3 SOTILASKAUPUNKI HELSINKI-VIAPORI

3.2 Viaporin linnoitustyöt

”Kysymys Helsinkiin rakennettavasta linnoituksesta olikin yhtä vanha – ja vanhem-pikin – kuin Helsinki itse”, kirjoittaa Einar W. Juva.113 Kaupunkia pidettiin strategi-sen sijaintinsa ja erinomaistrategi-sen satamansa vuoksi ihanteellistrategi-sena sotilastukikohdan paikkana. Kustaa Vaasa suunnitteli linnan rakentamista Helsinkiin jo perustaessaan sen. Kun kaupunki siirrettiin 1640-luvulla uudelle paikalle, sitä varten piirrettiin linnoitussuunnitelmia, jotka kuitenkin jäivät käyttämättömiksi.114 Niin kauan kuin suurvalta-Ruotsi käytti sotilaalliset voimavaransa valloitussotiin Baltiassa, Puolassa ja Saksassa, ei kaukana sotakentistä sijainneen Helsingin linnoittamista pidetty kii-reellisenä. Suunnitelmat alkoivat toteutua vasta 1700-luvulla, kun Ruotsin valtakun-ta joutui muovaamaan kokonaan uuden puolustusstrategian.

Häviö suuressa Pohjan sodassa (1700–1721) merkitsi loppua Ruotsin suurvalta-ajalle. Se joutui luovuttamaan Baltian maat, Inkerinmaan ja suurimman osan Karja-laa Venäjälle, joka oli Pietari Suuren johdolla kohonnut eurooppalaisten sotilasmah-tien joukkoon. Valtakunnan itäosan asema oli nyt uhanalainen: vanhat rajalinnoi-tukset Viipuri ja Käkisalmi oli menetetty, ja Suomenlahdella, entisellä ”ruotsalaisel-la sisämerellä”, purjehti Pietari Suuren voimakas ”ruotsalaisel-laivasto.115 Kenraalimajuri Axel von Löwen, joka laati 1720-luvulla Ruotsille uuden puolustussuunnitelman, korosti vahvan meri- ja rannikkopuolustuksen tärkeyttä. Hänen suunnitelmansa kulmaki-venä oli kaksi Suomen rannikolle rakennettavaa linnoitusta, joista toinen toimisi rajalinnoituksena, toinen keskuslinnoituksena (place d’armes) ja laivastotukikohta-na.

Löwenin suunnitelmasta toteutui kuitenkin vain Haminaan sijoitettu rajalinnoi-tus. Place d’armes, jonka paikaksi Löwen suositteli Helsinkiä, ei valmistunut, vaikka suunnitelmat olivat esillä valtiopäivillä koko 1720–30-luvut. Taustalla oli heikko taloudellinen tilanne, epävarmuus uuden puolustuspolitiikan suuntaviivoista sekä revanssihenki – etenkin hattupuolue piti suuren Pohjan sodan jälkeistä rajaa väliai-kaisena, ja puolueessa suunniteltiin menetettyjen alueiden palauttamista uudella sodalla.116

Katastrofaalisen hattujen sodan (1741–1743) jälkeen puolustuksen organisointi jouduttiin aloittamaan alusta. Sota, joka oli aloitettu aluevalloitusten toivossa, päät-tyi entistä suurempiin aluemenetyksiin. Suomen kaakkoisimmat osat, niiden muka-na uusi rajalinnoituskaupunki Hamimuka-na, liitettiin Venäjään. Ruotsin ja Venäjän väli-nen raja oli nyt Kymijoessa, vain satakunta kilometriä Helsingistä itään.117 Vuosien 1746–1747 valtiopäivillä säädyt hyväksyivät uuden puolustussuunnitelman, joka oli päivitetty versio Löwenin suunnitelmasta. Siihen sisältyi uuden rajalinnoituksen rakentaminen Loviisaan sekä place d’armesin rakentaminen Helsinkiin.

113 Juvelius 1919, s. 67.

114 Aalto 2015, s. 10–11.

115 Nikula 1933, s. 7; Alanen 1963, s. 59–60; Knapas 2014, s. 373.

116 Nikula 1933, s. 8–15; Cederberg 1942, s. 151–154; Jutikkala 1949a, s. 508; Alanen 1963, s. 64–

67, 368; Karonen 2001, s. 395.

117 Nikula 1933, s. 19.

sen keskeisin laatija oli Ruotsin tykistön ylipäällikkö, everstiluutnantti Augustin Ehrensvärd, joka nimitettiin linnoitustöiden johtajaksi.118

Kaupunkien porvarit olivat aktiivisesti mukana näiden suunnitelmien muovaa-misessa. Helsingin valtiopäiväedustaja, pormestari Henrik Johan Forstén, sekä Haminan valtiopäiväedustaja, Helsinkiin asettunut kauppias Jakob Johan Tesche, toimivat valtiopäivillä Helsingin linnoittamisen puolesta. Loviisan porvarit, jotka olivat ajaneet place d’armesin sijoittamista omaan kaupunkiinsa, jäivät alakynteen, kun Loviisa arvioitiin rajakaupunkina liian vaaralliseksi paikaksi päälinnoituksel-le.119

Linnoitustyöt Helsingissä alkoivat kesällä 1748, ja ne kestivät erimittaisin kes-keytyksin kuusikymmentä vuotta aina Suomen sodan syttymiseen vuonna 1808.

Augustin Ehrensvärdin alkuperäisenä tavoitteena oli luoda kaksoislinnoitus, joka koostuisi kaupunkilinnoituksesta ja merilinnoituksesta. Hän halusi rakentaa koko Helsingin kaupungin uudelleen kivestä ja ympäröidä sen linnoituslaittein, ja kohot-taa Susisaarille sen edustalle merilinnoituksen ja laivastotukikohdan. Kaupunkilin-noitussuunnitelmat vaikuttivat vuosikymmenten ajan Helsingin kehitykseen, sillä kruunu pakkolunasti suuren määrän tontteja ja asetti porvareille rakentamisrajoi-tuksia. Raha- ja resurssipula pakotti kuitenkin nopeasti Ehrensvärdin keskeyttä-mään kaupungin linnoittamisen ja keskittykeskeyttä-mään merilinnoitukseen, jota pidettiin sotilaallisesti tärkeämpänä. Mantereen puoleisista linnoitustöistä jäi muistuttamaan vain puolivalmis Ullanlinnan (Ulrikasborg) linnake, jonka helsinkiläiset myöhem-min purkivat rakennuskiviksi.120

Susisaarille rakennettava merilinnoitus sai nimekseen Sveaborg. Suomalaiseksi nimeksi vakiintui sen väännös Viapori. Niin kutsuttu ensimmäinen rakennuskausi, joka kesti kesästä 1748 kesään 1756, oli Viaporin rakennushistorian kiivain aika.

Rakennustöissä oli parhaimmillaan viisi tai kuusi tuhatta miestä, kolme kertaa enemmän kuin Helsingin kaupungissa oli asukkaita. Työhön oli komennettu ryk-menttejä eri puolilta Ruotsin valtakuntaa, ja lisäksi armeija käytti palkattuja siviili-työntekijöitä kuten käsityöläisiä sekä pakkotyö- ja rangaistusvankien työvoimaa.

Kaikki nämä tuhannet rakennustyöläiset eivät kuitenkaan työskennelleet ja asuneet linnoitussaarilla, sillä kruunulla oli metsätyömaita, tiili- ja kalkkitehtaita sekä muita linnoitustöihin liittyviä hankkeita eri puolilla keskistä Uuttamaata.121

Ensimmäinen rakennuskausi katkesi vuonna 1757, kun Ruotsi liittyi Eurooppaa ravistelleeseen seitsenvuotiseen sotaan osana Preussin vastaista liittoumaa. Sotilaat siirrettiin Viaporin rakennustöistä sotarintamalle Pommeriin, ja Augustin Ehren-svärd nimitettiin Ruotsin armeijan rintamakomentajaksi. Sodan päätyttyä Viaporin

118 Alanen 1963, s. 365–372; Nikula 2011, s. 85–98. Augustin Ehrensvärdin asema Viaporissa on vaikeasti määriteltävissä. Hän oli tykistön eversti jolla oli kuninkaallinen toimeksianto johtaa Suomen linnoitustöitä. Vaikka hän piti pysyvänä asemapaikkanaan Viaporia ja johti linnoituksen rakennustöitä yksinvaltaisesti, hänellä ei ollut muodollista virka-asemaa sen hallinnossa, ja häntä kutsuttiin yksin-kertaisesti ”eversti Ehrensvärdiksi”. Häntä nimitetään kirjallisuudessa usein Viaporin komendantiksi, mutta tämä nimitys on virheellinen, sillä hän ei koskaan toiminut komendanttina. Ehrensvärdin eläes-sä Viaporin komendantit hoitivat vain linnoituksen juoksevat hallintoasiat eivätkä puuttuneet sen suunnitteluun ja rakennustöihin; vasta hänen kuoltuaan komendanteista tuli de facto Viaporin linnoi-tuksen johtajia.

119 Cederberg 1947, s. 200.

120 Cordes 2006, passim; Lilius 2014, s. 325–328.

121 Nikula 2011, passim; Gustafsson 2012a, s. 186–193.

rakennustyöt jatkuivat jälleen kesällä 1763. Ehrensvärd oli juuri ennen Pommerin sotaa ajanut läpi päätöksen Ruotsin laivaston kaleerien siirtämisestä maavoimien alaisuuteen. Näin syntyi Armeijan laivasto (Arméns Flotta)122, jonka asemapaikaksi valittiin Viapori. Uuden laivaston rakentaminen alkoi toden teolla Pommerin sodan jälkeen, kun Ehrensvärd kutsui Viaporiin laivanrakennusmestari Fredrik Chap-manin. Tämän suunnittelemat uudet alustyypit, saaristofregatit Hemmema, Poja-ma, Turuma ja Udema sekä pienemmät tykkiveneet, tykkijollat ja tykkibarkassit, valmistuivat Viaporin telakalla.123

1760-luvun lopulla linnoitustyöt keskeytyivät uudelleen poliittisista syistä. Hat-tupuolue, joka oli sotilaallisen varustautumisen kannattaja ja Ehrensvärdin poliitti-nen selkänoja, menetti enemmistöasemansa vuoden 1765 valtiopäivillä, ja valtaan nousi kalliita linnoitustöitä kritisoinut myssypuolue. Ehrensvärd erotettiin sekä Suomen linnoitustöiden johtajan että Armeijan laivaston komentajan tehtävistä, ja Viaporin rakennustyöt alistettiin linnoitusvirastolle. Hattujen palattua valtaan Ehrensvärd palautettiin tehtäviinsä vuonna 1769, ja hänen valtuuksiaan lisättiin nimittämällä hänet Suomen armeijan ylipäälliköksi eli kaikkien valtakunnan itä-osaan sijoitettujen sotajoukkojen komentajaksi. Hän oli kuitenkin jo vakavasti sai-ras ja kuoli kolme vuotta myöhemmin.124

Ehrensvärdin kuollessa Viapori oli yhä pahasti kesken. Susisaaren ja Kustaan-miekan päälinnoitukset sekä Susisaaren kaleeritelakka olivat lähes valmiit, mutta muilla saarilla oli tehty vain hajanaisia rakennustöitä. Kuningas Kustaa III hyväksyi vuonna 1774 suunnitelman linnoitustöiden loppuunsaattamisesta. Sen toteuttami-sesta vastasi eversti Nils Mannerskants, joka toimi Viaporissa ensin linnoitusviras-ton edustajana ja myöhemmin komendanttina.125 Hän viimeisteli Susisaaren ja Kus-taanmiekan sekä linnoitti Ison Mustasaaren, Viaporin kolmannen pääsaaren, joka Ehrensvärdin aikana oli jäänyt lähes koskemattomaksi. Mannerskantsin poistumi-nen Viaporista vuonna 1791 merkitsi aktiivisten rakennustöiden loppumista.126

Ensimmäisen rakennuskauden jälkeen joukkojen suuri vaihtuvuus linnoitus-työmaalla väheni ja Viapori sai omat pysyvät joukko-osastonsa. Niistä suurin ja merkittävin oli Armeijan laivasto. Linnoituksessa oli lisäksi kaksi värvättyä jalkavä-kirykmenttiä, Jägerhornin rykmentti ja Leskikuningattaren henkirykmentti,127 sekä

122 Kaleerilaivastosta käytetään historiantutkimuksessa usein nimeä Saaristolaivasto (Skärgårds-flottan), kts. esim. Nikula 1933. Sen virallinen nimi oli kuitenkin Armeijan laivasto, ja siihen viitattiin 1700-luvun lopun Helsingissä kaikissa yhteyksissä tällä nimellä. Tämän vuoksi tässä tutkimuksessa käytetään nimeä Armeijan laivasto.

123 Nikula 2011, s. 339–356.

124 Nikula 2011, s. 191–223, 455–464.

125 Ehrensvärdin kuoltua Viaporin komendanteista, jotka olivat aiemmin hoitaneet vain juoksevia hallintoasioita, tuli linnoituksen todellisia johtajia. Tämä näkyy myös siinä, että aiemmin Helsingin maistraatti ja porvaristo olivat neuvotelleet armeijaan ja linnoitukseen liittyvistä asioista lähes yksin-omaan Ehrensvärdin kanssa, mutta kustavilaisella ajalla tuon roolin ottivat Viaporin vaihtuvat komen-dantit. Tehtävää hoitivat Johan Sparre (1772–1780), Petter Bernhard Piper (1780–1784), Nils Man-nerskants (virkaatekevänä 1785–1789, vakinaisena 1789–1791), Carl Nathaniel af Klercker (1791–1795 ja uudelleen 1797–1801), Simon Wilhelm Carpelan (1795–1797) ja Carl Olof Cronstedt (1801–1808).

126 Gardberg 1998, s. 71–80; Marjomaa 2005, s. 522–523.

127 Ruotsin armeijassa käytössä olleen tavan mukaan värvätyt jalkaväkirykmentit kantoivat komen-tajansa nimeä. Tämän vuoksi rykmentit saattoivat vaihtaa nimeä parin vuoden välein, jos niiden ko-mentajat vaihtuivat tiuhaan. Ensiksi mainittu jalkaväkirykmentti ehti Viaporissa ollessaan käyttää nimiä Lantingshausenin rykmentti (1749–1752), Cronhjelmin rykmentti (1752–1762), Björnbergin rykmentti (1762–1772), von Saltzan rykmentti (1773), Skytten rykmentti (1773–1777), Flemingin

ryk-Suomen tykistörykmentti; viimeksi mainittu oli tosin sijoitettu pääosin Helsingin kaupunkiin. Lisäksi Viaporin rakennustöistä ja hallinnosta vastanneen linnoituslai-toksen palveluksessa oli upseereita ja virkamiehiä sekä käsityöläisiä ja muita siviili-työntekijöitä.128

In document Helsingin porvaristo Viaporin rakennuskaudella (1748-1808) : Sosiaalihistoriallinen perustutkimus (Page 37-40)

Related documents