Ravintoloitsijat ja ruoantarjoilijat

Ravintoloitsijoiden ryhmään on tässä tutkimuksessa laskettu varsinaista ravintoloit-sijan (traktör) ammattinimikettä käyttäneiden lisäksi kellarimestarit (källarmästa-re) ja kestikievarinpitäjät (gästgiva(källarmästa-re). Ryhmä koostuu siis niistä henkilöistä, jotka tarjoilivat ruokaa ja juomaa joko päätyönään, kuten ravintoloitsijat ja kellarimesta-rit, tai sivutoimenaan, kuten kestikievarinpitäjät, jotka hoitivat ruoka- ja juomatar-joilun lisäksi myös majoitustointa.

Ravintoloitsijoiden ammatin kysyntä kasvoi Helsingissä nopeasti Viaporin ra-kennustöiden ja kaupungin kasvun ansiosta. Aiemmin kaupungissa oli ollut lain edellyttämä yksi kestikievari, jonka hoitajana oli toiminut joku paikallisista porva-reista. Kustavilaisella ajalla kaupungissa oli parhaimmillaan yhtä aikaa kaksi tai kolme majataloa, ja lisäksi ravintoloitsijoiden yhteismäärä kohosi parhaimmillaan seitsemään tai kahdeksaan. Lain edellyttämää virallista kaupunginkellaria Helsin-gissä ei tutkimuskaudella ollut³⁵², mutta ravintoloitsijakuntaan kuului useita kella-rimestarin ammattinimikettä käyttäneitä henkilöitä. Nämä pitivät korkeatasoisem-pia ravintoloita, joiden valikoimiin kuuluivat viinit ja muut hienot alkoholijuomat.

Turussa kauppiailla oli lupa harjoittaa ulkomaisten alkoholijuomien myyntiä ja

351 Rosenlund-Eriksson 2010, passim.

352 Hornborg 1950, s. 243.

niskelua, ja Helsingissä on ilmeisesti noudatettu samaa tapaa, sillä kellarinomista-jien joukossa mainitaan kaupungin johtavien kauppiaiden nimiä.³⁵³

Alkoholitarjonnan suhteen porvaristo vaikuttaa olleen tyytyväinen kaupunkinsa ravintoloihin. Viinuri Carl Gustaf Trotz pyrki vuonna 1766 porvariksi Helsinkiin ja halusi avata sinne virallisen kaupunginkellarin, mutta maistraatti hylkäsi hakemuk-sen. Joukko kauppiaita protestoi ja vaati, että Helsinkiin oli saatava kunnollinen kaupunginkellari ”jollainen etenkin tapulikaupungeille on välttämätön”. Maistraatti katsoi kuitenkin, että kauppias Anders Byströmin ja leskirouva Ingrid Maria Dam-mertin kellarit riittivät pitämään helsinkiläiset hienoissa alkoholijuomissa.³⁵⁴

Kestikievarit ja ruokaravintolat aiheuttivat porvaristolle paljon enemmän pään-vaivaa kuin kellarit. Kestikievarinpitäjän tehtävään kuului lakisääteinen velvollisuus kyyditä matkustavaisia, mikä merkitsi hevosten ja ajomiesten ylläpitoa ja siten huomattavaa taloudellista rasitusta. Koko 1700-luvun loppupuolen kestikievarinpi-täjät vaihtuivat tiuhaan, ja tehtävässä oli toisinaan jopa porvarisoikeudettomia hen-kilöitä, koska porvariston keskuudesta ei löytynyt halukkaita.³⁵⁵ Myös ruokaravinto-loiden pidolla oli porvarien keskuudessa huono maine. Vain harvat halusivat ryhtyä tehtävään, eivätkä halukkaat usein viihtyneet siinä kauan. Pätevien ravintoloitsijoi-den saaminen kaupunkiin olikin maistraatille jatkuva ongelma, ja rimaa jouduttiin pitämään alhaalla. Tämän vuoksi monet sellaiset henkilöt, joilla ei muuten olisi taustansa tai maineensa puolesta ollut mahdollisuuksia päästä porvariksi, kykenivät liittymään porvaristoon ravintoloitsijoina.

Ravintola-alan tilannetta kuvaa hyvin esimerkki keväältä 1781. Maistraatti il-moitti, että kaupunkiin tarvittiin lisää ravintoloitsijoita ”tarjoamaan ruokaa kau-punkiin tuleville matkustavaisille, herroille upseereille ja kaikille muille jotka halua-vat maksaa ruokatarjoilusta”.³⁵⁶ Se tiedusteli kaikilta entisiltä ravintoloitsijoilta sekä joukolta muita potentiaalisia porvareita, halusivatko he ryhtyä ravintolanpitäjiksi.

Ainoan myöntävän vastauksen antoi vanha ja sairaalloinen kellarimestarin leski Ingrid Maria Dammert, joka majoitti matkustavaisia ja myi viiniä ja olutta talossaan Suurkadun varrella.³⁵⁷ Maistraatti totesi, että kaupungin ravintolavajetta ei ratkais-taisi leski Dammertin avulla. Pitkällisen väittelyn jälkeen se päätti äänin 5–2, että ruokakauppias ja entinen ravintoloitsija Mats Fischer velvoitettaisiin palaamaan ravintolanpitäjäksi. Fischer oli iäkäs, hänen terveytensä oli huono, eikä hän ollut

353 Wuorinen 1959, s. 161–162.

354 Helsingin maistraatin pöytäkirja 10.5.1766, HKA MA Ca:72, s. 435–440.

355 Kauppias Julius Johan Sundin leski Elisabet Collina järjesti vuonna 1757 poikansa Petter Johan Sundin kestikievarinpitäjäksi. Hoidettuaan tehtävää kaksi vuotta Sund irtisanoutui ja yritti päästä kauppiaaksi, mutta häntä ei otettu. Sund vetosi hakemuksessaan isäänsä ja isoisäänsä, jotka olivat olleet kauppiaita, sekä omaan työkokemukseensa sukunsa kauppahuoneesta. Maistraatti totesi kuiten-kin, että Sund oli isänsä kuollessa ollut liian nuori kauppapalveluun, ja äitinsä alaisuudessa hän oli lähinnä pannut olutta. Kts. Helsingin maistraatin pöytäkirja 7. ja 12.4.1757, HKA MA Ca:62, s. 404, 410; Helsingin maistraatin pöytäkirja 1. ja 3.10.1759, HKA MA Ca:65, s. 1239–1240, 1243–1248. Vii-nanpolttimon työnjohtaja Jonas Lundberg, entinen Vaxholmin kaupungin porvari, piti maistraatin luvalla kestikievaria muutamia vuosia kustavilaisella ajalla. Hänen tilalleen tuli Hämeen jalkaväkiryk-mentin kersantti Otto Birger Lindeman, jonka asema legitimoitiin myöntämällä hänelle kontingentti-porvarin oikeudet. Kts. Helsingin maistraatin pöytäkirja 18. ja 23.10.1779, HKA MA Ca:85, s. 1114–

1115, 1140–1141; Helsingin maistraatin pöytäkirja 29.1.1781, HKA MA Ca:87, s. 735–737.

356 ”…angående Spishåldning för hit til Staden ankomande Resande jämte H:rr Officerare och andra innom Staden som wilja och tarfva sig af Spisqwarter betjäna…” Helsingin maistraatin pöytä-kirja 25.4.1781, HKA MA Ca:87, s. 290.

357 Helsingin maistraatin pöytäkirja 5. ja 7.2.1781, HKA MA Ca:87, s. 35–36, 43–45.

pitänyt ravintolaa kahteenkymmeneen vuoteen. Maistraatti piti kuitenkin häntä ainoana vaihtoehtona, ja lupasi vapauttaa hänet tehtävästä heti, jos uusi vapaaeh-toinen ravintoloitsija ilmoittautuisi.³⁵⁸ Ruokakauppiaskunnan menestyjiin kuulunut Fischer oli kaupungin suurimpia veronmaksajia, joten maistraatti ehkä katsoi hä-nellä olevan resursseja hoitaa ravintolanpitoa muiden liiketoimiensa ohessa.³⁵⁹

Tutkimuskauden aikana Helsingissä toimineista ravintoloitsijoista ilmeisesti vain kellarimestareilla Harald Gustaf Grönqvist ja Daniel Åström oli alan koulutus.

Molemmilla oli viinurin ammattinimike, ja Grönqvistin mainittiin saaneen omansa Tukholman viinikauppiaiden ammattikunnalta.³⁶⁰ Muuten ravintolanpitäjät olivat taustoiltaan sekalaista väkeä: joukossa oli entisiä naapurikaupunkien porvareita, kauppapalvelija, kruununleipuri ja muutamia pikkuvirkamiehiä. Ammatillista jär-jestäytymistä ei ravintoloitsijoiden keskuudessa näytä tapahtuneen, mikä johtunee alan hajanaisuudesta. Uusien anomusten yhteydessä maistraatti kysyi vanhojen ravintoloitsijoiden mielipidettä, mutta yhteistä edunvalvontaa tai korporaationa esiintymistä ei ole havaittavissa.

Vaikka osa porvaristosta oli saanut porvarisoikeudet ravintoloitsijoina, ruoantar-joilu ei ollut heidän yksinoikeutensa. Muiden porvarisryhmien jäsenet ja myös muu-tamat porvariston ulkopuoliset henkilöt saivat maistraatin luvalla oikeuden harjoit-taa ruokatarjoilua. Tämä oli luultavasti välttämätön hätäratkaisu tilanteessa, jossa ravintolapalveluiden kysyntä ylitti päätoimisiksi ravintolanpitäjiksi halukkaiden porvarien tarjonnan. Tilannetta havainnollistaa hyvin Johan Anton Lindqvistin ta-paus kustavilaiselta ajalta.

Vuonna 1790 Helsingissä vieraili teatterinjohtaja Carl Gustaf Seuerlingin kiertä-vä teatteriseurue. Seurueen näyttelijä Johan Anton Lindqvist vuokrasi asunnokseen suutarioltermanni Nils Höijerin talon yläkerran ja perusti sinne kahvilan. Lindqvist tarjoili kahvia, paloviinaa, punssia, bischoffia³⁶¹ ja voileipiä, ja sai nopeasti asiak-kaikseen Viaporin upseereita.³⁶² Tällainen toiminta ei tietenkään jäänyt huomaa-matta, ja Lindqvist löysi itsensä nopeasti maistraatin edestä syytettynä porvarillisen liiketoimen laittomasta harjoittamisesta. Mestari Höijerin mukaan hänen yläkerras-saan pidettiin öisin sellaista meteliä, ettei hän voinut nukkua. Vuokrahuoneet olivat turmeltuneet, ikkunoita oli rikottu ja jopa palomuuri oli haljennut. Lindqvist puo-lustautui vastaamalla, että ”herrat upseerit ja muu kunnianarvoisa väki” oli tehnyt vierailuja hänen luokseen.³⁶³

Lindqvist anoi porvarisoikeutta ”kahvilanpitoa ja liköörintarjoilua”varten voi-dakseen jatkaa meluisaa anniskelutoimintaansa. Maistraatti pyysi asiasta lausunnot kaikilta alan yrittäjiltä: pormestari Anders Byströmiltä, kauppias Fredrik Mattensil-ta, kellarimestareilta Harald Gustaf Grönqvist ja Daniel Åström, kestikievarinpitäjä

358 Helsingin maistraatin pöytäkirja 25.4.1781, HKA MA Ca:87, s. 290–293.

359 Kts. liite 6.

360 Kts. Harald Gustaf Grönqvistin porvarisanomuksen käsittely, Helsingin maistraatin pöytäkirja 9.6.1790, HKA MA Ca:96, s. 488–489.

361 1700-luvun lopun muotijuomiin kuulunut bischoff (suom. ”piispa”) oli kuumasta vedestä, pu-naviinistä, sokerista, pomeranssista ja mausteista valmistettu lämmin booli. Jos juoma tehtiin tavalli-sen punaviinin sijasta hienommista alkoholijuomista, myös tavalli-sen nimi muuttui arvokkaammaksi rooma-laiskatolisen kirkon virkahierarkian mukaisesti: reininviiniin tehty juoma oli erzbischof (”arkkipiispa”) ja samppanjaan tehty kardinal (”kardinaali”).

362 Helsingin maistraatin pöytäkirja 17.11.1790, HKA MA Ca:96, s. 1064–1066.

363 Helsingin maistraatin pöytäkirja 8.12.1790, HKA MA Ca:96, s. 1152–1155.

Johan Gottfried Penskeltä, sekä kellarimestari Dammertin ja kestikievarinpitäjä Hillertin leskiltä.³⁶⁴ Kahvin ja hienojen alkoholihuomien tarjoilua harjoitti kaupun-gissa siis varsin suuri joukko porvareita. Maistraatti hylkäsi hakemuksen todeten sarkastisesti, että Lindqvistillä ei ollut alan koulutusta, eikä itse asiassa minkään alan koulutusta, jos näyttelemistä ei laskettu.³⁶⁵

Pari viikkoa myöhemmin Lindqvist jätti uuden hakemuksen, jossa hän kahvilan-pidon sijaan pyysi oikeutta tarjota ruokaa upseereille ja matkustavaisille. On mah-dotonta sanoa, kokeiliko hän vain kepillä jäätä, vai tunsiko hän Helsingin ravintola-alan surkean tilanteen ja taktikoi tietoisesti. Oli miten oli, hän veti oikeasta narusta.

Maistraatti totesi, että kauppias Gustaf Gardberg, kaupunginrahastonhoitaja Gab-riel Örn ja räätälimestari Holmbergin leski olivat juuri luopuneet ruoantarjoilusta.

Alan vanhoista yrittäjistä ainoastaan ravintoloitsija Sven Dahm oli halukas jatka-maan, ja hänkin suostuisi tulevaisuudessa tarjoilemaan ruokaa vain ”tunnetuille henkilöille joiden kanssa hän voi päästä yhteisymmärrykseen”³⁶⁶ Maistraatti myönsi Lindqvistille toistaiseksi jatkuvan oikeuden ruoan tarjoiluun. Lindqvist myös pääsi sopimukseen vuokraisäntänsä, oltermanni Höijerin kanssa, ja sai luvan muurauttaa vuokrahuoneeseensa uunin ruoanlaittoa varten.³⁶⁷

Gabriel Örnin päätöstä luopua alasta oli vauhdittanut tapaus samalta keväältä.

Eversti Pfeiff lähetti maistraatille kirjeen, jossa hän kertoi että Örn oli supistanut ruoantarjoiluaan, ja määräsi että tämä oli sakon uhalla pakotettava palaamaan van-haan. Örn epäili, että everstin toiminnan takana oli tapaus edelliseltä lauantailta.

Hänen oli ollut pakko käännyttää luutnantti Nordenanckar ravintolansa ovelta, kos-ka kos-kaikki pöydät olivat jo täynnä. Luutnantti oli ilmeisesti närkästynyt tapahtunees-ta ja valittapahtunees-tanut esimiehelleen, joka oli käynyt Örnin kimppuun armeijan arvovallal-la.³⁶⁸ Ruoan tarjoileminen linnoituskaupungissa ei ollut kaikkein miellyttävimpiä ammatteja, kun asiakaskuntana olivat sekä juopottelevat, rähisevät ja laskunsa maksamatta jättävät sotilaat että vaateliaat ja herkkähipiäiset aateliset upseerit.

5.8 Teurastajat

Helsingin teurastajat (slaktare) olivat ammattiryhmä, joka luettiin vaihdellen käsi-työläistöön, pienporvaristoon tai kokonaan itsenäiseksi. Kun porvaristo ryhdyttiin jakamaan henkikirjoissa alaryhmiin, teurastajat henkikirjoitettiin omana ryhmä-nään vuosina 1782–1787, mutta sen jälkeen osana käsityöläistöä.³⁶⁹ Eirik Horn-borgin mukaan teurastajat luettiin kaupunginvanhimpien ja taksoitusmiesten vaa-leissa toisinaan käsityöläisiksi ja toisinaan pienporvareiksi.³⁷⁰ Porvari Jakob Pac-chalénin urapolkua tutkineen Teresa Rosenlund-Erikssonin mukaan aikalaiset

364 Helsingin maistraatin pöytäkirja 13.11.1790, HKA MA Ca:96, s. 1054–1056.

365 Helsingin maistraatin pöytäkirja 27.11.1790, HKA MA Ca:96, s. 1094–1103.

366 ”…bekante personer, med hwilcka han kan Accordera och öfwerens komma…” Helsingin maistraatin pöytäkirja 13.12.1790, HKA MA Ca:96, s. 1164–1165.

367 Helsingin maistraatin pöytäkirja 13. ja 15.12.1790, HKA MA Ca:96, s. 1164–1165, 1174–1177.

368 Helsingin maistraatin pöytäkirja 10.2.1790, HKA MA Ca:96, s. 83–85.

369 Kts. Helsingin kaupungin henkikirjat v. 1782 ja 1787, KA LT 8419, fol. 2–15 ja 8439, s. 1–21.

Vuonna 1805 käyttöön otetussa väestötietolomakkeessa teurastajat määriteltiin käsityönharjoittajien alalajiksi; kts. esim. Helsingin kaupungin väestötaulu 1805, KA, Helsingin ruotsalais-suomalaisen seurakunnan arkisto, II Dc:2, fol. 126.

370 Hornborg 1950, s. 385–386.

vat ajoittain aidosti epätietoisia siitä, mihin porvariryhmään teurastajat oli luokitel-tava ja mitkä oikeudet heille kuuluivat. Kun Pacchalén siirtyi pienporvarista teuras-tajaksi, kukaan ei tuntunut tietävän, saiko hän jatkaa alkoholin valmistusta ja myyn-tiä. 1790-luvulla pienporvaristo kävi oikeutta kolmea teurastajaa vastaan, jotka vaa-tivat itselleen pienporvarin elinkeino-oikeuksia, mukaan lukien alkoholin valmistus-ta ja myyntiä.³⁷¹

Tässä tutkimuksessa katsotaan teurastajien muodostaneen oman ammattiryh-mänsä, joka ei kuulunut käsityöläistöön eikä pienporvaristoon. Helsingin teurasta-jilla ei ollut oppipoika-kisälli-mestari-hierarkiaa tai lakisääteisiä pätevyysvaatimuk-sia, jotka olivat käsityöammattien tunnusmerkkejä. Vaikka teurastajat pitivät palve-luksessaan työntekijöitä kisällien tai oppipoikien nimikkeillä, ei näissä tehtävissä palveleminen ollut edellytyksenä teurastajaksi pääsemiselle. Helsingissä tutkimus-kaudella toimineista teurastajista vain pieni vähemmistö oli palvellut teurasta-janopissa.³⁷² Helsingin teurastajien ei siksi voida katsoa muodostaneen käsityöam-mattikuntaa.³⁷³ Teurastaminen ei ollut myöskään pienporvarillinen ammatti, sillä teurastajaksi siirtyneet pienporvarit joutuivat irtisanomaan vanhat porvarisoikeu-tensa.³⁷⁴ Lisäksi pienporvaristo kamppaili pitääkseen heidät erossa omista tuottoi-simmista elinkeinoistaan, kuten edellä siteeratut esimerkit osoittavat.

Teurastajat ostivat eläimiä pienporvaristoon kuuluneilta karjakauppiailta, teu-rastivat ne ja myivät lihan kaupungin asukkaille. Käsityöläisistä ja pienporvareista poiketen he eivät työskennelleet kotonaan vaan kaupungin rakennuttamassa teuras-tamotalossa, jossa oli suuri teurastushuone sekä pieniä myymälähuoneita lihan-myyntiä varten. Näiden huoneiden määrä näyttää ohjailleen Helsingin teurastaja-kunnan kokoa. Vuonna 1753 rakennetussa ensimmäisessä teurastamotalossa oli kuusi myymälää, eikä kaupungin teurastajakunta yhtä poikkeusvuotta lukuun otta-matta kasvanut kuutta suuremmaksi. Vuonna 1787 rakennetussa toisessa teurasta-motalossa myymälöitä oli vain neljä, ja pian sen valmistuttua teurastajien määrä kaupungissa laski pysyvästi neljään.³⁷⁵

Taustaltaan teurastajat olivat sekalaista joukkoa. Niistä 25 teurastajasta, jotka toimivat Helsingissä tutkimuskauden aikana, vain neljän mainitaan olleen teurasta-janrenki tai teurastajan poika. Muut olivat entisiä pienporvareita, käsityöläisten kisällejä, suojelumiehiä, pikkuvirkamiehiä ja myös sotilaita.³⁷⁶ Ammattitutkintoa alalle ei ollut, eikä teurastajien järjestäytymisestä ei voida puhua sen enempää kuin ravintoloitsijoidenkaan. Maistraatti pyysi vanhoilta teurastajilta lausunnot uusien anomusten käsittelyn yhteydessä, mutta esiintymistä yhtenä rintamana tai muita korporatismin piirteitä ei ole havaittavissa.

371 Rosenlund-Eriksson 2010, s. 543–548.

372 Kts. liite 2.

373 Helsingin maistraatin arkistossa säilytettävissä kaupungin käsityöläisten nimiluetteloissa teu-rastajat on luettu osaksi käsityöläistöä 1755, 1761 ja 1762, mutta he puuttuvat vuoden 1769 luettelosta sekä päiväämättömästä luettelosta joka on siinä mainittujen ammattien perusteella kustavilaiselta ajalta; kts. HKA MA Bb V:1–VII:3. Tämä näyttäisi viittaavan siihen, että teurastajat olisivat eriytyneet tutkimuskaudella omaksi ammattiryhmäkseen ruokakauppiaiden tavoin. Luetteloiden fragmentaarisen säilymisen vuoksi niiden pohjalta ei kuitenkaan voi tehdä luotettavia johtopäätöksiä.

374 Kts. esim. Rosenlund-Eriksson 2010, s. 543–548.

375 Hornborg 1950, s. 235, 358.

376 Kts. liite 2.

Teresa Rosenlund-Erikssonin mukaan Jakob Pacchalénin alanvaihto merkitsi hänelle sosiaalista nousua, sillä teurastajat olivat paremmassa asemassa kuin pien-porvarit.³⁷⁷ Matrikkelitiedot tukevat tätä teoriaa. Alanvaihto oli porvariston keskuu-dessa suhteellisen harvinaista, ja tutkimuskaudella vain parikymmentä porvaria teki niin. Suurin ryhmä heidän joukossaan ovat pienporvareista teurastajiksi siirty-neet.³⁷⁸ Ilmeisesti teurastajan ammatti, jossa kaupungin teurastamotalo sekä tarjosi asianmukaiset työtilat että piti ammatinharjoittajien koon suppeana, tarjosi taa-tumman toimeentulon kuin suhdanteiden heittelemä pienporvarius.

5.9 Lesket

Naisten rooli 1700-luvun porvariyhteisössä oli tärkeä mutta näkymätön. Naiset eivät voineet vannoa porvarisvalaa, eivätkä porvarinvaimot saaneet virallisesti osallistua ammatinharjoitukseen, mutta ilman heidän työpanostaan monet porvarilliset liike-toimet olisivat seisahtuneet. Etenkin pienporvaristossa, missä yrittäjät elivät omalla ja perheensä työvoimalla, porvarinvaimot olivat elintärkeässä roolissa. Kun Turussa 1780-luvulla käsiteltiin kauppakollegion ehdotusta sallia naisten toimiminen myyji-nä kauppapuodeissa, paikallinen pienporvaristo vastasi, että käytäntö oli heidän keskuudessaan jo arkipäivää. Pienporvariston miehet hoitivat markkinamatkat ja Tukholman-purjehdukset, ja tavaroiden myyminen oli vaimojen ja tyttärien vastuul-la.³⁷⁹

Monissa kaupungeissa naispuoliset kaupustelijat, jotka harjoittivat elinkeinoaan maistraatin myöntämällä maksullisella kaupusteluluvalla, muodostivat tärkeän vä-hittäiskaupan alan. Kirsi Vainio-Korhosen mukaan Turussa toimi kustavilaisena aikana 20–30 virallista kaupustelijaa, joista lähes kaikki olivat naisia. He saivat myydä torikojuistaan ja ”kaupusteluvakoistaan” itse leipomiaan leivonnaisia ja käy-tettyjä vaatteita sekä porvareilta ostettuja elintarvikkeita ja rihkamatavaraa. Kau-pustelijoiden määrä oli parhaimmillaan liki puolet Turun suomalaisesta porvaristos-ta, johon sisältyivät kaikki tässä tutkimuksessa pienporvareiksi, ruokakauppiaiksi, ravintoloitsijoiksi ja teurastajiksi luetut ammatinharjoittajat.³⁸⁰

Myös Helsingissä oli kaupustelijoita, mutta he eivät missään vaiheessa näytä muodostaneen merkittävää elinkeinoryhmää. Maistraatin vuonna 1784 tekemässä elinkeinoselvityksessä mainitaan kuusi leivonnaisten myyntiä harjoittavaa kaupus-telijaa, kaikki porvarien tai pikkuvirkamiesten leskiä. Samalla mainitaan että kau-pungissa ei ole yhtään ruoka- ja rihkamatavaran kaupustelijaa.³⁸¹ Vuonna 1791 teh-dyssä vastaavassa selvityksessä on nimetty enää kolme leivonnaisten myyjää, eikä ruoka- ja rihkamatavaran kaupustelua mainita lainkaan.³⁸² Tämä siitä huolimatta,

377 Rosenlund-Eriksson 2010, passim.

378 Kts. liite 2.

379 Wuorinen 1959, s. 216–217.

380 Kirsi Vainio-Korhosen mukaan Turun kaupustelijoiden määrä oli korkeimmillaan vuonna 1796, jolloin ryhmään kuului 27 henkeä, kaikki naisia; kts. Vainio-Korhonen 2002, s. 37–47. Oscar Nikulan mukaan Turun suomalaiseen porvaristoon kuului 1700–1800-lukujen taitteessa kuusikymmentä am-matinharjoittajaa; kts. Nikula 1970, s. 281.

381 ”Förteckning öfwer Wissa Ämbeten i Helsingfors Stad för Åhr 1784”. Helsingin maistraatin pöytäkirja 12.1.1784, HKA MA Ca:90, s. 11–14.

382 ”Förteckning öfwer wissa Ämbeten uti Helsingfors för Åhr 1791”. Helsingin maistraatin pöytä-kirja [päiväämätön] 1791. HKA MA Ca:97, s. 18.

että Helsinki-Viaporin kaupustelijoilla oli asiakaskuntanaan lähes samankokoinen väestöpohja kuin Turussa. Kaupustelijoiden ammattikunnalle ei todennäköisesti ollut tarpeeksi elintilaa, koska Helsingissä oli poikkeuksellisen suuri ja voimakas pienporvaristo joka hoiti ruoka- ja rihkamatavaran vähittäismyyntiä. Lisäksi kaikki liiketoiminta Viaporin puolella oli armeijan marketenttien ja linnoituksen johdon valtuuttamien porvarien yksinoikeus, ja näin yli puolet linnoituskaupungin väestös-tä oli kaupustelijoiden ulottumattomissa (kts. luku 9). Ainoastaan leivonnaisten myynti, joka ei ollut sallittua pienporvareille, näyttää elättäneen kourallisen kaupus-telijoita Helsingissä.

Helsingissä oli kuitenkin yksi naisryhmä, joka käytti huomattavaa itsenäistä ta-loudellista valtaa, nimittäin porvarinlesket. Varhaismodernissa eurooppalaisessa yhteiskunnassa leskeys oli ainoa siviilisääty, jossa nainen oli oikeudellisesti täysival-tainen. Naimattomat naiset olivat isänsä ja naimisissa olevat aviomiehensä mää-räysvallan alla, mutta leskeksi jäänyt nainen oli itsenäinen oikeushenkilö.³⁸³ Porva-riston perinteisen näkemyksen mukaan leski peri edesmenneen miehensä porva-risoikeuden ja oli halutessaan oikeutettu jatkamaan tämän liiketoimintaa.³⁸⁴

Liiketoimintaa harjoittavat porvarinlesket olivat 1700-luvulla tavallinen näky kaikissa Ruotsin valtakunnan kaupungeissa.³⁸⁵ Turussa porvarinleskiä toimi kaikilla elinkeinoaloilla: kauppahuoneiden ja käsityöpajojen johdossa, ravintoloitsijoina, kapakoitsijoina ja majatalonpitäjinä. Heidän lukumääränsä vastasi 6–10 prosenttia kaupungin porvaristosta. Leskien elinkeinonharjoitus oli yleisintä käsityöläistön ja pienemmän porvariston keskuudessa, mutta myös Turun johtaviin taloudellisiin toimijoihin kuuluneet Baerin, Bremerin ja Wittfothin kauppahuoneet olivat jossain vaiheessa historiaansa leskien johdossa.³⁸⁶

383 Kts. esim. Erickson 1999, s. 145–147; Ohlander & Strömberg 2008, s. 96–107. Ohlander ja Strömberg toteavat provokatiivisesti, että juridisesta, taloudellisesta ja poliittisesta näkökulmasta les-keksi jääminen oli parasta mitä naiselle saattoi tapahtua varhaismodernissa yhteiskunnassa.

384 Helsingin maistraatin pöytäkirjoissa on lukuisia tapauksia joissa leski saapuu irtisanomaan edesmenneen miehensä porvarisoikeuden. Nämä tapaukset yleistyivät 1700-luvun loppua kohti, mikä kertonee porvarisoikeuteen liittyneiden juridisten muodollisuuksien kasvusta. Kts. esim. kauppias Petter Manecken leski Anna Christina Manecke, Helsingin maistraatin pöytäkirja 7.1.1797, HKA MA Ca:103, s. 9; ruokakauppias Mats Fischerin leski Brita Magadalena Fischer, Helsingin maistraatin pöytäkirja 16.1.1797, HKA MA Ca:103, s. 14–15; pienporvari Johan Wikmanin leski Anna Wikman, Helsingin maistraatin pöytäkirja 30.9.1797, HKA MA Ca:103, s. 993.

385 Ulla Ijäs kuvaa viipurilaista suurkauppiaan leskeä Marie Hackmania käsittelevässä väitöskirjas-saan, miten naisten asema liiketoiminnassa muuttui muutaman sukupolven aikana. Kun Marie Hack-man otti miesvainajansa liiketoimet haltuunsa 1800-luvun alussa, liiketoimintaa harjoittavat porvarin-lesket olivat tavallinen ilmiö. Kun hän kuoli korkeassa iässä vuonna 1865, asenteiden ja toimintatapo-jen muutos oli tehnyt liikemaailmasta yksinomaan miehisen toimintakentän. Koska lahjakas nais-kauppias oli 1800-luvun loppupuolella anomalia, muistokirjoitusten laatijat kuvailivat edesmennyttä rouva Hackmania ”liikemieheksi naisen ruumissa”. Kts. Ijäs 2015, s. 37–43.

386 Vainio-Korhonen 2002, s. 35–54.

Kaavio 5.2: Porvarisoikeudellisten leskien määrä Helsingissä 1750–1800³⁸⁷

Liiketoimintaa harjoittavien porvarinleskien määrä oli eri vuosina kolmesta kymmeneen prosenttiin porvariston kokonaismäärästä. Korkeimmillaan osuus oli Kustaan sodan jälkeen 1790-luvun alussa, jolloin porvariston määrä oli pienentynyt nopeasti sota-ajan tautiepidemioiden vuoksi. Enemmistö näistä naisista oli käsityö-läismestarien tai pienporvarien leskiä, mutta joukossa oli yksittäisiä edustajia myös kaikista muista ammattiryhmistä. Ainoan poikkeuksen muodostivat merikapteenien lesket, joille miesvainajan ammatin jatkaminen oli ymmärrettävistä syistä mahdo-tonta.³⁸⁸

Noin kaksi kertaa suurempi joukko leskiä on merkitty vuosittain suostuntavero-luetteloissa veronmaksukyvyttömiksi, eli he eivät olleet halunneet tai kyenneet jat-kamaan miehensä liiketoimintaa. Tästä huolimatta heidät kirjattiin veroluetteloihin porvariston joukkoon, edesmenneiden miestensä entisille paikoille. Kaikkiin leskiin, myös vararikkoisiin, suhtauduttiin edesmenneiden miestensä porvarisoikeuden haltijoina. Vasta irtisanomalla muodollisesti porvarisoikeutensa maistraatin edessä leski hävisi virallisissa luetteloissa porvariston joukosta ja muuttui ”kaupungin muuksi asukkaaksi”.

387 Kaavioon on laskettu mukaan kaikki ne lesket, jotka luokiteltiin henkikirjoissa ja suostuntave-roluetteloissa porvariston jäseniksi. Leskelle suostuntaveroluettelossa merkitty veroäyri on tulkittu merkiksi liiketoiminnan harjoittamisesta.

388 Vuoden 1750 luettelossa on kymmenen verotettua porvarinleskeä, joista yksi on kauppiaanles-ki, neljä pienporvarin leskeä ja viisi käsityöläismestarin leskeä; vuoden 1760 luettelossa viisi, joista kaksi pienporvarin leskeä ja kolme käsityöläismestarin leskeä; vuonna 1780 kymmenen, joista yksi kauppiaanleski, viisi pienporvarin leskeä, yksi ravintoloitsijan leski, kaksi käsityöläismestarin leskeä ja yksi teurastajan leski; vuonna 1790 kahdeksantoista, joista kaksi kauppiaanleskeä, yksi ravintoloitsijan leski, yksi ruokakauppiaan leski, kymmenen käsityöläismestarin leskeä, yksi teurastajan leski ja kolme pienporvarin leskeä; vuonna 1800 neljätoista, joista kolme kauppiaanleskeä, kaksi ravintoloitsijan leskeä, neljä käsityöläismestarin leskeä ja viisi pienporvarin leskeä. Suhteutettuna porvariston koko-naismäärään leskiä oli vuonna 1750 8,1 %, 1760 3,8 %, 1780 5,9 %, 1790 9,4 % ja 1800 6,9 %.

Leskillä oli tärkeä rooli porvariksioton yhteydessä, sillä avioliitto porvarinlesken kanssa laskettiin eduksi porvarisoikeutta anoville. Yhteisössä, joka suosi avoimesti

”oman kaupungin poikia” porvarisoikeuksia jakaessaan, tällainen liitto nähtiin merkkinä siitä, että tulokas oli jo onnistuneesti kytkeytynyt kaupungin porvaristoon.

Lisäksi asialla oli sosiaalipoliittinen ulottuvuus: avioliiton kautta leski ja tämän mahdolliset lapset saivat uuden elättäjän eivätkä joutuneet porvariyhteisön avun varaan.

Porvariksi nouseminen lesken naimalla oli etenkin käsityöläistön parissa niin tunnettu ilmiö, että Anders Chydenius omisti sille runsaasti tilaa ammattikuntapak-koa arvostelleessa pamfletissaan. Chydeniuksen mukaan ”jokaisen joka ilman mitä suurimpia vaikeuksia, riitoja ja oikeudenkäyntejä tahtoo tulla mestariksi, täytyy pyrkiä naimisiin jonkun mestarin lesken tai tyttären kanssa”.³⁸⁹ Lausunnossa on annos retorista liiottelua, sillä suurin osa mestareista oli päässyt asemaansa ilman naimakauppoja. Esimerkiksi Turun käsityöläismestareista ”vain” noin neljännes oli avioitunut edeltäjänsä lesken tai tyttären kanssa.³⁹⁰ Ainakin Helsingissä ilmiö oli pienporvariston parissa yhtä yleinen ja jopa merkityksellisempi kuin käsityöläistös-sä. Jos kaupunkiyhteisön ulkopuolelta tullut henkilö haki itselleen pienporvarin oikeutta, avioliitto porvarinlesken tai porvarintyttären kanssa oli lähes pakollinen ehto.

Porvariksi nouseminen lesken naimalla oli etenkin käsityöläistön parissa niin tunnettu ilmiö, että Anders Chydenius omisti sille runsaasti tilaa ammattikuntapak-koa arvostelleessa pamfletissaan. Chydeniuksen mukaan ”jokaisen joka ilman mitä suurimpia vaikeuksia, riitoja ja oikeudenkäyntejä tahtoo tulla mestariksi, täytyy pyrkiä naimisiin jonkun mestarin lesken tai tyttären kanssa”.³⁸⁹ Lausunnossa on annos retorista liiottelua, sillä suurin osa mestareista oli päässyt asemaansa ilman naimakauppoja. Esimerkiksi Turun käsityöläismestareista ”vain” noin neljännes oli avioitunut edeltäjänsä lesken tai tyttären kanssa.³⁹⁰ Ainakin Helsingissä ilmiö oli pienporvariston parissa yhtä yleinen ja jopa merkityksellisempi kuin käsityöläistös-sä. Jos kaupunkiyhteisön ulkopuolelta tullut henkilö haki itselleen pienporvarin oikeutta, avioliitto porvarinlesken tai porvarintyttären kanssa oli lähes pakollinen ehto.

In document Helsingin porvaristo Viaporin rakennuskaudella (1748-1808) : Sosiaalihistoriallinen perustutkimus (sivua 98-112)