- sällä merkitykset ja diskurssit syntyvät, liikku- vat ja hetkittäin kiinnittyvät paikalleen. Järkipe- räisen ja vuorovaikutteisen suunnittelun tavoit- teleminen työssäni johtivat hakemaan selityksiä
habermasilaisesta kommunikaatioteoriasta, mutta tutkimuksessa en hyödynnä sitä, vaan kulttuuri- nen käänne näkyy tutkimuksessani siirtymisenä kohti foucault’laista diskurssi- ja valta-analyysiä.
Diskursseissa nousevat esiin paikkakokemukset, historian merkitys ja muisti, ja niiden taustaksi esitän toisen ns. teorialukuni eli luvun 5 ”Merki- tyksen ja muistin paikat”.
Luvussa 6 reflektoin muiden toimijoiden kokemuksia tapauksesta ja kerron tutkimustilan- teen rakentamisesta. Tutkimuksessa esille nous- seita toimija-asetelmia, esiinnousupintoja, lausu- mia ja diskursseja käsittelen seuraavissa luvuis- sa. Luvussa 7 (Haastatteluilla kohti ymmärtävää tulkintaa) kerron myös kunnan suunnittelun muuttumisesta, strategioista ja prosessin merki- tyksestä suunnittelussa. Luvussa 8 (Imagon ra- kentamista vai identiteetin muutos?) kuvaan Van- haan Paukkuun paikkana liitettyjä lausumajouk- koja ja diskursseja. Lopuksi luvussa 9 esitän nä- kemykseni kulttuuriympäristö-diskurssin paikal- lisesta esiintulosta muiden diskurssien kautta täs- sä tapaustutkimuksessa. Kerron valta-analytiik- kaan perustuvista päätelmistä ja niistä vastauk- sista, joita tämä tapaustutkimus pystyi tutkimus- kysymyksiin antamaan.
Kuva 2. Ilmakuva etelästä kohti Lapuan keskustaa. Pohjanmaan rata halkaisee kuvan diagonaalisesti vasemmalta ylös oikeaan nurkkaan. Patruunatehtaan alue, nykyinen Vanha Paukku kuvassa keskellä.
2. Suljetusta alueesta avoimeksi kulttuurin keskukseksi
Luvussa kerron Vanhan Paukun alkusuun- nittelun tarinan omana kokemuksenani. Aluksi kuvaan lyhyesti historiaa. En puutu paljonkaan tehtaan toiminnan historiaan enkä kuvaa sitä suhteessa maamme historiaan. Kuvaan tehdas- alueen tutkimus- ja esisuunnitteluvaiheita, joita tarvittiin päätöksenteon pohjaksi. Olen käyttänyt lähteenä virallisia suunnitteludokumentteja, ra- portteja, piirustuksia sekä pöytäkirjanotteita.
Kuva 3. Patruunatehtaan portilla 1993.
