3 SOTILASKAUPUNKI HELSINKI-VIAPORI
3.1 Helsinki ennen Viaporia
Ruotsin valtakunnan asukas, joka halusi 1740-luvun lopulla tietoja Helsingin kau-pungista, tarttui suurella todennäköisyydellä Erik Tuneldin teokseen Inledning til Geographien Öfwer Swerige (1741). Tämä lukemattomiin uusintapainoksiin yltänyt ruotsalaisen maantieteen taskukokoinen klassikko oli tuolloin uunituore. Helsingis-tä se kertoi seuraavaa:
HELSINKI, latinaksi Helsingoforsa [sic], on tapulikaupunki 21½ peninkulmaa Turusta ja paras tällä seudulla. Kaupunki on alun perin sijainnut eri paikassa, mutta on sittemmin siirretty Vironniemeksi kutsutulle niemimaalle Sörnäis-tenniemen ja Helsinginniemen väliin, missä Vantaanjoki virtaa mereen. Sata-ma on yksi parhaita Ruotsin valtakunnassa. Kaupungin perusti kuningas Kus-taa I, sen privilegiot antoi kuningas Juhana III vuonna 1569 ja ne vahvisti ku-ningas Kaarle IX vuonna 1607, mutta viime sodan aikana kaupunki paloi maan tasalle eikä ole vielä ehtinyt siitä täysin toipua. Kauppaa käydään viljal-la, laudoilla ja kalalla. Kaupungissa on Uudenmaan ja Hämeen läänin maa-herranistuin ja kaunis triviaalikoulu, ja sen läheisyydessä on kuninkaallinen latokartano.99
Tuneldin lyhyt luonnehdinta kuvastaa hyvin, miten sekä aikalaiset että myö-hemmät historioitsijat ovat suhtautuneet uuden ajan alun Helsinkiin: kaupunki jolla
99 HELSINGFORS, Lat. Helsingoforsa, en Stapelstad, 21½ mil ifrån Åbo, är then bästa här i lan-det, har tilförene legat på annat ställe, men blef sedan flyttad til thenna halfö, kallad Estnäs-Skatan, emellan Södernäs udd och Hälsingenäs, ther floden Wanda flyter i hafwet: äger en af the bästa ham-nar, under Sweriges Crona. Har blifwit af Konung Gustaf I anlagd, och bekommit Privilegier af Ko-nung Johan III, år 1569, som bekrästades af KoKo-nung Carl IX, 1607; men blef under sidsta Kriget aldeles afbränd, och har ei ännu hunnit til sit förra wälstånd. Här drifwes handel med spanmål, bräder och fiskwaror. Landshöfdingen öfwer Nyland och Tawastland har här sit Höfdinga-Gåte: här är en wacker Trivial Schola. Icke långt ifrån staden är en Kungs-Ladugård. Tuneld 1741, s. 365–366.
on erinomaiset edellytykset ja johon on kohdistettu suuria odotuksia, mutta jonka kehitys on ollut vaatimatonta ja vastoinkäymisten riivaamaa. Kahden ensimmäisen vuosisatansa aikana Helsinki oli kaupunki kruunun armosta, ja sen vaiheita leimasi-vat hallinnolliset määräykset von oben. Se koki pahoja takaiskuja, mutta sai nauttia myös ajoittaisista menestyksen ja vaurauden kausista.
Kuningas Kustaa Vaasa perusti Helsingin vuonna 1550 osana kauppa- ja sotilas-politiikkaansa. Hän halusi luoda Uudenmaan rannikolle uuden kauppakaupungin, joka kykenisi kilpailemaan tuottoisasta Venäjän-kaupasta Hansaliiton hallitseman Tallinnan kanssa, ja rakentaa sen yhteyteen linnan, joka suojaisi sotilaallisesti Tu-run ja Viipurin välistä pitkää rannikkoa.100 Paikaksi valittiin lähes asumaton Van-taanjoen suisto, joka sijaitsi lähellä Suomenlahden rannikon historiallista purjeh-dusetappia Santahaminaa, ja jota pidettiin tuon ajan mittapuilla ihanteellisena lin-nakaupungin paikkana. Asukkaat uusi kaupunki sai kuninkaallisella mahtikäskyllä, joka määräsi Porvoon, Rauman, Tammisaaren ja Ulvilan porvarit muuttamaan Hel-sinkiin.
Perustamisestaan lähtien Helsingin historiaa leimasivat vastoinkäymiset. Kau-punki menetti alkuperäisen taloudellisen merkityksensä kun Tallinna 1560-luvulla liitettiin Ruotsin valtakuntaan, eikä suunniteltua Helsingin linnaa koskaan raken-nettu. Pakkosiirretyt porvarit päästettiin pian palaamaan takaisin kotikaupun-keihinsa. Helsinki pysyi hengissä lähinnä sotilaallisen merkityksensä voimin, sillä erinomainen satama ja strateginen sijainti tekivät siitä 1500–1600-lukujen loput-tomien sotien aikana tärkeän laivastotukikohdan ja huoltokeskuksen. Helsinkiläisil-le sotasatamana toimiminen merkitsi rasituksia ja kaupankäynnin katkoksia, mutta myös äkkirikastumisen ja keinottelun mahdollisuuksia. Helsingin enimmäkseen köyhän porvariston joukossa olikin kourallinen suurkauppiaita, joiden vauraus pe-rustui sotilaskaupunkiaseman hyödyntämiseen ja kaupankäyntiin armeijan kans-sa.101
Helsinki sai osakseen erikoiskohtelua viranomaisilta, jotka uskoivat edelleen sen suureen tulevaisuuteen. Vantaanjoen suun mataloiduttua kelvottomaksi suurille laivoille kaupunki siirrettiin 1640-luvulla viisi kilometriä etelämmäs, merelle pistä-välle Vironniemelle. Kun Ruotsin kaupungit jaettiin tapuli- ja maakaupunkeihin, Helsingistä tehtiin ensimmäisen luokan tapulikaupunki jolla oli oikeus suoraan ul-komaankauppaan. Läänijärjestelmän perustamisen yhteydessä siitä tuli Uuden-maan ja Hämeen läänin maaherrankaupunki ja paikallinen hallintokeskus.102
Kaupungin kehitys oli hidasta, mutta sen väkiluku ehti kohota lähemmäs paria tuhatta ennen 1600–1700-lukujen vaihteen suuria katastrofeja. 1690-luvun suuret nälkävuodet ja vuoden 1710 ruttoepidemia tappoivat puolet helsinkiläisistä, ja suu-ren Pohjan sodan aikana perääntyvät ruotsalaiset joukot sytyttivät kaupungin pala-maan. Köyhemmät asukkaat pakenivat tuhoa maaseudulle ja varakkaammat
100 Helsingin historian kirjoittaja Eino E. Suolahti, sekä monet Vaasa-ajan yleisesitysten kirjoittajat kuten Petri Karonen, näkevät Helsingin perustamisen taustalla ensi sijassa kaupunki- ja talouspoliitti-set perustelut; kts. Suolahti 1950, passim; Karonen 2001, s. 143. Seppo Aalto on sen sijaan korostanut Helsingin luonnetta sotilaskaupunkina, mikä heijastuu jo hänen teoksensa Sotakaupunki (Aalto 2012) nimestä.
101 Aalto 2012, s. 166–169.
102 Aalto 2015, s. 27–28.
sin puolelle”.103 Sotaa seuranneen venäläisen miehityskauden eli isonvihan aikana Helsingissä toimi venäläinen sotilastukikohta ja varuskunta, ja kaupungin raunioille oli rakennettu maalinnoitus.104
Suuren Pohjan sodan jälkeen Helsinki asutettiin ja rakennettiin uudelleen, ja vuosisadan puoliväliin mennessä kaupungin väkiluku oli kohonnut takaisin isoavi-haa edeltäneelle tasolle. Hattujen sodan (1741–1743) ja sitä seuranneen uuden venä-läismiehityksen eli pikkuvihan aikana osa helsinkiläisistä pakeni kaupungista, mutta suurin osa jäi paikoilleen eikä kaupunki kärsinyt vaurioita. Normaalin elämän jat-kaminen onnistui siksi pienemmin ponnistuksin kuin isonvihan päätyttyä. Sekä isonvihan että pikkuvihan jälkeen Helsingille myönnettiin muiden suomalaiskau-punkien tavoin kruunun avustuksia ja verohelpotuksia jälleenrakennuksen vauhdit-tamiseksi.105
Vuonna 1748 Helsingin kaupunkikuva oli siinä asussa, jonka se oli saanut suuren Pohjan sodan jälkeisissä uudelleenrakennustöissä. Kaupungin pääsatama sijaitsi Katajanokan niemen suojassa, suuren laivalaiturin eli Laivasillan (Skeppsbron) luo-na. Rannassa olivat kauppiaiden varastoaitat, joihin oli säilötty ulkomailta tuotu suola ja muut kauppatavarat. Satamasta länteen lähti kaupungin pääkatu Suurkatu (Stora Gatan). Sen varrella oli tori, jota reunustivat kaupungin tärkeimmät julkiset rakennukset: raatihuone, päävartio ja kuningattaren mukaan nimetty Ulrika Eleo-nooran kirkko hautausmaineen.
Helsingin porvaristaloista suurin osa, Suurkadun varrella sijainneita varakkaim-pien kauppiaiden taloja myöten, oli hirsisiä, yksikerroksisia ja maalaamattomia.
Koko kaupungissa oli vain yksi kivirakennus, 1600-luvun lopun johtavan helsinki-läiskauppiaan Torsten Burgmanin entinen kauppiastalo. Edes monilla keskeisim-millä viranomaisilla ei ollut omaa taloa. Uudenmaan ja Hämeen läänin maaherra asui ja työskenteli vuokrahuoneistossa torin varrella, ja triviaalikoulu sai toimia suuren Pohjan sodan ajalta periytyneessä huonokuntoisessa venäläisessä parakissa kunnes kaupunki osti ja kunnosti sitä varten porvari Forsmanin vanhan talon.106
Kokonsa, ulkomuotonsa ja rakennuskantansa puolesta Helsinki oli varsin tyypil-linen 1700-luvun puolivälin ruotsalaiskaupunki. Valtakunnan kaupungeista vuonna 1747 kerätyn tilastoaineiston mukaan se oli hieman pienempi ja vaatimattomampi kuin lähin naapurinsa ja pahin kilpailijansa Porvoo, mutta edellä eteläisen Suomen muista kaupungeista, vasta rakenteilla olevasta rajakaupunki Loviisasta sekä van-hoista mutta kitukasvuisista Hämeenlinnasta ja Tammisaaresta.107
Ruotsin valtakunnan suuret vientituotteet olivat rauta, terva ja puutavara. Rauta ei koskaan ollut merkittävää Helsingille, sillä kaupunki oli etäällä suurista rauta-ruukkialueista. Tervakauppaa helsinkiläiskauppiaat kävivät aktiivisesti
103 ”Ruotsin puoli” (Svenska sidan) oli 1700-luvun Helsingissä yleinen ilmaus, jolla viitattiin valta-kunnan länsiosaan.
104 Aalto 2015, s. 418–440, 491–509.
105 Hornborg 1950, s. 162–210.
106 Hornborg 1950, s. 38–72; Heikkinen 2007, s. 155.
107 Tässä tilastossa, jonka pääkohdat Daniel Almqvist on julkaissut Historisk Tidskriftin numeros-sa 4/1949, on mainittu myös porvariston määrä eri kaupungeisnumeros-sa. Nämä tiedot ovat kuitenkin har-haanjohtavia: esimerkiksi Helsingissä ilmoitetaan olevan 183 porvaria, yli kaksi kertaa enemmän kuin todellisuudessa (vrt. kaavio Helsingin porvariston määrästä sivulla 72). Tilaston laatija on ilmeisesti laskenut myös kaupungin suojelumiehet osaksi porvaristoa saadakseen aikaan näin korkean luvun.
Almqvist 1949, s. 372–375.
luvuilla, ja parhaimmillaan kaupunki oli valtakunnan viidenneksi suurin tervanvie-jä.108 Vuonna 1648 perustettu Tervakomppania, joka sai valtakunnallisen yksinoi-keuden tervakauppaan ja saneli kaupungeille tuotantokiintiöt ja hinnat, ajoi kuiten-kin helsinkiläiset etsimään uuden tulonlähteen. 1600-luvun lopulla kauppiaat siir-tyivät harjoittamaan puutavarakauppaa, jota kruunu ei säännöstellyt, ja uudeksi päävientituotteeksi tuli niin kutsuttu hollantilainen palkki eli nelikulmaiseksi veis-tetty tukki. Talonpojilta ostetut palkkilastit laivattiin Euroopan satamiin – enim-mäkseen Hollantiin kuten nimikin kertoo – joissa ne joko sahattiin laudoiksi tai käytettiin rakennusmateriaalina.
Palkkikauppa ajautui kriisiin 1730-luvulla, kun kruunu asetti sen säännöstelyn alaiseksi. Viranomaiset, jotka merkantilismin periaatteiden mukaan vastustivat ja-lostamattoman raaka-aineen vientiä, määräsivät palkkikaupalle kieltoja ja rajoituk-sia ja tukivat sen sijaan nousevaa sahateollisuutta.109 Sen pioneereja olivat Haminan kauppiaat, jotka pyrkivät saamaan haltuunsa parhaat sahanpaikat koko Uudelta-maalta. Kun Vantaanjoen koskiin alkoi nousta haminalaissahoja, Helsingin porva-risto aloitti kiivaan protestoinnin. Viranomaisille tehdyissä valituksissa haminalaisia syytettiin Helsingille elintärkeän puutavarakaupan kaappaamisesta ja sen myötä koko kaupungin taloudellisesta tuhoamisesta. Valitukset kantoivat hedelmää vuo-den 1739 valtiopäivillä, joilla sahanomistajia määrättiin hoitamaan puutavarakaup-pansa tapulikaupunkien kautta. Pikku hiljaa haminalaiset vetäytyivät alueelta, ja Viaporin rakennuskauden alkuun tultaessa Helsingin ympäristön sahat olivat siirty-neet helsinkiläisten kauppiaiden omistukseen, mikä tasapainotti menetettyä palkki-kauppaa.110
Helsingin kauppiaat eivät kyenneet vielä 1740-luvulla täysimääräisesti hyödyn-tämään tapulioikeuttaan, sillä he eivät omistaneet valtameripurjehdukseen kelpaa-via kauppalaivoja. Kaupungin kauppalaivasto koostui kaksimastoisista rannikko-purjehtijoista, joilla käytiin kauppaa Itämeren alueen satamien kanssa. Vaikka Hel-singin ulkomaankauppa nojautui Länsi-Eurooppaan vietävään puutavaraan, tärkein arkinen kauppakumppani oli pääkaupunki Tukholma: sinne vietiin lähiseudun ta-lonpojilta ostettua viljaa ja elintarvikkeita, ja sieltä tuotiin elintärkeää suolaa, jota tarvittiin elintarvikkeiden säilömiseen sekä kaupungissa että maaseudulla.111 Tuk-holmassa, joka oli pohjoismaisella mittapuulla jättiläiskaupunki, kärsittiin krooni-sesta elintarvikepulasta ja maksettiin korkeampia hintoja kuin Suomessa. Tämä teki elintarvikkeiden laivaamisesta pääkaupunkiin erittäin kannattavaa helsinkiläis-kauppiaille.112
108 Aalto 2015, s. 101.
109 Ranta 1980, s. 271–274; Kuisma 1991, s. 32–41.
110 Ahvenainen 1984, s. 87–99; Kuisma 1991, s. 264–271; Kuisma 1993, s. 81–86.
111 Hornborg 1950, s. 122–143.
112 Hatakka, Keskusjohtoista huoltovarmuutta, luku 4 s. 11–13.
Helsinki ja Viapori 1800-luvun alussa. Viaporin linnoitussaaret, joilla oli enemmän raken-nuksia ja asukkaita kuin itse kaupungissa, on siviilikartoille tyypilliseen tapaan jätetty tyhjiksi. Linnoituksen huollolle tärkeä Vallisaari (Båk- eller Bockholmen) on sen kaakkois-puolella. Osa N. G. Wermingin kartasta ”Belägenheten af Helsingfors och Sveaborg ut-gifven 1808”, Helsingin kaupunginmuseo.