Kulttuuriympäristö hallinnon diskursseissa

”Kulttuuriympäristö on yleiskäsite. Sillä tarkoi-tetaan ympäristöä, jonka ominaispiirteet ilmen-tävät kulttuurin vaiheita sekä ihmisen ja luonnon vuorovaikutusta. Kulttuuriympäristöön liittyy myös ihmisen suhde ympäristöönsä ennen ja nyt;

sille annetut merkitykset, tulkinnat ja sen erilai-set nimeämierilai-set. Tarkemmin kulttuuriympäristöä voidaan kuvata käsitteillä kulttuurimaisema ja rakennettu kulttuuriympäristö. Kulttuuri-ympäristöön kuuluvat myös muinaisjäännökset ja perinnebiotoopit. Kulttuuriperintö on ihmisen toiminnan vaikutuksesta syntynyttä henkistä ja aineellista perintöä. Aineellinen kulttuuriperintö voi olla joko irtainta (esim. kirjat ja esineet) tai kiinteää (ks. esim. rakennusperintö).”(http://

www.rakennusperinto.fi/fi_FI/)

Näin määritellään käsite kulttuuriympäris-tö Museoviraston ja ympäriskulttuuriympäris-töministeriön yhtei-sessä rakennusperintöportaalissa vuonna 2006.

Tapaustutkimuksessani olen käyttänyt Ra-kennusperintöstrategiassa vuonna 2001 annettua määritelmää, joka on sisällöllisesti lähes sama kuin edellä kerrottu. Rakennusperintöstrategia tosin korostaa ihmisen osuutta ja alueita (aluei-denkäyttö ympäristöministeriön toimialana), kun edellä mainittu uudempi määritelmä korostaa nimenomaan kulttuuria, joka on minun tutkimuk-seni laaja konteksti.

”Kulttuuriympäristö tarkoittaa ihmisen, hänen elinkeinojensa ja asumisensa muovaamaa ympä-ristöä, jossa kulttuurin eri vaiheet sekä ajallinen kerrostuneisuus ja alueelliset ominaispiirteet tu-levat esiin. Ihmisen ja luonnon vuorovaikutus eri aikoina näkyy myös kulttuuriympäristössä. Ihmi-sen suhde ympäristöönsä ennen ja nyt, sille an-netut merkitykset, tulkinnat ja erilaiset nimeämiset sisältyvät myös siihen.” (Ympäristöministeriö 2001)

Kummassakin puhutaan merkityksistä ja tul-kinnoista, jotka ovat tutkimuksessani keskeisel-lä sijalla, samoin nimeämisistä.

Kulttuuriympäristö-käsitteen vakiintuminen alueidenkäytön puolella liittyy valtionhallinnon uudelleen organisointiin ja ympäristökeskusten syntyyn 1990-luvulla. Ympäristöministeriön laa-jassa toimikentässä ympäristö-sana varattiin pait-si kokonaisuudelle, myös lähinnä luonnon pait- sieto-kykyyn ja kestävään kehitykseen kuuluvaksi. Toi-saalta luonnonsuojelu valtasi luonnonympäristön käsitteen, ja sen kanssa vastakkaispariksi asetet-tiin kulttuuriympäristö: se osuus ympäristössä, missä ihmisen käden jälki näkyy, eli enemmän kuin vain rakennettu ympäristö.

Tapaus Vanhan Paukun alkuvaiheita elettiin samoihin aikoihin, kun ne ministeriöt, jotka kult-tuuria eri osa-alueilla hallinnoivat, yhdessä esit-tivät julkaisun muodossa ensimmäisen kerran näkemyksen valtakunnallisesti merkittävistä kult-tuuriympäristöistä. Opetusministeriön hallinnon-alaan kuuluva Museovirasto ja ympäristöminis-teriö julkaisivat yhdessä vuonna 1993 ”Punaisen kirjan” eli teoksen Rakennettu kulttuuriympäristö 1993. Sen jälkeen kulttuuriympäristön käsite on asiantuntijoiden ja hallinnon diskursseissa hakeu-tunut omiin uomiinsa, mutta muissa yhteyksissä se voidaan ymmärtää eri tavalla. Käsite tietysti kehittyy edelleen tutkimusten ja selvitysten lisään-tyessä. Oman lisäyksensä käsitteen muotoutumi-seen ovat tuoneet niin maankäyttö- ja rakennus-lain uudistus, Rakennusperintöstrategia kuin val-takunnalliset alueidenkäyttötavoitteet.

Kun kohdetapaukseni suunnittelu alkoi 1993, ei aluetta ollut luokiteltu tai nimetty kulttuuri-ympäristöksi missään alueellisissa, valtakunnal-lisissa sen paremmin kuin paikalvaltakunnal-lisissakaan sel-vityksissä. Kunnan asemakaavassa alue

suojel-tiin arvokkaana miljöönä 1994 (selostus luvussa 2), mutta vuonna 2000 alkoi yllättäen näyttää, ettei suojelu kaikkia rakennuksia ehkä enää kos-kekaan. Kun Museovirasto alkoi tarkistaa valta-kunnallisesti merkittävien kulttuuriympäristöjen listaa vuonna 2001, pääsi Vanhan Paukku siihen mukaan, ja vuonna 2005 se esitettiin valtakun-nallisesti merkittävänä kulttuuriympäristönä Ete-lä-Pohjanmaan vahvistetussa maakuntakaavassa.

Muutoksia tapahtui viranomaisten kulttuuriym-päristödiskursseissa ja -luokitteluissa samaan ai-kaan, kun Vanha Paukku rakennettiin uuteen käyttöön. Tässä tutkimuksessa tutkitaan merki-tyksenantoja ja -muutoksia paikallisissa diskurs-seissa. Valtakunnalliset kulttuuriympäristö- sa-moin kuin kulttuuripolitiikankin diskurssit tie-tysti vaikuttivat paikalliseen puhuntaan.

Kulttuuriympäristö yleiskäsitteenä, johon sisältyvät rakennettu ympäristö eli rakennuspe-rintö, kulttuurimaisema ja muinaisjäännökset, on siis suhteellisen uusi ja erilainen diskurssi eri tasoilla. Kun käsittelen tässä tutkimuksessa ra-kennettua kulttuuriympäristöä, tarkoitan paitsi näkyvissä olevaa ja aistein havaittavissa olevaa fyysistä ympäristöä, myös siihen sisältyvää hen-kistä kulttuuriperintöä.

Opetusministeriöllä on taide- ja kulttuuripe-rintöyksikkö, joka vastaa museolaitosta ja kult-tuuriperintöä koskevista asioista. Kulttuuriympä-ristöasiat kuuluvat ympäristöministeriölle, mut-ta kulttuuriympäristön suojelusmut-ta, siihen liittyväs-tä tutkimuksesta ja museotoimen yleisesliittyväs-tä joh-dosta ja kehittämisestä vastaa opetusministeriön alainen Museovirasto. (http://www.minedu.fi/

opm/kulttuuri/index.html)

Ympäristöministeriön tehtävänä on mm.

kulttuurimaisemaa ja rakennusperintöä koskevan lainsäädännön, inventointimenetelmien ja ohjel-mien kehittäminen, kulttuuriympäristön tilan

seuranta, rakennusperinnön, perinnebiotooppien ja maiseman hoidon taloudellinen tukeminen sekä informaatio-ohjaus. Ympäristöhallinnossa kulttuurimaisemat kuuluvat sekä maankäytön suunnittelun että luonnonsuojelun alaan. Raken-nusperinnön hoidon kehittäminen ja ohjaus liit-tyvät osittain maankäytön suunnittelun ohjauk-seen, osin korjausrakentamisen ja kiinteistön-huollon alaan.

Kulttuuriympäristö on kulttuuristen proses-sien tuloksena syntynyttä. Käsitteellä ei kuiten-kaan ole arvovarausta; siihen kuuluvat ihmisen aikaansaamat niin hyvät kuin huonotkin puolet ympäristössämme. Ihmisen toiminnan ja luovan työn tuloksena kulttuuriympäristö muuttuu ja uusiutuu jatkuvasti rakennetun ympäristön ja maiseman osalta. Kulttuuriympäristön vaalimi-sessa on kyse jatkuvuudesta ja siitä, kuinka muu-tosta hallitaan ja mitä tavoitteita muutokselle halutaan asettaa.

Kulttuurimaiseman ja rakennusperinnön yl-läpidon ja suojelun lähtökohtana on nykyinen lainsäädäntömme, erityisesti maankäyttö- ja ra-kennuslaki ja luonnonsuojelulaki sekä kansain-väliset sopimukset ja suositukset. Edellytykset kulttuurimaiseman ja rakennusperinnön säilymi-selle luodaan kuntien maankäytön suunnittelus-sa. Valtakunnallisesti merkittäviä kohteita voi-daan suojella erityislainsäädännöllä (esim. raken-nussuojelulaki), mutta pääasiallisesti maiseman ja rakennusperinnön säilyminen varmistetaan kaavoituksen yhteydessä kunnallisilla päätöksil-lä. Joidenkin rakennusperinnön erityisryhmien suojelusta on tehty sopimuksia (mm. merkittävät rautatieasemat). Muinaisjäännökset ovat aina välittömästi muinaismuistolailla suojeltuja.

Kulttuuriympäristössä on virallisen diskurs-sin mukaan kolme osa-aluetta. Rakennettua kult-tuuriympäristöä eli rakennusperintöä ovat

nukset ja rakennetut alueet sekä erilaiset raken-teet, kuten tiet, sillat tai majakat. Kulttuurimai-semassa näkyy, miten ihmisen toiminta on so-peutunut ja käyttänyt hyödyksi luonnon element-tejä, maaperää, topografiaa ja ilmastoa. Kiinteät muinaisjäännökset ovat maisemassa ja maaperäs-sä maaperäs-säilyneitä jälkiä muinoin eläneiden ihmisten toiminnasta. (Ympäristöministeriö 2006)

Kulttuurin ja luonnon ajatteleminen vastak-kaisina voimina ei mielestäni ole hedelmällistä, vaikka ne tietyllä tavalla dikotomisen parin muo-dostavatkin. Kulttuuriympäristön arvottamises-sa näyttää vallitsevan jonkinlainen vastakkain-asettelu ihmisen toiminnan ja luonnon suhteen.

Toisaalta monet näkemykset kulttuuriympäristön sisältämistä arvoista liittyvät ihmisen tekemisiin ja eri aikakerrostumien näkymiseen ympäristös-sä, ja toisaalta kulttuurimaisemaan liittyy ajatus luonnon ja ihmisen toiminnan yhteen sulautu-misesta. Varsinkin viljelymaisemassa luonnolla ja myös uskolla luonnon tärkeyteen, lähes juma-lalliseen ylemmyyteen, on voimakas lataus.

Kulttuuriympäristön arvottaminen on kult-tuurisidonnaista ja relativistista. Kun kuitenkin on kyse yhteisestä ympäristöstämme, on arvoja kyettävä jotenkin mittaamaan ja pyrittävä selki-yttämään arvottamisessa käytettäviä kriteereitä.

Esimerkiksi Etelä-Pohjanmaan kulttuuriympäris-töohjelmassa käsitellään kulttuuriympäristön määrittelyä sekä kansainvälisistä sopimuksista että kotimaisesta lainsäädännöstä lähtien (Terä-väinen 2003, 21–42). Ympäristöhallinnon ja Mu-seoviraston ohjeissa kuvaillaan kulttuuriympäris-tön tai rakennusperinnön eri arvoja ja ehdotetaan käytettäväksi joukkoa kriteerejä, jotka usein muo-dostavat toisilleen vastakohtaisen parin. Tällai-sia kriteerejä ovat mm. yhtenäisyys ja kerroksel-lisuus, edustavuus ja harvinaisuus, tyypillisyys ja ainutlaatuisuus jne. Kriteerien tarkempi

kuvaa-minen tai muodostukuvaa-minen ei kuulu tähän tutki-mukseen.

Kulttuuriympäristöön eli rakennettuun ym-päristöön ja maisemaan on taloudellisten ja käyt-töarvojen lisäksi sisällytettävä historiallisia, ark-kitehtonisia ja maisema-arvoja. Kohteen histori-allisen arvon katsotaan liittyvän kulttuuri-, hen-kilö tai rakennushistoriaan. Arkkitehtoninen arvo liitetään rakennushistoriaan tai uudempaan ra-kennustaiteeseen, arkkitehtuuriin, jolloin määrit-tely usein hankaloituu. Kohteen arvo voi nousta korkealle myös maisemallisen tai ympäristölli-sen merkitykympäristölli-sen vuoksi, jolloin kohteen miljöö-arvon sanotaan olevan suuri. Eri alojen asian-tuntijat painottavat erilaisia merkityksiä oman arvomaailmansa ja yhteyksiensä mukaan. Aluei-den suunnittelussa tulevat esille usein nämä kaik-ki. Kokonaisuus on silloin kyettävä näkemään tärkeämpänä kuin sen osat, ja laajempien ympä-ristöjen arvottaminen kokonaisuuksina on vält-tämätöntä.

Arvoja ja aatteita tutkittaessa kohteella voi olla eri ryhmien yhteisesti koettua symbolimer-kitystä. Nykyään ollaan yhä enemmän kiinnos-tuneita eri ihmisryhmille tärkeistä yhteisöllisistä ja sosiaalisista arvoista, joita kulttuuriympäris-töön sisältyy. Kulttuuriympäristön arvokeskuste-lunkin pitää olla vuorovaikutteista ja siten pys-tyä sitouttamaan eri kansalaisryhmiä tietoisuu-teen ja vastuuseen. Kun arvo on jotain, minkä kukin yhteisö yhdessä hyväksyy ja jollekin koh-teelle antaa, voi tämäkin tutkimus osaltaan va-lottaa arvokkaan kulttuuriympäristön syntyä.

Arkkitehdin koulutukseen kuuluu rakennus-taiteen ja taidehistorian opetusta, johon sisältyy näiden arvojen samansuuntainen ymmärtäminen ja suomalaisen kulttuuriympäristökäsitteen sisäis-täminen. Vaikka eri asiantuntijoidenkin käsityk-set arvoista vaihtelevat erilaisten ajan ja paikan

kokemusten vuoksi, kokonaisnäkemys pohjautuu siihen, että Suomi kuuluu kulttuurihistoriallisesti Eurooppaan. Eurooppalaisen rakennustaiteen perusta on antiikissa ja sen uudelleen syntymi-sessä renessanssin aikana. Eurooppalaisen raken-nustaiteen ja restauroinnin virtaukset näkyvät myös suomalaisissa kulttuuriympäristön ja raken-nusperinnön arvottamisdiskursseissa ja -politii-kassa. Modernin rakennussuojelun eli konser-voinnin paradigma perustuu relatiivisuuteen ja uudenlaiseen historiakäsitykseen, ja sitä luonneh-tii nyky-yhteiskunnan arvojen muuttuminen.

Autenttisuus ja integriteetti ovat maailman kult-tuuriperinnön arvottamisessa tärkeimpinä teki-jöinä, ja niiden vaikutus heijastuu edellä kuva-tuissa suomalaisenkin kulttuuriympäristön mää-rittelyissä. Autenttisuudessa lähtökohtana ovat Walter Benjaminin esittämät kulttiarvo (cult va-lue) ja taiteellinen arvo, eikä autenttisuus ole uudelleen tuotettavissa. Alkuperäisen esineen tai kohteen auktoriteetti, ylemmyys eli ”aura”, on merkittävä autenttisuuden tunnusmerkki. Suh-teessa luovaan prosessiin ja aikaan, taideteoksen autenttisuus on luovan prosessin totuudellisuu-den ja sisäisen yhtenäisyytotuudellisuu-den mitta. Siihen kuu-luvat myös työn fyysinen toteuttaminen ja ne vai-kutteet, efektit, joita se on saanut historiallisen ajan matkallaan. Autenttisuuden käsite on muo-dostunut relevantiksi erityisesti monikulttuurisis-sa yhteisöissä ja se on hyvin lähellä kulttuurisen identiteetin käsitettä. Yhtenäisyydellä eli integ-riteetillä on seitsemän aspektia: sijainti, suunnit-telu, puitteet, materiaali, ammattitaito, tunne ja sopeutuminen. (Jokilehto 1999, 295-299)

Palaan vielä aluksi mainitsemiini arvokritee-reihin. Edustavuustai tyypillisyystarkoittaa tie-tylle aikakaudelle, historialliselle vaiheelle, alu-eelle tai paikkakunnalle luonteenomaista raken-nustapaa, -tyyliä tai toimintaa ja kuuluu

autent-tisuuteen. Kohde voi olla esimerkiksi kaksifoo-ninkinen pohjalaistalo, seuraintalo, kansakoulu, rautatieasema tms. Usein tällaiset kohteet ovat muodostuneet symbolikohteiksi ympäristössään ja ilmentävät paikallista identiteettiä. Harvinai-suus tai ainutlaatuisuus tarkoittaa, että kohde on katoavaa kulttuuriympäristöä eli vaikkapa savu-tupa, metsäkämppä, olkikattoinen lato tai lotta-kioski. Toisessa paikassa tyypillinen kohde voi-kin jossain muualla olla jo harvinaisuus ja muo-dostua omalla paikallaan erittäin tärkeäksi. Kun kohteita erotellaan valtakunnallisesti, seudulli-sesti tai maakunnalliseudulli-sesti ja paikalliseudulli-sesti merkit-täviin, tulee muistaa, että ei ole kyse väheneväs-tä arvosta vaan arvosta, joka liittyy sijaintiin ja kohteen suhteeseen muihin kenties samantyyp-pisiin kohteisiin. Yhtenäisyys eli integriteetti, joka eurooppalaisessa kontekstissa edellisen mu-kaan on autenttisuuden lisäksi tärkeintä, kuvaa seitsemällä osatekijällään sitä, kuinka hyvin alu-een rakennuskanta on säilynyt tyylillisesti tai maisemallisesti yhtenäisenä. Yksittäiselläkin kohteella voi olla suurempi merkitys tällaisen kokonaisuuden osana. Kerroksisuus liittyy ajan näkymiseen ja tarkoittaa sitä, että alueen raken-nuskanta on eri-ikäistä ja kuvastaa sen moni-il-meistä historiallista merkitystä. Yksittäisellä, muuten vähempiarvoisella kohteella voi olla merkitystä kokonaisuuden osana. Myös yksittäi-sen rakennukyksittäi-sen eri-ikäiset vaiheet voivat ker-toa paikkakunnan rakennuskulttuurista ja arvos-tuksista.

Monilla paikoilla on vaikeasti määriteltävä, mutta kuitenkin hyvin tunnistettava intensiteet-ti, joka liittyy nimenomaan symbolisiin ja histo-riallisiin merkityksiin. Paikan henki liittyy eri-tyisesti kohteisiin, joissa aika on säilynyt lähes käsin kosketeltavissa. Usein tällöin on kyseessä juuri ainutlaatuinen ja aito, alkuperäinen kohde.

Kuinka vanhaa ympäristön ja rakennusten on oltava, että ne muodostavat kulttuuriympäris-töä? Rakennusperintö- ja kulttuuriympäristö-käsitteen määrittelyt kantavat sisällään historian merkityksiä. Alois Riegl selitti tätä ikään tai ai-kaan liittyvänä arvona (age value), joka heijas-taa historiallisuutta ja arvojen suhdetta tietyssä kulttuurissa. Ihmisten puheissa kuulee, kuinka riittävän vanhaa on helpompi arvostaa – tai sit-ten se vain johtuu siitä, että Suomen kulttuuri-ympäristö on muuhun Eurooppaan verrattuna suhteellisen nuorta, ja puuttuva ikä antaa mah-dollisuuden pitää kaikkea suomalaista (ainakin paikallista) arvottomana. Osaksi tätä ikätekijän arvostamista ovat korostaneet myös tehdyt inven-toinnit, joissa on rajattu kohteet iän mukaan.

Rakennetun kulttuuriympäristön inventoinneis-sa lähestytään kuitenkin koko ajan nykypäivää.

Kun tutkii eri aikoina tehtyjä inventointeja, huo-maa seuraavanlaisen muutoksen: Vielä muuta-ma vuosikymmen sitten sata vuotta oli raja, mut-ta nyt otemut-taan aikarajaksi joko vuosi 1940 mut-tai 1960 (jos resurssit eivät kaikkeen riitä) ja kaikkia en-nen ko. vuotta rakennettuja rakennuksia tarkas-tellaan ja arvotetaan sitten mahdollisimman yh-tenäisillä arvoperusteilla. Vuosi 1960 on käyttö-kelpoinen raja elementtirakentamisen merkkipaa-luna. Sota-aika on merkittävä historiallinen raja, mutta jälleenrakentaminen oli niin laajaa, että suuri osa kaupunkirakentamista jää inventoinnin ja arvotuksen ulkopuolelle, jos pitäydytään vain ennen sotaa rakennetussa.

Arvotusta tapahtuu koko ajan ilman inven-tointejakin. Diskurssit liikkuvat, mielipiteet muuttuvat ja tutkimukset laajenevat. Uusi ympä-ristökin voi näyttäytyä meille siinä muodossa, että voimme heti tulkita sen kulttuuriympäristöksi.

Kyseeseen voivat tulla niin voimakkaat yhteisöön vaikuttavat kulttuuriset, arkkitehtoniset,

esteet-tiset, elämykselliset tms. arvot, että yhteisö hy-väksyy jonkin miljöön omakseen jo uutena. Jos näin tapahtuu uudelle kohteelle, on yleensä ky-seessä jokin julkinen ympäristö ja siihen liittyy elettyä kulttuuria. Esimerkkinä ajattelen vaikka Kaustisen kansanmusiikkikeskusta tai Kiasmaa Helsingissä. Olisiko näiden rakennusten suunnit-teluvaiheessa jo pitänyt kaavoittaa ne suojelukoh-teiksi vai hyväksyykö aika ne myöhemminkin?

Lähellä Kiasmaa on toinen kohde, jota ei suun-niteltu kulttuuriympäristöksi ja joka eli väliaikai-sen rakennukväliaikai-sen uhanalaista elämää vuosikym-meniä, mutta Lasipalatsi pelastui kuitenkin vii-me hetkellä kulttuuriympäristöksi. Uudemmat ra-kennukset ovat kaupunkien markkinoilla turvas-sa, jos ne ovat taloudellisesti tuottavia, mutta ne voivat joutua tonttispekulaatioiden kohteeksi yhtä hyvin kuin vanhemmatkin rakennukset, jos niiden sijainti on kaupallisesti keskeinen. Toisaal-ta esimerkiksi monet vanhat teollisuusalueet ovat juuri keskeisen sijaintinsa vuoksi kokeneet uu-den tulemisen kulttuuriympäristöinä ja muodos-taneet näin paitsi paikan kulttuurin kokemiselle myös rakennettua kulttuuriympäristöä. Esimerk-keinä näistä voi mainita Turussa Köysitehtaan alueen ja Lapualla Vanhan Paukun kulttuurikes-kuksen.

Edellä käsittelin kulttuuripolitiikkaa ja kult-tuuriympäristöä hallinnon virallisista diskursseis-ta lähtien siten, kuin ne ovat olleet vallalla suun-nittelijan työni ja tutkimukseni aikana. Omaa kulttuurikäsitystäni selostan luvussa 4 (Kulttuu-rinen ja diskursiivinen käänne) sekä kerron nä-kemykseni diskurssista merkityksenannon ja merkityksellistämisen välineenä. Kehyksenä kult-tuurille laajasti ymmärrettynä esitän ruotsalaisen Johan Fornäsin kulttuuriteoreettisen rakennelman (Fornäs 1998). Fornäs väittää, että myöhäismo-derniteetin viimeaikainen kehitys on piirtänyt

kulttuurin prosessiluonteen poikkeuksellisen kirkkaasti näkyviin kommunikaation ja massa-tiedotuksen kautta. Kuten myöhemmin tulen esit-tämään, nousi tapaustutkimukseni haastatteluai-neistosta esiin sekä prosessin kokemiseen että paikkaan, imagoon ja muistiin liittyviä diskurs-seja. Fornäs antaa teorioiden kommunikoida kes-kenään teoksessaan, ja minäkin olen yrittänyt löy-tää yhdistävää polkua prosessin ja paikan eli pro-sessuaalisen kulttuurikäsityksen ja oman kulttuu-riympäristökäsitykseni välille, joka lienee alue-ja paikkalähtöinen. Arkkitehdin professioon liit-tyy ajattelutapa, jossa paikka- ja tilakokemus ovat keskeisessä asemassa, ja se on vaikuttanut oman kulttuuriympäristön tulkintani ja siinä kuuluvan puhunnan syntyyn. Kulttuuri voi ilmetä proses-seina tai niiden merkkeinä paikoissa, ja prosessi on kokemus tai tapahtumasarja. Kuten edellä olen esittänyt, myös hallinnollisen, virallisen kult-tuuriympäristökäsitteen määrittelyssä taustalla ovat alue- ja paikkamääritelmät sekä kulttuuris-ten prosessien osuus.

Tutkimuksen tapauksena esitän siis Kulttuu-rikeskus Vanhan Paukun syntyminen Lapualle, se kerrotaan luvussa 2 (Suljetusta alueesta avoi-meksi kulttuurin keskukseksi). Siinä tapaus ku-vataan sisältä päin eli mukana olleen toimijan (kaupunginarkkitehdin) omana kokemuksena.

Seuraavassa luvussa ”Tutkimuksen tekeminen”

esittelen tutkijan positioni ja tutkimusmenetel-män. Lingvistinen, prosessuaalinen kulttuurikä-sitykseni sekä merkityksellistäminen nostavat diskurssin käsitteen ja diskurssianalyysin tutki-mukseni keskiöön. Tutkitutki-mukseni teoreettisessa kehyksessäkulttuuri on virtojen verkko, jonka si-sällä merkitykset ja diskurssit syntyvät, liikku-vat ja hetkittäin kiinnittyvät paikalleen. Järkipe-räisen ja vuorovaikutteisen suunnittelun tavoit-teleminen työssäni johtivat hakemaan selityksiä

habermasilaisesta kommunikaatioteoriasta, mutta tutkimuksessa en hyödynnä sitä, vaan kulttuuri-nen käänne näkyy tutkimuksessani siirtymisenä kohti foucault’laista diskurssi- ja valta-analyysiä.

Diskursseissa nousevat esiin paikkakokemukset, historian merkitys ja muisti, ja niiden taustaksi esitän toisen ns. teorialukuni eli luvun 5 ”Merki-tyksen ja muistin paikat”.

Luvussa 6 reflektoin muiden toimijoiden kokemuksia tapauksesta ja kerron tutkimustilan-teen rakentamisesta. Tutkimuksessa esille nous-seita toimija-asetelmia, esiinnousupintoja, lausu-mia ja diskursseja käsittelen seuraavissa luvuis-sa. Luvussa 7 (Haastatteluilla kohti ymmärtävää tulkintaa) kerron myös kunnan suunnittelun muuttumisesta, strategioista ja prosessin merki-tyksestä suunnittelussa. Luvussa 8 (Imagon ra-kentamista vai identiteetin muutos?) kuvaan Van-haan Paukkuun paikkana liitettyjä lausumajouk-koja ja diskursseja. Lopuksi luvussa 9 esitän nä-kemykseni kulttuuriympäristö-diskurssin paikal-lisesta esiintulosta muiden diskurssien kautta täs-sä tapaustutkimuksessa. Kerron valta-analytiik-kaan perustuvista päätelmistä ja niistä vastauk-sista, joita tämä tapaustutkimus pystyi tutkimus-kysymyksiin antamaan.

Kuva 2. Ilmakuva etelästä kohti Lapuan keskustaa. Pohjanmaan rata halkaisee kuvan diagonaalisesti vasemmalta ylös oikeaan nurkkaan. Patruunatehtaan alue, nykyinen Vanha Paukku kuvassa keskellä.