Johan Österberg, linnoituskaupunkityyppi

1700-luvun lopun Helsinki-Viaporin porvareista oli Viaporin liikemiespiirin keula-kuva Johan Österberg ehkä ainoa, jota voi nimittää puhtaaksi linnoituskaupunki-tyypiksi. Monet porvarit vaurastuivat tekemällä liiketoimia linnoituksen ja sen väes-tön kanssa, mutta Österberg on ainoa, joka perusti koko uransa Helsinki-Viaporin erityispiirteiden hyödyntämiseen ja siviiliyhteiskunnan ja sotilasyhteiskunnan väli-sellä rajalla tasapainoiluun.

Alun perin ilmeisesti ”Ruotsin puolelta” kotoisin ollut leipurinkisälli Johan Ös-terberg tuli vuonna 1777 työntekijäksi Viaporin kruununleipomoon, ja osoitti nope-asti olevansa yritteliäs liikemies. Ensin hän hankki itselleen komendantin luvan työskennellä yksityisenä leipurina Viaporissa, sitten leipurimestarin porvarisoikeu-den Helsingissä. Koska sotilaskaupungissa oli krooninen pula leivästä, Österbergin anomukset hyväksyttiin ripeästi.⁷²⁹ Hän oli näin hankkinut itselleen täydet oikeudet toimia leipurina kaksoiskaupungin molemmissa puoliskoissa, ja valtuutuksen elin-keino-oikeuksilleen sekä armeijalta että porvaristolta. Useimmille käsityöläisille tämä olisi ollut urakehityksen huipentuma, mutta Österbergin kunnianhimo ulottui leipurintointa pidemmälle.

Vuonna 1786 Österberg vuokrasi itselleen kaupungille kuuluneen Kuninkaan-kartanonsaaren Vanhassakaupungissa,⁷³⁰ ja viisi vuotta myöhemmin niin ikään kaupungin omistaman Forsbyn eli Koskelan tilan, jonka maihin kuului Vantaanjoen suun länsipuoli.⁷³¹ Näin hän sai haltuunsa suurimman osan Vanhankaupungin alu-eesta, Helsingin teollisuuskeskittymästä. Vuonna 1792 Österberg, kuten aiemmin jo mainittiin, anoi kauppiaan porvarisoikeutta Helsingissä, ja myös sai sen muodolli-sesta epäpätevyydestään ja Kauppaseuran protesteista huolimatta. Maistraatti huomautti päätöksessään, että Österberg oli viime vuosina maksanut suurimpiin kauppiaisiin verrattavat veroäyrit.⁷³²

Kauppiaaksi päästyään Österberg rakensi itselleen nopeasti monialaisen lii-keimperiumin, jonka keskukseksi muodostui Vanhankaupunki. Hän perusti kosken rannalle suuren olutpanimon ja viinanpolttimon ja vuokrasi Vanhankaupungin krouvin, jota kutsuttiin yhä edesmenneen Johan Kuhlbergin mukaan Pormestarin-krouviksi.⁷³³ Kun Kauppaseura teki asiasta valituksen, Österberg vastasi että Vanha-kaupunki oli kaupungin porttien ulkopuolella ja siten porvariston määräysvallan ulottumattomissa. Hän oli vuokrannut viinanpoltto-oikeuden lähikylien talonpojil-ta, ja myös myi valmistamansa viinan ja oluen maaseudulla, joten kauppiaat eivät

729 Kts. Johan Österbergin porvarisanomuksen käsittelyyn liittyvät asiakirjat, Helsingin maistraa-tin pöytäkirjan liitteet 11.9.1784, HKA MA Ca:94. Asiakirjojen joukossa ovat mm. Österbergin työtodis-tus Viaporin kruununleipomosta ja komendantti Petter Bernhard Piperin lupakirja leipurintoimen harjoittamiseen Viaporissa.

730 Helsingin maistraatin pöytäkirja 4.11.1786, HKA MA Ca:92, s. 731–732.

731 Helsingin maistraatin pöytäkirja 15.6.1791, HKA MA Ca:97, s. 428–431.

732 Helsingin maistraatin pöytäkirja 19.3.1792, HKA MA Ca:98, s. 159–162.

733 Helsingin maistraatin pöytäkirja 15.6.1795, HKA MA Ca:101, s. 573. Österberg rakennutti Van-haankaupunkiin myös värjäämön ostettuaan privilegiot Viaporin kauppiaskunnan Grand Old Manilta Mathias Enningiltä. Enning oli saanut kauppakollegiolta luvan värjäämön perustamiseen, mutta hän oli vanha ja sairaalloinen ja hänen kauppiaspoikansa Mathias Emanuel Enning oli kuollut ennen hän-tä, joten hän myi privilegion Österbegrgille. Kts. Helsingin maistraatin pöytäkirja 11.9.1797, HKA MA Ca:103, s. 889–891.

päässeet häneen käsiksi.⁷³⁴ Oluensa ja viinansa raaka-ainetta Österberg valmisti Kustaanmiekan mallashuoneessa, jonka muut osakkaat olivat Viaporin komendantti Nils Mannerskants ja Linnoituslaitoksen rahastonhoitaja Gabriel Nyberg.⁷³⁵

1800-luvun alussa Helsingin seudulla toimi kolme suurta viinanpolttimoa. Pa-nimoseuran rakennuttama vanha Ullanlinnan panimo, joka oli välillä toiminut kruununpolttimona, oli vuosisadan vaihteessa korvattu uudella porvariston omis-tamalla polttimorakennuksella. Vallisaaressa toimi Viaporin liikemiespiirin viinan-polttimo jossa Österberg oli pääosakkaana, ja Vanhankaupungin viinan-polttimon hän omisti kokonaisuudessaan. Hän oli siis noussut varsin hallitsevaan asemaan kak-soiskaupungin tuottoisilla alkoholimarkkinoilla.

Siirtyessään kauppiaaksi Österbergin oli luovuttava leipurinoikeudestaan. Hän järjesti tilalleen kisällinsä ja veljensä Zacharias Österbergin, jonka nimiin siirrettiin sekä komendantin myöntämä leipurinoikeus Viaporissa että leipurimestarin porva-risoikeus kaupungissa. Zacharias Österberg muutti kuitenkin pian valtakunnan ruotsalaiselle puolelle, ja Johan Österberg jatkoi leipomon pyörittämistä muiden liiketoimiensa ohessa, toimien virallisesti veljensä nimissä. Tämä järjestely oli piikki Helsingin leipurimestarien lihassa, ja he valittivat kukin vuorollaan Österbergien leipomotoiminnasta maistraatille.

Sokerileipuri Petter Fahlberg syytti vuonna 1797 Österbergin rikkovan hänen yk-sinoikeuttaan sokerileivonnaisten valmistamiseen ja myyntiin Helsingissä. Öster-berg vastasi, että hänen veljellään oli komendantin lupa leipoa konditoriatuotteita Viaporissa, ja hänellä itsellään oli jakamatonta kauppiaskuntaa edustavana kauppi-aana oikeus myydä niitä puodissaan.⁷³⁶ Vuonna 1802 leipurimestari Petter Ebbe Sommar valitti, että leipurimestari Zacharias Österberg “tai se, joka pyörittää Öster-bergin leipomoa tämän oleskellessa Ruotsissa” myy torilla leipää kahdesta kojusta, vaikka maistraatti on määrännyt, ettei kukaan saa useita torikojuja.⁷³⁷

Maistraatilla olisi halutessaan ollut keinot lakkauttaa Zacharias Österbergin por-varisoikeus ja siten pysäyttää Johan Österbergin leipomotoiminta. Aikaisemmin esimerkiksi kultaseppämestari Anders Ekholmia oli vaadittu porvarisoikeuden me-nettämisen uhalla palaamaan kaupunkiin, kun hän oli muuttanut Björkströmin rustholliin Kirkkonummelle ja jättänyt kisällinsä kaupunkiin pyörittämään työpajaa.

Moinen järjestely todettiin tuolloin lakien ja asetusten vastaiseksi.⁷³⁸ Maistraatti oli kuitenkin hämmästyttävän suopea Österbergiä kohtaan sekä hänen porvaris-anomuksensa käsittelyn yhteydessä että hänen myöhemmissä vaiheissaan.

Selitys on todennäköisesti sama kuin luvussa 7.5 käsitellyssä Mathias ja Johan-nes Weckströmin tapauksessa: Österberg oli korkeiden tahojen suojeluksessa. Kus-taanmiekan mallastamon kautta hän oli paikallisen sotilasyhteiskunnan korkeim-pien herrojen eli Viaporin komendantin ja rahastonhoitajan yhtiökumppani. Lisäksi hän sai maaherran erikoisluvan tuoda kauppalaivallaan Johannes in Dupplo

734 Helsingin maistraatin pöytäkirja 19.7.1797, HKA MA Ca:103, s. 757–759; Kovero 1950b, s. 545.

735 Helsingin maistraatin pöytäkirja 31.10.1798, HKA MA Ca:104, s. 1421–1423.

736 Kts. Helsingin maistraatin pöytäkirja 20.9.1797, HKA MA Ca:103, sekä Petter Fahlbergin vali-tuskirjelmät ja Johan Österbergin niihin kirjoittamat vastineet edellisen vuoden pöytäkirjojen liitteis-sä, HKA MA Cb:111, 17. ja 24.9.1797.

737 Leipurimestari Petter Ebbe Sommarin kirje Helsingin maistraatille 30.10.1802. Helsingin maistraatin pöytäkirjan liitteet 1802, HKA MA Cb:117.

738 Helsingin maistraatin pöytäkirja 6. ja 15.7.1771, HKA MA Ca:77, s. 648–649, 683.

han ruutia ja myydä sitä Viaporin linnoitukselle. Tämä teki hänestä de facto armei-jan hovihankkiarmei-jan.⁷³⁹ Österberg myös järjesti kaksi alaikäistä poikaansa kersanteik-si Armeijan laivastoon. Lasten nimittäminen armeijan virkoihin oli virallisesti kiel-lettyä, mutta käytännössä varsin yleistä ylempien upseerien ja sotilasvirkamiesten keskuudessa. Järjestelyn avulla pojille kertyi mahdollisimman paljon virkaikää, mi-kä edisti heidän tulevaa urakehitystään, ja tehtävää hoiti viransijainen kunnes he olivat tarpeeksi vanhoja. Se, että kauppias ja leipurimestari kykeni samaan, kertoo selvää kieltä Österbergin suhteista ja vaikutusvallasta.

Ehkä vakuuttavin todistuskappale Österbergin vaikutusvallasta linnoituksen si-säpiirissä on kuitenkin kuningas Kustaa IV Aadolfille 1800-luvun alussa lähetetty nimetön kirje, jossa kuvaillaan Viaporissa rehottavaa korruptiota ja nostetaan kauppias Österberg sen räikeimmäksi esimerkiksi. Kirjeen mukaan Österberg oli ostanut Armeijan laivastolta jaalan, joka sen jälkeen oli kunnostettu perusteellisesti linnoituksen telakalla ja kruunun laskuun. Kun alus oli vaurioitunut merimatkalla, se oli tuotu jälleen telakalle kunnostettavaksi. Kuninkaan käydessä Viaporissa alus oli piilotettu, jottei se herättäisi kiusallisia kysymyksiä.⁷⁴⁰

Kuollessaan vuonna 1803 Johan Österberg oli Helsingin toiseksi rikkain kauppi-as. Hänen edellään oli ainoastaan porvariston ikihonka, kauppaneuvos Johan Se-derholm.⁷⁴¹ Österbergin kauppahuoneen menestys ei päättynyt sen luojan kuole-maan, sillä leski Juliana Fontén⁷⁴² jatkoi miehensä liiketoimia ja nousi yhdeksi Hel-singin suurista afäärileskistä. Suomen sodan alla hän johti suurta leipomoa Viapo-rissa ja olutpanimo-viinanpolttimoa Vanhassakaupungissa.⁷⁴³ Vielä vuonna 1805 rouva Österberg torjui maistraatin edessä menestyksekkäästi leipurimestari Johan Gustaf Palmin vaatimuksen Zacharias Österbergin porvarisoikeuden lakkauttami-sesta. Rouva Österbergin mukaan hänen lankonsa oli maksanut tunnollisesti mak-sunsa kaupungille ja kruunulle, joten tämä oli yhä laillinen porvari, ja tämän ”yh-tiömiehellä ja leipomonhoitajalla” oli oikeus valmistaa ja myydä leipää Helsingis-sä.⁷⁴⁴

9.7 Yhteenveto

Porvariston läsnäolo Viaporissa oli armeijan ja linnoitusyhteisön huollolle välttämä-töntä, koska maantieteelliset olosuhteet estivät vapaan liikkumisen kaupungin ja linnoituksen välillä. Helsinki-Viaporin sotilaskaupungin tärkein kiistanaihe porva-riston ja armeijan välillä olikin se, keillä oli oikeus harjoittaa ja kontrolloida liike-toimintaa Viaporin linnoitussaarilla.

Kysymys liiketoimintaoikeuksista linnoituksessa voidaan jakaa kolmeen vaihee-seen. Ensimmäisen, Viaporin perustamisesta 1760-luvun alkuun kestäneen vaiheen aikana linnoitus oli kaupallinen ei-kenenkään-maa, jossa Helsingin porvarit

739 Helsingin maistraatin pöytäkirja 27.8.1798, HKA MA Ca:104, s. 1110.

740 Odelberg 1954, s. 304–305. Odelberg ajoittaa kirjeen siinä mainittujen tietojen perusteella noin vuodelle 1800.

741 Kts. Liite 6.

742 Porvarinleskien nimikäytännöistä kts. liitteen 2 esipuhe.

743 Hatakka 2011, s. 81–89.

744 Helsingin maistraatin pöytäkirja 28.1. ja 23.3.1805, HKA MA Ca:112, s. 85–89, 95–96.

vät toimimaan varsin rajoittamattomasti. Tämä synnytti runsaasti kiistoja linnoi-tuksen johdon ja kaupungin johdon välille. Toinen vaihe alkoi vuodesta 1763, jolloin porvaristo ja armeija pääsivät sopuun yhteisistä toimintasäännöistä. Sovun seu-rauksena syntyi erillinen ”Viaporin porvaristo”, joukko porvareita, joilla oli yksinoi-keus harjoittaa liiketoimintaa linnoituksessa ja jotka saivat valtuutuksensa sekä maistraatilta että armeijalta.

Kolmas, 1780-luvun lopulla alkanut vaihe, oli Viaporin liikemiespiirin aikaa.

Helsingin liiketoimintamahdollisuuksien kasvaessa porvaristo oli yhä vähemmän kiinnostunut Viaporista, ja linnoitus alkoi kärsiä kaupallisten palveluiden puuttees-ta. Tätä vajetta täyttämään nousi joukko armeijan ja linnoituslaitoksen työntekijöi-tä, jotka ryhtyivät valmistamamaan alkoholia Viaporissa, ja joista monet saivat myös porvarisoikeudet. Kauppiaat pitivät heitä porvariston elinkeino-oikeuksien rikkojina, mutta maistraatti oli valmis myöntämään heille porvarisoikeuksia täyt-tääkseen vuoden 1763 sopimuksen ehdot, ja pienporvaristo myöntämään heille vii-nanpoltto-oikeudet Viaporissa.

Pienporvariston yhteistyö Viaporin liikemiespiirin kanssa voidaan nähdä esi-merkkinä luvussa 4.3 kuvatusta sääty-yhteiskunnan murenemisesta. On mahdollis-ta, että pienporvarit toimivat puhtaasti taloudellisista syistä. Heidän halukkuutensa pitää kapakoita Viaporissa oli ehkä laskenut samalla tavoin kuin kauppiaiden ha-lukkuus pitää siellä kauppapuoteja, ja oikeuden alivuokraaminen viaporilaisille oli siksi rahallisesti järkevää. On kuitenkin myös yhtä mahdollista, että heidän päätös-tään ohjasi sotilaskaupungin ”keskiluokan” välinen solidaarisuus. Ehkä pienporvarit tunsivat enemmän yhteenkuuluvuutta sotilasyhteisön keskikerrostumaan, siis lin-noituksen aliupseereihin ja käsityöläisiin, kuin oman porvaristonsa rikkaaseen eliit-tiin. Heidän välinsä kauppiaskuntaan olivat joka tapauksessa alkoholikysymyksissä hyvin tulehtuneet, olivathan kauppiaat kahdesti yrittäneet kaapata viinan ja oluen omaksi monopolikseen. Ei ole siksi ihmeellistä, että he jakoivat alkoholimarkkinat mieluummin viaporilaisten kuin kauppiaiden kanssa.