Porvariston määritteleminen tutkimusta varten

In document Helsingin porvaristo Viaporin rakennuskaudella (1748-1808) : Sosiaalihistoriallinen perustutkimus (Page 27-32)

Koska lainsäädäntö ja sosiaalinen todellisuus poikkesivat toisistaan, on porvaristo mahdollista määritellä useilla eri tavoilla. Kaksi yleisintä vaihtoehtoa ovat juridinen ja sosiaalinen määritelmä, joista ensiksi mainittu näkee porvariston tarkasti rajattu-na etuoikeutettujen ammatinharjoittajien ryhmänä, jälkimmäinen taas käsittelee sitä yleisnimityksenä itsenäisiä elinkeinoja harjoittaville kaupunkilaisille.89

Tiukinta mahdollista juridista määritelmää edustaa esimerkiksi Kekke Stadin, joka on erottanut toisistaan porvarit ja porvarisoikeudelliset henkilöt. Hänen tul-kintansa mukaan porvareita olivat vain Ruotsin laissa ja asetuksissa määriteltyjen porvarillisten elinkeinojen harjoittajat. Muiden ammattien harjoittajia hän ei laske

84 Kts. esim. Luukko 1979, s. 58–62.

85 Jungar et al. 1984, s. 113–114.

86 Herlitz 1924, s. 115–116.

87 Mårtenson 1961, s. 123; Wottle 2000, s. 67.

88 Lindeqvist 1926, s. 337–339.

89 Vrt. esim. sosiologi Maria Ossowska, joka aloittaa porvarillista moraalia käsittelevän teoksensa esittelemällä eri tapoja, joilla historioitsijat, sosiologit ja yhteiskuntatieteilijät ovat määritelleet porva-riston. Ossowskan mukaan ”porvari” on joillekin tutkijoille ammatinharjoitusoikeuksiin liittyvä juridi-nen status, joillekin kaupunkilaijuridi-nen liikemies yleensä, ja joillekin ainoastaan kaupunkilaijuridi-nen yleensä.

Osa tutkijoista taas määrittelee porvarin elämäntavan, koulutuksen ja aatemaailman perusteella. Kts.

Ossowska 1986, s. 4–13.

osaksi porvaristoa, vaikka heille olisi myönnetty porvarisoikeudet ja heistä olisi käy-tetty porvarin nimikettä. Näin ollen pienporvaristo ei sisälly Stadinin määritelmään porvaristosta.90 Hyvä esimerkki sosiaalisen määritelmän käyttäjästä on 1800-luvun alun Göteborgin väestörakennetta tutkinut Anne-Marie Fällström. Kauppiaiden väestöryhmään Fällström on laskenut myös näiden kauppakirjanpitäjät sillä perus-teella, että heillä oli usein varsin itsenäinen asema ja suuret tulot. Käsityöläisten ryhmässä ovat käsityöläismestarien lisäksi tehtailijat, ravintoloitsijat ja merikaptee-nit. Kaikkein sekavin kaatoluokka on kuitenkin neljäs ryhmä eli ”kaikki ne joita oli tapana kutsua pienporvareiksi”. Kriteereinä Fällström pitää esimiesasemaa ja al-keiskoulutusta, ja näillä perusteilla hän laskee pienporvaristoon muun muassa kisäl-lit, kauppapalvelijat, aliupseerit, pikkuvirkamiehet, opettajat ja koulutetun palvelus-väen.91

Kummassakin määritelmässä on ongelmansa. Stadin jättää huomiotta lainsää-dännön ja käytännön väliset eroavaisuudet, ja rajaa siksi pois porvariston piiristä suuren joukon sellaisia ammatinharjoittajia, jotka sekä paikallisyhteisön että kruu-nun silmissä olivat täysivaltaisia porvareita. Fällström ei taas huomioi lainsäädän-töä, vaan pitää porvariuden kriteerinä ammattiasemaa ja sosiaalista statusta. Tällöin lopputulos on päinvastainen kuin Stadinilla, eli joukkoon pääsee runsaasti sellaisia henkilöitä jotka eivät paikallisyhteisön ja kruunun silmissä olleet porvareita ja joilla ei ollut porvarin taloudellisia ja poliittisia oikeuksia.

Tulkintaerojen taustalla ovat osittain aikakausien väliset erot. Stadinin tutkimus käsittelee 1600–1700-lukujen vaihdetta, jolloin sääty-yhteiskunta oli vielä suhteelli-sen tiukkarajainen, Fällströmin taas 1800-luvun alkua, jolloin sääty-yhteiskunta oli alkanut murentua ja ”porvari” muuttua keskiluokkaisen kaupunkilaisen synonyy-miksi. Molemmat tutkivat kuitenkin aikaa, jolloin porvari ja porvaristo olivat laissa tarkkaan määriteltyjä juridisia käsitteitä. Fällströmin aikakaudella porvariuden ju-ridiset määritelmät olivat jopa tarkempia kuin Stadinin, koska väliin mahtuu va-paudenajan suuri lainsäädäntötyö.

Kun määritellään kuka on porvari ja ketkä muodostavat porvariston, on toisaalta tehtävä ratkaisu juridisesta tulkinnasta, toisaalta otettava huomioon paikallinen todellisuus. Ongelman voi purkaa Carl Göran Andraen luokittelumallin avulla. And-raen mukaan sosiaalihistoriallisia luokitteluja tehtäessä on otettava huomioon neljä asiaa, kun perustana käytetään tutkimusaikakauden ja tutkimusympäristön sosiaa-lista todellisuutta:

1) Miten tutkittavat henkilöt itse luokittelivat itsensä 2) Miten lähiympäristö luokitteli heidät

3) Miten viranomaiset luokittelivat heidät

4) Miten viranomaisten taustalla ollut hallintojärjestelmä luokitteli heidät92

90 Stadin 1979, s. 34–35, 47–50, 60–62. Samanlaista luokitteluperustetta käyttää mm. Tukholman porvaristoa tutkinut Erik Lindberg; kts. Lindberg 2001, s. 36–37.

91 Fällström 1974, s. 182.

92 Andrae 1978, s. 2. Alkuperäiseen luokitteluun sisältyvät lisäksi kohdat 5) ja 6) jotka käsittelevät tutkijan tarkoitusperiä ja tapaa käyttää lähteitään.

Tämän luokittelun nojalla on porvariksi 1700-luvun lopun Ruotsissa laskettava ne henkilöt

1) jotka esiintyivät porvareina hoitaessaan liiketoimiaan, liikkuessaan yhteisös-sään ja käyttäesyhteisös-sään poliittisia oikeuksiaan

2) jotka lähiympäristö kaikissa näissä yhteyksissä tunnusti porvareiksi, ja jotka porvariston eri ammattikunnat ja korporaatiot hyväksyivät jäsenikseen 3) jotka kaikki paikallisviranomaiset, kuten maistraatti, seurakunta,

henkikir-joittajat jne. tunnustivat ja luokittelivat porvareiksi

4) jotka Ruotsin valtakunnan lait ja asetukset määrittelivät porvareiksi ja por-varissäädyn jäseniksi

Maistraatin myöntämä, valalla vahvistettu porvarisoikeus oli edellytys sille, että henkilö saattoi paikallistasolla esiintyä ja saada tunnustusta porvarina. Muodollisen porvarisoikeuden merkitys kasvoi 1700-luvulla, sillä vapaudenajan uudet lait ja ase-tukset toisaalta tiukensivat porvarien koulutus- ja pätevyysvaatimuksia, toisaalta antoivat porvaristolle entistä enemmän poliittisia vaikutusmahdollisuuksia. Esi-merkkinä tästä toimivat Åsa Karlsson Sjögrenin ja Peter Lindströmin kuvaukset porvarinleskien poliittisten oikeuksien supistumisesta. Kun miestensä liiketoimin-taa jatkaneita leskiä kiellettiin vuonna 1758 äänestämästä vaaleissa, useissa ruotsa-laiskaupungeissa syntyi pieniä kapinaliikkeitä, joissa porvaristo vaati leskien perin-teisen äänioikeuden palauttamista. Kaupunkien maistraatit ottivat asiaan kuitenkin tiukan kannan: leskien ei voitu katsoa ajavan kaupungin yhteistä etua, koska he ei-vät olleet henkilökohtaisesti vannoneet porvarisvalaa.93

Säännöstä on kuitenkin olemassa poikkeuksia. Helsingissä vaikutti 1700-luvun lopulla useita ammatinharjoittajia, jotka esiintyivät porvareina, vaikka heillä ei ollut muodollista porvarisoikeutta. Useimmissa tapauksissa heidän porvarisoikeus-anomuksensa oli hyväksytty, mutta valan vannominen ja porvariskirjan saaminen olivat eri syistä viivästyneet. Yleistä tämä oli erityisesti käsityöläistössä, jossa uusien tulokkaiden oli hankittava ensin mestarinkirja ja sitten porvariskirja. Monet käsi-työläiset ryhtyivät esiintymään porvareina heti mestarinkirjan saatuaan ja laimin-löivät porvariskirjan hankkimisen.94 Muutamassa tapauksessa henkilö, joka oli vai-kuttanut kaupungissa pitkään ilman muodollista porvarisoikeutta, kuoli pian sen jälkeen kun hän oli viimein vannonut porvarisvalansa. Jos porvariuden kriteerinä pidetään voimassa olevaa porvarisoikeutta, tällainen henkilö oli kaupungin

93 Karlsson et al. 2004, s. 251–252.

94 Raatimies Carl Hasselgren valitti vuonna 1756, että kaupungissa työskenteli lukuisia käsityö-läismestareita, jotka eivät olleet vannoneet porvarisvalaa. Valituksen seurauksena maistraatti vannotti valan kahdeksalla käsityöläismestarilla, joista osa oli ehtinyt harjoittaa ammattiaan kuusi tai seitsemän vuotta ilman porvarisoikeutta. Kts. Helsingin maistraatin pöytäkirja 12. ja 19.12.1756, HKA MA Ca:62, s. 1307, 1352–1356. Kaupunginviskaali Anders Magnus Sennelin ilmiantoi vuonna 1781 maistraatille kuusi henkilöä, jotka esiintyvät kaupungissa porvareina vaikka he eivät ole vannoneet porvarisvalaa ja hankkineet porvariskirjaa. Kaikki kuusi ovat käsityöläismestareita, ja pitkäaikaisin heistä oli Senneli-nin mukaan suutarimestari Samuel Norman, joka oli saanut mestarinkirjansa jo neljä vuotta aiemmin.

Kaksi vuotta myöhemmin Sennelin teki vastaavan luettelon kymmenestä käsityöläisestä. Heistä kaksi, nahkurit Fredrik Lindberg ja Erik Österberg, olivat olleet mukana jo edellisellä kerralla. Kts. kaupun-ginviskaali Anders Magnus Sennelinin memoriaalit 7.7.1781 ja 10.5.1783, Helsingin maistraatin pöytä-kirjan liitteet, HKA MA Cb:87, 91.

riston jäsen vain pienen hetken; käytännössä hän oli kuitenkin kuulunut yhteisöön huomattavasti pitempään.95

Kuvaavan esimerkin luokitteluongelmista tarjoavat Helsingissä paljon melua 1750-luvulla aiheuttaneet Metherin veljekset. Turkulaisen rihkamakauppiaan Carl Gustaf Metherin veljet96 Gudmund ja Mikael Mether, jotka tulivat Helsinkiin ilmei-sesti linnoitustöiden tarjoamien ansaitsemismahdollisuuksien houkuttelemina, toi-mivat teurastajina Viaporin ensimmäisen rakennuskauden (1748–1756) aikana.

Ensiksi tullut Mikael sai maistraatilta täydet porvarisoikeudet, kun taas myöhem-min tullut Gudmund otettiin vain koeajalle. Hän marssi ainakin kerran maistraatin eteen ja vaati saada vannoa porvarisvalan, mutta maistraatti kieltäytyi, koska hän hoiti työnsä huonosti.97 Molemmat veljekset luopuivat teurastajan työstä linnoitus-töiden tauottua ja yrittivät huonolla menetyksellä päästä kiinni muihin porvarillisiin ammattehin. Lopulta Metherit luikkivat takaisin Turkuun niskassaan maksamatto-mia velkoja, oikeusjuttuja ja maaherran uhkaus pakkovärvätä heidät armeijaan.98

Jos porvarin määritelmänä pidetään muodollista porvarisoikeutta, se pitää sisäl-lään Mikael Metherin mutta sulkee pois Gudmund Metherin, vaikka molemmat har-joittivat samaa porvarillista ammattia samassa kaupungissa samaan aikaan. Gud-mund Metherin kaltaisten tapausten huomioiminen tilastollisessa tutkimuksessa on kuitenkin käytännössä mahdotonta, sillä yksiselitteisiä kriteerejä ”epämuodollisen porvariuden” alkupisteelle ei voi laatia. Käytännössä ainoa mahdollinen tapa on pitää porvariuden edellytyksenä valaa ja muodollista oikeutta, mutta huomioida poikkeustapausten olemassaolo ja esitellä niitä tapauskohtaisesti. Niiden määrä on joka tapauksessa niin pieni, että ne eivät vääristä kokonaiskuvaa merkittävästi.

Kohdan 4) tiukka tulkinta johtaisi Kekke Stadinin määritelmään, joka sulkee suuren osan porvarisvalan vannoneista porvariston ulkopuolelle. Tällainen tulkinta ei kuitenkaan vastaa todellisuutta. Vaikka Ruotsin valtakunnan lainsäädäntö mai-nitsi porvarisryhmistä vain kauppiaat, käsityöläiset ja merikapteenit, kruunu tun-nusti porvareiksi kaikki porvarisvalan vannoneet henkilöt ammatista riippumatta.

Yksinkertaisin todiste tästä on se, että heillä oli äänioikeus raatimiesten, pormesta-rien ja valtiopäiväedustajien vaaleissa, ja he olivat siten täysivaltaisia valtakunnalli-sen porvarissäädyn jävaltakunnalli-seniä. Neljäs luokitteluperuste voidaan siksi kirjoittaa uudel-leen seuraavasti:

4) jotka olivat äänioikeutettuja porvariston yleisissä vaaleissa, ja siten porvaris-säädyn tunnustettuja jäseniä

95 Ääritapaus on tynnyrintekijämestari Johan Christofferson Möller. Hän harjoitti ammattiaan Helsingissä seitsemän vuotta, vuodet 1752–1758, ja hänet merkittiin henkikirjoihin ja veroluetteloihin porvariston jäsenenä. Porvarisvalan hän kuitenkin vannoi vasta alkuvuodesta 1758, puoli vuotta ennen kuolemaansa. Kts. liite 2.

96 Kts. Helsingin maistraatin talousasiain pöytäkirja 12.2.1750, HKA MA Ca:53, s. 258, jossa teu-rastajaksi pyrkivä Gudmund Mether ilmoittaa palvelleensa veljensä, turkulaisen kauppiaan Carl Gustaf Metherin rihkamapuodissa. Myös itse Carl Gustaf Mether toimi jonkin aikaa Viaporissa ravintoloitsi-jana; hänet on merkitty henkikirjaan 1750-luvun alussa ammattinimikkeellä ”traktör vid Sveaborg” ja Helsingin maistraatti kovisteli häntä ainakin kerran laittoman kaupungissa oleskelun vuoksi. Kts.

Helsingin maistraatin pöytäkirja 25.11.1751, HKA MA Ca:55, s. 55v–56.

97 Helsingin maistraatin talousasiain pöytäkirja 16.5.1750, HKA MA Ca:53, s. 355–357.

98 Helsingin maistraatin pöytäkirja 14.3.1767, HKA MA Ca:73, s. 140–141.

Porvarin tärkein tunnuspiirre on siis maistraatin myöntämä, valalla vahvistettu porvarisoikeus. Tämä määritelmä on sekä sosiaalista todellisuutta seuraava että tutkimuksen kannalta järkevä. Porvarisoikeus, joka alkoi maistraatin luvalla vanno-tusta porvarisvalasta ja päättyi joko asianosaisen kuolemaan tai maistraatin myön-tämään porvarisoikeuden irtisanomiseen, on tutkimuskohteena yksiselitteinen ja mahdollistaa siten tilastollisen analyysin.

2.4 Yhteenveto

Ruotsin valtakunnan lainsäädäntö tunsi 1700-luvulla kolme porvarisryhmää: kaup-piaat, käsityöläiset ja merikapteenit. Käytännössä näiden kolmen ryhmän rinnalla oli neljäs, pienporvaristo, jolla ei ollut lakiin kirjattuja pätevyysvaatimuksia ja joka eli pienimuotoisilla ja sekalaisilla liiketoimilla. Sen elintila oli kuitenkin voimak-kaasti kapenemassa ainakin suurissa ja keskikokoisissa kauppakaupungeissa. Mer-kantilistinen talouspolitiikka, joka suosi monopoleja ja privilegioita, antoi kauppiail-le mahdollisuuden haalia porvarillisen liiketoiminnan eri haarat omaksi yksinoikeu-dekseen ja riistää ne pienporvaristolta.

Pohjanmaan kaupungit heilahtivat äärimmäisyydestä toiseen: 1600-luvulla ne olivat jakaneet porvarisoikeuksia kaikille halukkaille, 1700-luvulla ne tiukensivat porvarisoikeuden ehtoja ja elinkeino-oikeuksien rajoja niin, että vaikkapa Torniossa ja Oulussa pienporvaristo kuoli sukupuuttoon. Eteläisemmässä Suomessa ei kos-kaan ollut jaeltu porvarisoikeuksia yhtä vapaasti, eikä pienporvaristo puristunut siellä vastaavalla tavalla hengiltä. Sen elintila kapeni kuitenkin merkittävästi myös sellaisissa kaupungeissa kuin Turussa tai Porissa, vaikka se säilyikin niissä 1800-luvun alkuun asti merkittävänä tekijänä.

Koska lainsäädäntö ja käytäntö poikkesivat toisistaan, voidaan käsitteen ”porva-ri” sisältö määritellä eri tavoin. Esimerkkinä tiukasta lakiin nojaavasta tulkinnasta toimii Kekke Stadin joka rajaa pienporvarit porvariston ulkopuolelle, löyhästä sosi-aalisesta määritelmästä taas Anne-Marie Fällström joka lukee pienporvareiksi koko kaupunkiyhteisön alemman keskiluokan. Toimivin ja yksiselitteisin määritelmä on näiden kahden ääripään välillä: sen mukaan porvareita ovat kaikki jotka ovat van-noneet porvarisvalan ja saaneet porvariskirjan jossakin kaupungissa. Tämä määri-telmä ei ole täysin ongelmaton, mutta se noudattaa tutkittavan ajan sosiaalista to-dellisuutta ja mahdollistaa porvariston tilastollisen tutkimisen.

In document Helsingin porvaristo Viaporin rakennuskaudella (1748-1808) : Sosiaalihistoriallinen perustutkimus (Page 27-32)

Related documents