3 SOTILASKAUPUNKI HELSINKI-VIAPORI

3.3 Helsinki linnoitustöiden aikana

Viaporin linnoituskausi oli Helsingille sen siihenastisen historian suurin murros-kausi. Yksi selvimpiä esimerkkejä tästä murroksesta on väestönkasvu. Helsingin kaupungin virallinen väkiluku kaksinkertaistui 1700-luvun loppupuoliskon aikana noin 1 500 hengestä yli 3 000 henkeen. Näissä luvuissa on mukana ainoastaan kau-pungin siviiliväestö, eli siitä puuttuvat Viaporin linnoitussaarten väestö ja kaupun-kiin sijoitettu sotaväki. Ne antavat kuitenkin selvän kuvan siitä miten väestöolot kehittyivät.

Kaavio 3.1: Helsingin kaupunkiseurakunnan väkiluku 1750–1805129

mentti (1777–1788), Stackelbergin rykmentti (1788–1801) ja Jägerhornin rykmentti (1801–1808); kts.

Hirn 1972, passim. Jälkimmäinen rykmentti tunnettiin Hamiltonin rykmenttinä (1741–1759), Lillie-swärdin rykmenttinä (1759–1761), von Liewenin rykmenttinä (1761–1762), Prinssi Fredrik Adolfin rykmenttinä (1762–1771) ja Manteuffelin rykmenttinä (1771–1772), kunnes kuningas Kustaa III antoi sille kunnianimen Leskikuningattaren henkirykmentti kiitokseksi sen tuesta vuoden 1772 vallankaap-pauksessa; kts. Screen 2010, passim. Tässä tutkimuksessa kumpaankin rykmenttiin viitataan niiden viimeiseksi jääneiden nimien mukaan Jägerhornin rykmenttinä ja Leskikuningattaren henkirykment-tinä.

128 Viaporin linnoituksen väestöryhmistä kustavilaisella ajalla kts. Hatakka 2012, passim.

129 Helsingin kaupunkiseurakunnan väestötaulut 1750–1805; KA, Helsingin ruotsalais-suomalainen seurakunta, II Dc:1–2. Väestötaulut tehtiin vuoteen 1775 asti kolmen vuoden välein ja siitä eteenpäin viiden vuoden välein.

Viaporin rakennustöiden eri vaiheet ovat selvästi luettavissa kaupunkiseurakun-nan väkiluvun kehityksestä. Vuosien 1750–1763 nopea väestönkasvu osuu yhteen Viaporin ensimmäisen rakennuskauden kanssa, eikä sitä pysäytä edes linnoitustöi-den taukoaminen Pommerin sodan (1757–1762) ajaksi. Väkiluvun jyrkkä pudotus vuosina 1763–1766 oli useiden tekijöiden yhteisvaikutusta. Pommerin sodan jälkeen Ruotsissa koettiin taloudellinen lamakausi, joka johtui osittain yleiseurooppalaises-ta yleiseurooppalaises-taantumasyleiseurooppalaises-ta, osityleiseurooppalaises-tain sodan kiihdyttämästä yleiseurooppalaises-taalerin inflaatiosyleiseurooppalaises-ta.130 Yksi 1700-luvun suurimmista tautiepidemioista osui juuri 1760-1700-luvun puolimaihin ja hidasti väestönkasvua Helsingin lisäksi myös useissa muissa kaupungeissa.131 Lisäksi mys-sypuolueen valtaannousua seurasi linnoitustöihin varattujen määrärahojen raju supistaminen ja Ehrensvärdin erottaminen Viaporin johdosta.132

Sekä 1750-luvun nopea väestönkasvu että 1760-luvun lasku johtuvat pääosin muutoksista naispuolisen väestön määrässä. Viaporin rakennustyömaa houkutteli kaupunkiin runsaasti työtä etsivää maalaisväestöä, josta merkittävän osan muodosti naispuolinen palveluskunta. Kaikista väestöryhmistä naispuolisen työväen osuus laski kaikkein jyrkimmin 1760-luvun taantuman aikana.133 1700-luvun lopun väes-tövaihteluiden aikana osat ovat vaihtuneet: naisten määrä pysyy tasaisempana, ja heilahdukset aiheutuvat pääosin miesväestön määrän muutoksista.

Vuoden 1763 aallonpohjasta väkiluku lähtee tasaiseen kasvuun, jota kestää tut-kimusaikakauden loppuun. Suurin notkahdus koettiin Kustaa III:n sodan aikana (1788–1790), jolloin Helsinki oli tärkeä sotilaallinen huoltokeskus. Sota näkyy kaik-kien suomalaiskaupunkaik-kien väkilukutiedoissa joko väestönkasvun pysähtymisenä tai tilapäisenä kääntymisenä laskuun, mutta jyrkimmin väestö pieneni Loviisassa, Por-voossa ja Helsingissä, jotka olivat lähimpänä sotarintamaa. Helsinkiin levisi kesällä 1788 pilkkukuume, joka oli lähtöisin Suursaaren taistelussa vallatusta ja Viaporiin tuodusta venäläisestä sotalaivasta. Tauti tappoi yhdessä vuodessa kymmenesosan kaupunkilaisista. Epidemiaa tutkineen Elina Maaniityn mukaan sen uhreiksi joutui suhteellisesti enemmän miehiä kuin naisia, mikä selittää miesväestön määrän not-kahduksen tilastossa vuoden 1790 kohdalla.134

Väestönkehityksen lisäksi Viapori mullisti myös Helsingin taloudellisen kehityk-sen. Kauppa linnoitustyömaan kanssa oli etenkin ensimmäisellä rakennuskaudella suuri taloudellinen piristysruiske paikalliselle porvaristolle. Linnoitustyömaa tarvit-si kiveä, tiiltä, kalkkia ja puutavaraa rakennustöihin sekä ruokaa, juomaa ja varus-teita rakennustyömiehille. Kyseessä oli mittasuhteiltaan valtava taloudellinen ope-raatio: Sofia Gustafssonin mukaan parhaimmillaan 6 % Ruotsin valtakunnan budje-tista kului Viaporin linnoitustöihin, eivätkä tähän lukuun edes sisälly rakennusmies-ten huoltoon ja ylläpitoon liittyvät kustannukset. Merkantilistisen talouspolitiikan periaatteiden mukaan linnoitustyömaan olisi tullut tehdä kaikki hankintansa

130 Kts. esim. Alanen 1963, s. 534–536.

131 Turpeinen 1977, s. 118.

132 Nikula 2011, s. 191–197.

133 Naisten määrä seurakunnassa kasvoi vuosina 1750–1763 780 hengestä 1310 henkeen. Tästä kasvusta vajaa viidennes tuli naispuolisen palveluskunnan kasvusta. Vuosina 1763–1766 naisväestön määrä romahti 993 henkeen; naispuolisen palveluskunnan osuus romahduksesta oli lähes kaksi kol-masosaa. Kts. Helsingin kaupunkiseurakunnan väkilukutaulut 1750, 1763 ja 1766, KA, Helsingin ruot-salais-suomalainen seurakunta, II Dc:1, fol. 49, 59 ja 61.

134 Turpeinen 1977, s. 124–125; Maaniitty 2015, s. 37–38, 40–42, 75–81.

singin porvaristolta, mutta käytännössä heidän osuutensa oli vain noin 40 %. Syynä oli osittain se, ettei porvariston kapasiteetti riittänyt koko työmaan huoltamiseen, osittain taas se, että linnoituksen johto epäili porvarien rahastavan kruunua ylihin-noittelulla ja käytti siksi myös kilpailevia toimittajia. Porvaristolle ohjautuneet ra-hamäärät olivat joka tapauksessa erittäin suuria.135

Linnoitustyömaan tilaukset ohjautuivat kouralliselle Helsingin porvarieliitin jä-seniä. Yhdeksän kaupungin johtavaa kauppiasta tai kauppahuonetta vastasi yhdek-sästäkymmenestä prosentista porvariston tekemiä tavarantoimituksia.136 Viapori hyödytti kuitenkin porvaristoa myös muulla tavoin, sillä suuri pysyvä sotilasväestö merkitsi kasvavaa asiakaskuntaa puodinpitäjille, käsityöläisille, ravintoloitsijoille ja kapakoitsijoille. Kukoistukseensa nousi etenkin alkoholin valmistus ja myynti.137 Henrik Forsius, joka kirjoitti kuuluisan Helsingin-kuvauksensa ensimmäisen ra-kennuskauden lopulla, kuvasi tätä ilmiötä:

Se helsinkiläisten harjoittama kaupanhaara, jolla tänä aikana suuri osa por-varistoa on eniten rikastunut, on ollut juomien, paloviinan (kun se oli sallittua), leivän ja muiden ruokatavaroiden valmistelu ja myynti. Niin kauan kuin lin-noitustyöt ovat käynnissä, voinee joukko ihmisiä saada niistä elatuksensa, mutta kun ne kerran loppuvat, on monien jonkin verran vaikeampaa saada toimeentuloaan, jolleivät he ajoissa ajattele muita hyödyllisempiä, edullisem-pia ja yleistä hyvää enemmän edistäviä elinkeinoja.138

Forsius aisti taloudelliset realiteetit hyvin. Kuten edellä on mainittu, Helsinki ajautui 1760-luvun lopulla taloudelliseen aallonpohjaan, jonka syynä oli osittain linnoitustöiden keskeytyminen. Vaikka taustatekijöitä oli muitakin, helsinkiläiset itse pitivät ahdinkonsa syynä nimenomaan katkosta linnoitustöissä ja vaativat nii-den mahdollisimman nopeaa jatkamista kaupungin talounii-den pelastamiseksi.139 Kaupungin talous alkoi jälleen kasvaa 1760-luvun lamakauden jälkeen. Osittain taustalla oli linnoitustöiden jatkuminen, mutta pitkälti kyse oli myös siitä, että lin-noitustyömaasta riippumattomat elinkeinot kehittyivät Helsingissä nopeasti. Näihin kuuluivat muun muassa laivanvarustus ja ulkomaankauppa.

Helsingin laivanvarustukselle 1700-luvun loppupuolisko oli ennennäkemätön kukoistusaika. Aikaisemmin helsinkiläiset kauppiaat olivat omistaneet vain pieniä aluksia, ja he olivat joutuneet hoitamaan elintärkeän Välimeren-kaupan ja suolan-tuonnin vierailla aluksilla. Tilanne alkoi korjaantua nopeasti hattujen sodan jälkeen.

Joukko helsinkiläisiä kauppiaita perusti vuonna 1746 Ullanlinnan laivatelakan, josta

135 Gustafsson 2015, s. 54, 70–82, 95.

136 Gustafsson 2015, s. 108.

137 Granqvist 2012, s. 75.

138 Forsius 1937, s. 93.

139 Kun vuoden 1766 viinanmyynti- ja teurastusaksiisit huutokaupattiin, kauppiaat ja pienporvarit ilmoittivat, että linnotustöiden taukoamisen ja muiden onnettomuuksien tähden he olivat kykenemät-tömiä maksamaan aksiiseja täysimääräisesti. Helsingin maistraatin pöytäkirja 29.1.1766, HKA MA Ca:72, s. 15–17. Kaksi vuotta myöhemmin Helsingin kauppiaskunta kirjoitti selvityksen kaupungin taloudellisesta tilanteesta. Siinä vaadittiin linnoitustöiden jatkamista tärkeimpänä keinona Helsingin taloudellisen tilanteen kohentamiseksi. Kts. Hornborg 1950, s. 326–327.

laskettiin seuraavan vuoden lopulla vesille kaupungin ensimmäinen oma ”espan-janpurjehtija”, fregatti General Gouverneuren von Rosen.

Seuraavien vuosikymmenten aikana Helsingin kauppalaivastoon liittyi nopeaan tahtiin lisää aluksia, jotka kantoivat sellaisia paikallisten ja valtakunnallisten merk-kimiesten mukaan annettuja nimiä kuin Augustin Ehrensvärd, Anders Johan Nordenskiöld, Hans Hindrich Boije ja Konung Gustaf III.140 Laivanrakennusmate-riaalia kauppiaille tarjosivat hylkytavarahuutokaupat, joita valtakunnallisen Sukel-lus- ja pelastusseuran Helsingin osasto piti säännöllisesti. Suomenlahdella haaksi-rikkoutui runsaasti Pietarin-reitillä purjehtivia kauppa-aluksia, ja hylkytavarahuu-tokauppojen kautta Helsingin laivanvarustajat saivat käyttöönsä aikansa korkeinta teknologiaa edustavia laivanosia.141

1800-luvun alun tullitilastojen perusteella Helsingillä oli kaikista Ruotsin valta-kunnan kaupungeista neljänneksi suurin kauppalaivasto Tukholman, Göteborgin ja Gävlen jälkeen, kaikkiaan 25 valtameripurjehdukseen kelpaavaa alusta – varsin hy-vä saavutus kaupungilta, joka oli puoli vuosisataa aikaisemmin aloittanut käytän-nössä tyhjästä.142 Säännöllisten Välimeren-purjehdusten lisäksi Helsingin kauppa-laivat tekivät ajoittaisia matkoja Amerikan manterelle asti.143

Kauppakaupunkina Helsinki oli luonteeltaan tuontisatama. Sen oli hankittava suolaa ja muita tuontitavaroita sekä keskisen Uudenmaan ja eteläisen Hämeen maaseudulle että oman kaupungin ja Viaporin linnoituksen nopeasti kasvavalle vä-estölle. Vientituotteista tärkein oli edelleen puutavara, nyt sahatun lautatavaran muodossa aikaisempien palkkien sijaan. Helsingin ympäristön tärkeimmät sahat olivat hattujen sodan jälkeisinä vuosina siirtyneet haminalaisilta helsinkiläisille, joten kaupungin kauppiailla oli runsaasti jalostettua puutavaraa myytäväksi. Hel-sinki kohosi 1700-luvun lopulla valtakunnan suurimpien puutavaranviejien jouk-koon, ja kaupungista kuljetettiin sahatavaraa Itämeren satamiin sekä Ranskaan, Englantiin, Espanjaan ja Portugaliin.144 Vientimäärät eivät kohonneet samoihin lu-kemiin kuin palkkikaupan parhaina vuosikymmeninä 1720–30-luvuilla, mutta nyt vientiä harjoitettiin omilla aluksilla ja ulkomaankauppa oli siten vakaammalla poh-jalla.145

1700-luvun loppu oli varhaisteollistumisen läpimurron aikaa, ja Viapori vauhdit-ti Helsingin kehitystä myös tässä suhteessa. Henrik Forsiuksen mukaan Helsingissä ja sen lähipitäjissä oli 1750-luvulla parhaimmillaan ainakin 25 tiiliruukkia jotka toimittivat rakennusmateriaalia linnoitukseen. Niitä omistivat kaupungin porvarien

140 Hornborg 1950, s. 209–210, 327–337, 423–438.

141 Granqvist, Laillistettua hylynryöstöä, passim.

142 Martti Koveron siteeraamien Helsingin tullikamarin tilastojen mukaan vuonna 1807 kaupun-gissa oli 25 alusta ”ulkomaan merenkulkua varten”, niistä 13 Välimeren-purjehtijoita ja 12 Itämeren-purjehtijoita; kts. Kovero 1950a, s. 291–292. Jonkin verran suuremmat luvut antaa Eirik Hornborgin siteeraama kauppakollegion tilasto, jonka mukaan Helsingissä oli vuonna 1807 28 alusta, niistä 15 Välimeren-purjehtijoita; kts. Hornborg 1950, s. 430.

143 Kovero 1950a, s. 291–292; Kaukiainen 2008, s. 139–154.

144 Hornborg 1950, s. 314–317, 414–417.

145 Juutinrauman tullitilastoissa mainitaan isonvihan ja pikkuvihan välisenä aikana parhaimmil-laan 15–20 Helsingistä lähtenyttä laivaa vuosittain. 1700-luvun loppupuolella määrä on 5-10 laivaa vuosittain, kunnes Napoleonin sodat saavat merenkulun lähes räjähdysmäiseen kasvuun 1800-luvun alussa ja tilastoon merkitään ennätysvuonna 1807 peräti 35 Helsingistä lähtenyttä alusta. Kts.

Soundtoll Registers Online (http://www.soundtoll.nl), viitattu 1.2.2016.

lisäksi upseerit ja kartanonherrat. Monet ruukeista joutuivat vaikeuksiin rakennus-töiden keskeytysten vuoksi, mutta osa oli pitkäikäisiä. 1800-luvun alussa Helsingin välittömässä ympäristössä toimivat Sörnäisten, Vanhankaupungin, Herttoniemen ja Munkkiniemen tiiliruukit.146 Lisäksi kaupunkiin perustettiin lukuisia teollisuuslai-toksia. Monet niistä olivat oikeastaan vain suuria käsityöpajoja, mutta joukossa oli myös laitoksia jotka hyödynsivät tuotannossaan vesi- ja tuulivoimaa sekä kehittyvää teknologiaa.

Helsingin seudun varhaisteollisuus keskittyi itse kaupunkiin sekä Vanhaankau-punkiin, jonka voimakkaat kosket tarjosivat arvokkaan voimanlähteen. Kaupungissa oli 1800-luvun alussa kaksi laivanveistämöä, tupakkatehdas, purjekangastehdas, verkatehdas, sokeritehdas ja viinanpolttimo. Vanhankaupunginkoskessa oli seudun tärkein vientisaha Vanhankaupungin saha, kivinen jauhomylly, suuri olutpanimo ja viinanpolttimo sekä värjäämö. Näiden kahden keskuksen lisäksi seudulla oli haja-naisia teollisuuslaitoksia: pienen Sörnäistenjoen suulla oli nahkatehdas, Herttonie-men kartanon mailla fajanssi- ja kaakelitehdas ja Helsingin pitäjässä Mariedalin lasitehdas. 1700-luvun loppupuolella Helsingissä nähtiin useita lyhytikäisiä teollisia kokeiluja, ehkä uskaliaimpana kauppias Nils Burtzin silkkitehdas.147

Helsinki menetti asemansa Uudenmaan ja Hämeen läänin maaherrankaupunki-na vuonmaaherrankaupunki-na 1776, kun lääninhallitus siirrettiin Hämeenlinmaaherrankaupunki-naan osamaaherrankaupunki-na Kustaa III:n hallintouudistuksia.148 Menetystä tasoitti kuitenkin kasvava sotilasvirkamiesten määrä. Kaupungissa toimivat linnoituslaitos sekä tärkeät rykmentit ja joukko-osastot komentajineen, ja sen valitsivat asemakaupungikseen Suomen alueen kor-keimmat sotilasviranomaiset. Suomen kenraalikuvernöörinä vuosina 1747–1754 toiminut Gustaf Fredrik von Rosen asettui Helsinkiin voidakseen valvoa Viaporin rakennustöitä. Myös vuonna 1769 uudelleen perustetun Suomen armeijan ylipäälli-kön viran haltijat, joista ensimmäinen oli Augustin Ehrensvärd, asuivat Helsingis-sä.149

Kaupungin kasvu ja vaurastuminen näkyi myös rakennuskannassa. Vanha Burgmanin kauppiastalo sai laajennettuna palvella vuorotellen kaikkia Helsingin korkeimpia virkamiehiä: se toimi ensin kenraalikuvernöörin talona, sitten läänin-hallituksena, ja lopulta Suomen armeijan ylipäällikön talona. Kaupunki rakennutti kivisen triviaalikoulun, tulli- ja pakkahuoneen ja lopuksi raatihuoneen. Tulli- ja pakkahuone toteutettiin kruunun rahallisella tuella, sillä siitä oli tarkoitus tulla osa

146 Kuokkanen 1981, s. 134–139.

147 Katsaus perustuu pääosin Helsingin kaupungin historia III:ssa julkaistuun, Martti Koveron ko-koamaan matrikkeliin ”Luettelo teollisuusyrityksistä jotka olivat ammattikuntalaitoksen ulkopuolella”;

kts. Kovero 1950b, s. 542–572. Kts. myös Hornborg 1950, s. 322–324, 421–423; Kuisma 1991, s. 283–

289.

148 Tutkimuskaudella maaherran virkaa hoitivat Gustaf Samuel Gyllenborg (1746–1756), Anders Johan Nordenskiöld (1757–1761), Hans Henrik Boije (1761–1772) ja Anders Henrik Ramsay (1774–

1776). Viranhoito oli kuitenkin usein varamaaherran käsissä vakinaisen viranhaltijan virkavapauden tai pitkäaikaisen sairastelun takia. Gyllenborgin virkavapauksien aikana 1748–1749 ja 1751 varamaa-herrana toimi Wilhelm Carpelan, sairaalloisen Nordenskiöldin viimeisinä virkavuosina 1760–1761 Gustaf Adolf Hjärne, ja Boijen virkavapauden aikana 1768 Karl Otto d’Albedyhll ja Fredrik Jakob Nor-dencreutz. Boijen ja Ramsayn virkakausien välillä lääni oli 1772–1774 vailla vakinaista maaherraa, ja tehtävää hoiti varamaaherra Didrik Blomcreutz. Kts. Hornborg 1950, s. 260–262; Walta 2005, passim.

149 Ehrensvärdin kuoleman jälkeen Suomen sotaväen ylipäällikön virkaa hoitivat Bernd Otto Stackelberg (1772–1780), Fredrik Posse (1780–1790) ja Wilhelm Mauritz Klingspor (1790–1808). Kts.

Screen 2007, s. 21–26.

Ehrensvärdin suunnittelemaa Helsingin kaupunkilinnoituksen puolustusmuuria. Se jäi kuitenkin ainoaksi toteutuneeksi osaksi tuosta suunnitelmasta.150

Linnoitustöiden käynnistyttyä kruunu määräsi, että Helsinkiin sai rakentaa vain kivitaloja. Määräys oli osa kaupunkilinnoitussuunnitelmaa ja sen tarkoituksena oli vahvistaa rakennuskantaa sekä vähentää tulipaloriskiä. Kaupungin vähävaraisem-mat asukkaat rikkoivat määräystä yleisesti, mutta vauraimvähävaraisem-mat kauppiaat alkoivat rakentaa itselleen kivisiä taloja kruunun lupaamaa materiaaliapua hyödyntäen. Pio-neeri oli Johan Sederholm, jonka kaksikerroksinen kauppiastalo valmistui vuonna 1757. Kivirakentamisen vauhdittajana toimi vuoden 1761 tulipalo, joka tuhosi varak-kaimpien kauppiaiden puutalot Suurkadun varrella. 1800-luvun alussa Suurkadun eteläpuolta koristi jo kokonainen rivi rikkaiden kauppiaiden kivitaloja.151

Kasarmeja ja muita armeijan rakennuksia Helsingissä oli varsin vähän, vaikka kaupunkiin oli sijoitettu vakituisesti suuria määriä värvättyjä joukkoja, etupäässä tykistöä. 1700-luvun sotilaskaupungeissa ei vielä harrastettu laajaa kasarmiraken-tamista vaan noudatettiin niin kutsuttua sotilasmajoitusjärjestelmää, jossa porvarit velvoitettiin majoittamaan sotilaita koteihinsa rahallista korvausta vastaan.152 Kau-pungin laidoilla Ullanlinnassa ja Siltavuoressa oli kuitenkin myös jonkin verran ka-sarmirakennuksia ja upseerien asuinpaviljonkeja. Aivan kaupungin keskustassa oli sotilassairaalana toiminut Gyllenborgin parakki sekä niin kutsuttu Hallitustalo, alun perin kenraalikuvernööriä varten rakennettu suuri puurakennus, jossa asui tykistön upseereita.153

In document Helsingin porvaristo Viaporin rakennuskaudella (1748-1808) : Sosiaalihistoriallinen perustutkimus (Page 40-45)

Related documents