Helsinki-Viapori eurooppalaisena sotilaskaupunkina

Viaporin rakennuskauden Helsinkiä on perinteisesti tutkittu varsin samanlaisin menetelmin kuin muitakin suomalaiskaupunkeja. Sen historiassa on kuitenkin piir-teitä, joiden ymmärtämiseksi laajempi konteksti on tarpeellinen. Viaporin raken-nuskausi sijoittui Euroopan historian vaiheeseen, jossa siviiliyhteiskunnan ja soti-lasyhteiskunnan välinen vuorovaikutus oli suurimmillaan. 1700-luvun lopun Hel-sinki-Viapori oli varsin tyypillinen uuden ajan alun eurooppalainen sotilaskaupunki, ja monet sen kehityspiirteistä tyypillisiä eurooppalaisille ja etenkin pohjoismaisille sotilaskaupungeille.

Gunnar Artéus on kuvannut eurooppalaisen sotilaskaupungin historiallista kehi-tystä kolmijaolla linnakaupunki – linnoituskaupunki – varuskuntakaupunki. Keski-aikaisissa linnakaupungeissa sotilas- ja siviiliyhteiskunnan vuorovaikutus oli pientä:

linna erottautui siviilikaupungista fyysisten rajojen kuten muurien, porttien ja valli-hautojen avulla, se toimi yhtä lailla hallintorakennuksena ja varastona kuin sotilas-tukikohtana, ja sen muurien sisällä oli normaalioloissa varsin vähän sotilaita. Uuden ajan alussa sodankäynnin kehitys teki linnakaupungit vanhanaikaisiksi, ja niiden tilalle syntyivät linnoituskaupungit, joiden puolustuskyky perustui kaupunkia ym-päröiviin linnoituslaitteisiin sekä kaupunkiin majoitettuun suureen pysyvään sota-väkeen. Sotilasmajoitusta ei yleensä hoidettu kasarmeissa vaan kaupungin siviili-asukkailla oli velvollisuus majoittaa sotilaita koteihinsa. Näin koko paikallinen sivii-liyhteiskunta oli alistettu toimimaan osana sotilaallista puolustusta¹⁷⁸.

Ihannetapauksissa koko kaupunki oli suunniteltu ja rakennettu alusta asti soti-laallisia näkökohtia silmälläpitäen niin, että kaupunki ja linnoitus olivat käytännös-sä yhtä. Tämä ihannetyyppi oli kuitenkin harvinainen jopa linnoituskaupunkien kulta-aikana, sillä useimmissa tapauksissa olemassa oleva kaupunki vain ympäröi-tiin puolustusmuurilla. Knud Jespersen jakaa uuden ajan alun sotilaskaupungit kahteen luokkaan: kaupunki jolla on varuskunta, ja varuskunta jolla on kaupunki.

Edelliseen kuuluvat niin kutsutut luonnollisella tavalla kasvaneet kaupungit, joiden yhteyteen on myöhemmin perustettu linnoitus, sotilastukikohta tai varuskunta. Jäl-kimmäinen taas käsittää kaupungit jotka on perustettu tai uudistettu kokonaan soti-laallisista lähtökohdista.

Jespersenin käyttämät tanskalaiset esimerkit ovat Odense ja Fredericia, mutta vastaavia esimerkkejä löytyy myös Ruotsin valtakunnasta.¹⁷⁹ ”Kaupunki jolla on lin-noitus” on esimerkiksi linnoituslaitteilla täydennetty keskiaikainen linnakaupunki Landskrona, kun taas 1600-luvulla perustetut Göteborg ja Karlskrona tai 1700-luvun kuluessa useampia kertoja uudelleenrakennettu Hamina ovat esimerkkejä kokonaan sotilaallisista lähtökohdista suunnitellusta ”linnoituksesta jolla on kau-punki”.¹⁸⁰

joskin suppean kokonaisarvion 1800-luvun alun ruotsalaiskaupunkien asukasluvuista on tehnyt Sten Carlsson, joka on paitsi huomioinut kaikki tuolloin Ruotsin rajojen sisällä olleet kaupungit, myös las-kenut Viaporin väestön osaksi Helsinkiä. Carlssonin mukaan Helsinki oli Ruotsin seitsemänneksi suu-rin kaupunki Tukholman, Göteborgin, Stralsundin, Turun, Karlskronan ja Norrköpingin jälkeen. Kts.

Carlsson 1964, s. 36.

178 Parker 1988, s. 10–24; Artéus 1988, s. 25–26; Lappalainen & Selén 1997, s. 82–83.

179 Jespersen 1988, s. 12–13.

180 Törnquist 2007, s. 44–48, 130–137; Knapas 2014, s. 375–377.

Kaupunkilinnoitusten synnyn taustalla oli osittain halu suojata suuret ja strate-gisesti tärkeät kaupungit sotilaallisesti. Toinen, vähintään yhtä tärkeä syy, oli kui-tenkin se, että toimiva kaupunkiyhteiskunta oli välttämätön linnoituksen ja sotavä-en huollolle. Paikalliset kauppiaat, jotka toimivat armeijan alihankkijoina, toimitti-vat elintarvikkeita ja varusteita sotajoukoille sekä rakennustarvikkeita linnoituslait-teiden rakentamista varten. Käsityöläiset, puodinpitäjät ja kapakoitsijat tarjosivat palveluksiaan sotilaille, jotka kykenivät ostamaan heiltä ruokaa, juomaa ja tavaroita palkkarahoillaan. Armeija saattoi jopa ulkoistaa osan omasta huollostaan porvaris-tolle, esimerkiksi korvaamalla osan muona-annoksesta rahana, jolla sotilaat saattoi-vat ostaa lisäruokaa kaupungista.¹⁸¹

Uuden ajan alun linnoitus tarvitsi siis välttämättä vierelleen kaupungin. Ruotsin kaltainen voimakas keskusjohtoinen valtio saattoi turvautua rajuihin hallinnollisiin toimenpiteisiin turvatakseen tärkeän sotilastukikohdan huollon. Kun Karlskronan laivastoasema vuonna 1680 perustettiin asumattomalle saarelle, kruunu lakkautti läheisen Ronnebyn kaupungin ja määräsi sen porvarit muuttamaan Karlskronaan.

Jos linnoituksen lähistöllä ei ollut virallista kaupunkia, siihen syntyi yleensä epävi-rallinen. 1790-luvulla Hankoniemelle rakennetun Gustavsvärnin merilinnoituksen kylkeen syntyi epävirallinen asutuskeskus tarjoamaan palveluksiaan linnoitukselle.

Vastaava tapahtui samaan aikaan Ruotsinsalmen merilinnoituksessa Kotkassa sekä myöhemmin 1800-luvulla Bomarsundin linnoituksessa Ahvenanmaalla. Nämä epä-viralliset ”linnoituskaupungit” saattoivat olla kokonsa ja liiketoimintansa vilkkau-den puolesta suurempia kuin monet viralliset kaupungit.¹⁸²

Pohjoismaisten sotilaskaupunkien historiaa tutkinut Garnisonsstäder i Norden -projekti on osoittanut, että tietyt sosiaaliset ja hallinnolliset ongelmat olivat tyypil-lisiä linnoituskaupungeille. Armeijan pysyvä läsnäolo oli porvareille sekä mahdolli-suus että uhka, sillä se tarjosi heille ansaitsemismahdollisuuksia mutta rajoitti sa-malla heidän taloudellista ja hallinnollista liikkumatilaansa. Linnoituskaupungissa eli rinnakkain kaksi kilpailevaa hallintojärjestelmää, porvariston siviilihallinto ja armeijan sotilashallinto, joiden välinen suhde kärjistyi helposti taisteluksi kaupun-gin herruudesta. Porvaristolla ei ollut määräysvaltaa sotilaisiin, eivätkä sotilashenki-löt saaneet puuttua kaupungin hallintoon. Tämän vuoksi pienetkin erimielisyydet vietiin helposti korkeampien viranomaisten ratkottaviksi. Kolme suurinta ja toistu-vinta konfliktin aihetta olivat sotilasmajoituskysymys, sotilaiden laiton ammatin-harjoitus ja sotilasväestön aiheuttamat järjestyshäiriöt.¹⁸³

Linnoituskaupungit ovat siten malliesimerkkejä siitä ilmiöstä, jota tutkijat kut-suvat siviiliyhteiskunnan ja sotilasyhteiskunnan väliseksi vuorovaikutukseksi. Kun sotilaat elivät pysyvässä vuorovaikutuksessa porvariston ja muun siviiliyhteiskun-nan kanssa, erimielisyydet ja valtataistelut olivat väistämättömiä. Toisaalta

181 Ruotsin valtakunnan osalta kts. Ahonen 1991, s. 51–54; Kauppi 1993, s. 49–70; Ikäheimonen 2011, s. 78–79; Granqvist 2015, passim. Eurooppalaisen vertailukohdan tarjoavat esim. Gordon E.

Bannermanin kuvaukset englantilaisten sotilasleirien huoltojärjestelmästä 1700-luvun puolivälissä;

kts. Bannerman 2008, s. 59–75.

182 Karlskronasta kts. Bromé 1930, s. 69–88; Gustavsvärnistä kts. Boström 1973, s. 9; Ruotsinsal-mesta kts. Kaukiainen 2012, s. 393–395; Bomarsundista kts. Kuvaja et al. 2008, s. 185–192.

183 Artéus 1988, s. 33–35; Wicken 1988, s. 82–83; Granqvist 2015, s. 74–75.

let joutuivat kokeilemaan eri keinoja saadakseen rinnakkaiselon toimimaan, mikä saattoi synnyttää kokonaan uusia hallinnon ja liiketoiminnan muotoja.¹⁸⁴

Helsingistä ja Loviisasta, joiden linnoittaminen aloitettiin 1740-luvulla, suunni-teltiin alun perin kaksoislinnoituskaupunkeja, joissa olisi mantereen puolella kau-punkilinnoitus ja meren puolella merilinnoitus. Vastaperustettu Loviisa oli tarkoitus rakentaa alusta asti linnoituskaupungiksi, ja vanhempi Helsinki asemakaavoittaa ja rakentaa uudelleen. Molemmissa luovuttiin kuitenkin nopeasti resurssipulan vuoksi mantereen puoleisista rakennustöistä ja keskityttiin Svartholman ja Viaporin meri-linnoitusten rakentamiseen.¹⁸⁵ Knud Jespersenin termejä käyttäen Helsingistä oli tarkoitus tulla ”linnoitus jolla on kaupunki”, mutta rahapula typisti sen ”kaupungik-si jolla on linnoitus”.

Helsinki-Viaporin tarkasteleminen tyypillisenä uuden ajan alun eurooppalaisena sotilaskaupunkina on yksi tämän tutkimuksen kantavista teemoista. Porvareiden ja armeijan välinen vuorovaikutus, konfliktit ja yhteistyön muodot muokkasivat porva-riston kokoa, valtaa ja liiketoimintatapoja. Vaikka tämä tarkastelu läpäisee koko tutkimuksen, se kietoutuu erityisesti kahden suuren teeman ympärille. Luvussa 7 tutkitaan porvariston taistelua sotilaiden elinkeinonharjoitusta, etenkin niin kutsut-tua sotilaskäsityöilmiötä, vastaan. Luvussa 9 käsitellään liiketoiminnan harjoitta-mista Viaporin linnoitussaarilla, liiketoimintaoikeuksien muotoutuharjoitta-mista porvaris-ton ja armeijan välisen valtataistelun tuloksena, sekä Viaporin oman liikemiespiirin syntyä.

3.6 Yhteenveto

Viaporin merilinnoituksen rakennusvuodet 1748–1808 olivat käännekohta Helsin-gin kaupunHelsin-gin historiassa. Sotien, tuhojen ja ailahtelevan taloudellisen menestyksen leimaama pikkukaupunki kasvoi puolessa vuosisadassa suureksi ja vauraaksi soti-laskaupungiksi. Viaporin vaikutus ei ollut yksiselitteisen positiivista, sillä Helsinki joutui kärsimään myös taantumista ja tautiepidemioista, mutta kokonaisuutena linnoitusrakennuskausi oli kaupungille menestystarina. 1800-luvun alussa Helsinki ja Viapori muodostivat kaksoiskaupungin, joka oli asukaslukunsa sekä kaupankäyn-tinsä ja merenkulkunsa vilkkauden suhteen Ruotsin valtakunnan johtavia kaupun-keja.

Viaporin rakennuskauden aikainen Helsinki oli tyypillinen uuden ajan alun eu-rooppalainen ja pohjoismainen sotilaskaupunki, ja kaikki tällaisille kaupungeille tyypilliset kehityspiirteet ja ongelmat ovat voimakkaasti esillä sen historiassa. Soti-lasyhteiskunnan ja siviiliyhteiskunnan rinnakkaiseloa samassa kaupungissa väritti-vät toisaalta taloudelliset ja hallinnolliset ongelmat ja taistelu vallasta, toisaalta kes-kinäinen riippuvuus. Armeija ja sen sotilaat muodostivat porvaristolle tärkeän asia-kaskunnan, ja porvaristo oli välttämätön armeijan huollon toimivuudelle. Vuorovai-kutus muovasi voimakkaasti Helsingin porvaristoa, sen rakennetta ja sen elinkeino-ja, ja on siten yksi tämän tutkimuksen tärkeimpiä teemoja.

184 Bergman 2008, s. 628–642; Granqvist 2015, s. 73–75.

185 Hornborg 1950, s. 213–222; Lappalainen & Selén 1997, passim; Cordes 2006, passim; Eerikäi-nen 2006, s. 14–15.

4 PORVARISTO OSANA KAUPUNKIYHTEISKUNTAA

Sääty-yhteiskunnan periaatteiden mukaisesti kaupungit olivat porvariston toimin-takenttiä. Porvareilla oli yksinoikeus harjoittaa liiketoimintaa kaupungissaan ja hoi-taa sen oikeudenkäyttöä ja hallintoa. Tästä huolimatta porvaristo kotitalouksineen ei muodostanut yksin kaupungin asujaimistoa – tai Helsingin kaltaisessa sotilas- ja hallintokaupungissa edes sen enemmistöä. Kaupunkiyhteiskuntaan kuului lukuisia erilaisia, eri oikeuksin varustettuja väestöryhmiä, joiden kanssa porvaristo oli päi-vittäisessä vuorovaikutuksessa ja jotka osaltaan muovasivat porvariston rakennetta ja toimintakulttuuria.

Tässä luvussa käsitellään Helsingin porvaristoa osana kaupunkiyhteiskuntaansa.

Alaluvussa 4.1 käydään läpi kaupunkiyhteiskunnan rakenne, siihen kuuluneet väes-töryhmät ja niiden suuruus. Alaluvussa 4.2 tarkastellaan porvariston lukumäärää sekä myönnettyjen ja irtisanottujen porvarisoikeuksien määriä tutkimuskauden aikana. Alaluvussa 4.3 käsitellään porvarien sijoittumista kaupungin sosiaaliseen hierarkiaan ja heidän vuorovaikutustaan porvariston ulkopuolisten väestöryhmien kanssa.