Sotilaskäsityö

Helsingin asema suurena varuskuntakaupunkina löi leimansa myös porvariston reviirikiistoille. Suuri sotilasväestö tarvitsi enemmän ruokaa, juomaa ja palveluita kuin armeijan huolto-organisaatio kykeni heille tarjoamaan. Merkantilismin peri-aatteiden mukaisesti heidän oli silloin käännyttävä linnoituskaupungin porvariston puoleen. He saattoivat kuitenkin myös ohittaa porvarit ja hankkia tarvitsemansa palvelut muualta, tai jopa ryhtyä itse niiden tuottajiksi. Sotilaiden liiketoiminta ja sen aiheuttamat konfliktit porvariston kanssa olivat yleisiä ilmiöitä kaikissa poh-joismaisissa sotilaskaupungeissa.⁵⁵⁹ Isonvihan ja pikkuvihan välisen ajan suurissa linnoituskaupungeissa Haminassa ja Lappeenrannassa sotilaiden omatoiminen vii-nanpoltto ja suora kaupankäynti maalaisväestön kanssa olivat aiheuttaneet jatkuvia ongelmia.⁵⁶⁰ Pikkuvihan jälkeen samat ongelmat siirtyivät uuteen linnoituskaupun-kiin Helsinlinnoituskaupun-kiin.

Helsingin kauppiaat ja pienporvarit valittivat toistuvasti sotilasväestön rikkovan heidän elinkeino-oikeuksiaan eri tavoin. Syytösten mukaan sotilaat kävivät laitonta

558 Helsingin maistraatin pöytäkirja 8. ja 9.11.1787, HKA MA Ca:93, s. 955–963, 966–973.

559 Kts. esim. Johansenin, Mikkelsenin ja Christensenin kuvaukset sotilaiden ja porvariston välisis-tä konflikteista Tanskan linnoituskaupungeissa; Johansen et al. 1997, s. 46–47.

560 Toivanen 1979, s. 516–518; Ahonen 1991, s. 60–62.

kauppaa maaseudulta ostetuilla elintarvikkeilla ja salakuljetetulla paloviinalla. Esi-merkiksi elokuussa 1754 maistraatti vaati maaherraa huolehtimaan siitä, että linnoi-tustöihin komennetut sotilaat eivät saaneet käydä kauppaa, sillä linnoituksen työvä-en pitämintyövä-en ruokatarpeissa oli porvariston yksinoikeus. Valitukstyövä-en mukaan soti-lashenkilöt olivat käyneet maakauppaa ”virvokkeilla ja muilla tarvikkeilla”.⁵⁶¹ Pari vuotta myöhemmin kaupungin teurastajat ilmiantoivat seitsemän nimeltä mainittua sotilasta, jotka olivat jääneet kiinni laittomasta karjakaupasta ja teurastuksesta. Se-lityksenä ilmiannettujen suurelle määrälle olivat armeijan talvilomautukset.⁵⁶² Sa-mana vuonna Jägerhornin rykmentin korpraali Petter Nyberg oli vaimoineen kämnerinoikeuden edessä syytettynä varastetun lihan myynnistä. Pariskunta oli jäänyt kiinni varastettuaan tarkastaja Johan Boströmin lehmän laitumelta Korkea-saaresta.⁵⁶³

Vuonna 1784 porvaristo valitti Viaporin virkaatekevälle komendantille von Es-senille, että kaupungissa oli laittomia sotilaskapakoita, joita pitävät lomautetut soti-laat ja heidän vaimonsa. Nämä kapakat olivat porvarien mukaan kaikenlaisten hait-tojen, metelin, tappeluiden ja varkauksien tyyssijoja ja tarjosivat piilopaikkoja niille joiden oli pakoiltava esivaltaa. Esimerkkinä mainittiin vastikään kiinni saadut soti-laat Klein ja Skogberg, jotka olivat ryöstelleet kaupunkilaisia ja piileskelleet eräässä sotilaskapakassa. Porvariston mielestä sotilaiden olisi poistuttava lomautusten ai-kana kaupungista ja mentävä kotiseuduilleen, sillä Helsingissä oli liikaa irtainta väestöä ilman heitäkin. Valitukset kuunneltuaan komendantti julisti juhlallisesti, että krouvinpito oli kielletty kaikilta sotilailta, mutta julistuksella oli tuskin käytän-nön vaikutuksia.⁵⁶⁴

Kaikista armeijan ja porvariston välisistä taloudellisista erimielisyyksistä laajin oli kuitenkin sotilaskäsityökysymys. Koska vain osalla kisälleistä oli mahdollisuus päästä käsityöläismestareiksi, ja muiden oli etsittävä elantonsa toisaalta, oli huo-mattava osa värvätyistä sotilaista entisiä kisällejä.⁵⁶⁵ Armeijan kannalta oli edullista, että sotilaat hankkivat lisätuloja myymällä valmistamiaan käsitöitä, sillä se vähensi tarvetta maksaa heille suurempaa palkkaa. Kyseessä oli yleispohjoismainen ilmiö, joka oli huomioitu myös eri valtakuntien lainsäädännössä. Tanskassa ja Norjassa lomautetut ja palveluksesta eronneet sotilaat saivat harjoittaa käsityötä ja pienimuo-toista kaupankäyntiä.⁵⁶⁶ Ruotsissa säädökset olivat jonkin verran tiukemmat: värvä-tyt sotilaat saivat vapaa-aikanaan ja lomautusten aikana harjoittaa käsityötä, mutta apulaisten palkkaaminen ja pysyvän työpajan perustaminen oli heiltä kielletty. Rii-dat sotilaiden ja käsityöläismestarien välillä olivat yleisiä kaikissa pohjoismaisissa

561 ”...igenom förfriskning eller andra wahror...” Helsingin maistraatin pöytäkirja 19.8.1754, HKA MA Ca:60, s. 818–826.

562 Helsingin maistraatin pöytäkirja 17.12.1757, HKA MA Ca:63, s. 1348–1349.

563 Talvitie 2014, s. 59.

564 Helsingin maistraatin pöytäkirja 2.8.1784, HKA MA Ca:90, s. 680–682.

565 Kts. esim. Screen 2010, s. 126–129.

566 Johansen et al. 1997, s. 46; Ramstad 1997, s. 132–134. Ramstadin mukaan norjalaiset kisällit käyttivät armeijaa yleisesti kiertotienä itsenäisen käsityöläisen asemaan. Kun armeijaan värväytynyt kisälli oli palvellut säädetyt neljätoista vuotta, hän saattoi erota armeijasta ja ryhtyä elinkeinoprivilegi-on nojalla työskentelemään itsenäisenä käsityöläisenä. Ruotsin lait eivät sallineet vastaavaa kiertotietä.

sotilaskaupungeissa, sillä käsityöläismestarit suhtautuivat sotilaisiin omien elinkei-no-oikeuksiensa polkijoina ja ei-toivottuina kilpailijoina.⁵⁶⁷

Helsingin maistraatti, jonka jäsenet olivat kauppiaita ja ammattivirkamiehiä, ei suhtautunut sotilaskäsityöläisiin erityisen torjuvasti, ja se jopa otti joitakin heistä kaupungin viralliseen suojelukseen paikkaamaan puutteita käsityöläistön tarjonnas-sa.⁵⁶⁸ Helsingin käsityöläismestareille sotilaat sen sijaan olivat pysyvä piikki lihassa, ja kaupungissa oli koko tutkimuskauden säännöllisesti suuria sotilaskäsityöoikeu-denkäyntejä.⁵⁶⁹ Niiden pöytäkirjat muodostavat laajan mutta monotonisen lähdeai-neiston, sillä tapausten käsittely eteni varsin kaavamaisesti.

Aluksi käsityöläismestari tai ammattikunta jätti maistraatille valituksen, jossa se syytti yhtä tai useampaa nimeltä mainittua sotilasta laittomasta käsityöstä.⁵⁷⁰ Tä-män jälkeen kaupunginviskaali teki ratsian syytettyjen asuntoon ja takavarikoi mahdolliset todisteet käsityönharjoituksesta. Sitten juttu siirtyi maistraatille, joka pyrki todistuskappaleita tarkastelemalla ja todistajia kuulemalla selvittämään, oliko käsityö tapahtunut lain sallimissa puitteissa, eli oliko se ollut epäammattimaista ja tapahtunut sotilaan lomautuksen aikana. Tuomioissaan maistraatti vaikuttaa olleen jokseenkin puolueeton: toisinaan se sakotti sotilaita laittomasta toiminnasta, toisi-naan käsityöläismestareita perusteettomasta ilmiannosta tai omavaltaisista takava-rikoista, ja usein jutut raukesivat todisteiden puutteeseen.

Sotilaskäsityöoikeudenkäyntien syytetyt olivat joitakin poikkeuksia lukuunotta-matta rivisotilaita, ja he edustivat tasaisesti kaikkia linnoituskaupungin värvättyjä aselajeja: joukossa oli tykistön, jalkaväen ja Armeijan laivaston sotilaita. Yleisimmin sotilaskäsityöläinen harjoitti suutarin, räätälin, sepän tai maalarin työtä. Suutari ja räätäli olivat yleisimmät käsityöammatit, joten sotilaiden keskuudessa oli varmasti

567 Tukholman osalta kts. Söderlund 1943, s. 293–295; Malmön osalta kts. Edgren 1987, s. 135–

140; Göteborgin osalta kts. Andersson 1997, s. 167–168; Kristianian/Oslon osalta kts. Ramstad 1996, s.

143–180.

568 Esimerkiksi kersantti Jakob Boberg sai vuonna 1755 kontingenttioikeuden harjoittaa maalarin-tointa kaupungissa ilman apulaisia. Armeijan laivaston pioneeri Erik Berggren, joka merkittiin 1780-luvulla kaupungin henkikirjoihin ja veroluetteloihin tynnyrintekijänä, lienee ollut vastaava tapaus.

569 Tässä esitellyt tiedot Helsingin sotilaskäsityöstä perustuvat seuraaviin maistraatin edessä käsi-teltyihin sotilaskäsityötapauksiin (suluissa käsittelyvuosi): Jägerhornin rykmentin sotilas Jonas Åker-berg, syytetty sepäntyöstä (1758); Järgerhornin rykmentin korpraalit Lind ja Brusk ja sotilas Petter Gadd, syytetyt tynnyrintekijän työstä (1760); Leskikuningattaren Henkirykmentin sotilas Carl Gustaf Nordberg, syytetty suutarintyöstä (1781); tykistösotilas Johan Löfbom, syytetty vaununtekijän työstä (1787); Armeijan laivaston volontääri Emanuel Tenman, syytetty suutarintyöstä (1787); tykistön satu-laseppäkisälli Petrus Homan, syytetty satulasepän työstä (1790); Armeijan laivaston konstaapeli Olof Sjögren, volontäärit Jacob ja Nils Willman ja sotilas Kihlberg, syytettyjä sepäntyöstä (1791); Leskiku-ningattaren Henkirykmentin sotilas Tygeson, syytetty räätälintyöstä (1792); LeskikuLeskiku-ningattaren Hen-kirykmentin korpraali Johan Ferdinand Gerdsdorff, syytetty maalarintyöstä (1794); tykistösotilas Erik Gullström, syytetty satulasepän työstä (1800); tykistösotilas Magnus Norrbom, syytetty räätälintyöstä (1800). Lisäksi porvariston valituskirjelmässä vuodelta 1791 mainitaan kymmenen kisälliä jotka ovat siirtyneet armeijan palvelukseen mutta jatkaneet laittomasti käsitöiden tekemistä kaupunkilaisille:

sotilaat Dahlman ja Såthe, tykistösotilaat Höglund, Kuhlberg ja Wickhaeus, volontääri Dahlman, korp-raali Österman, maalarinkisälli Kindin, satulaseppäkisälli Löfros, sekä ilman sotilasarvoa tai ammattia mainittu A. Holmberg. Kts. maistraatin pöytäkirja 12.12.1791, HKA MA Ca:97, s. 1005–1012. Tapaukset on etsitty maistraatin pöytäkirjojen hakemistojen avulla. Koska hakemistot eivät ole aukottomia, on tapauksia luultavasti jonkin verran enemmän.

570 Maistraatti edellytti syytettyjen nimeämistä ennen kuin se otti valitukset edes käsittelyyn. Kts.

esim. Helsingin maistraatin pöytäkirja 29.9.1781, HKA MA Ca:87, s. 688–689. Helsingin suutarikunta vaati maistraattia ryhtymään toimenpiteisiin nurkkamestariuden kitkemiseksi, mutta maistraatti il-moitti, ettei se tee mitään ennen kuin sille ilmoitetaan ”Casus Specialis” johon puuttua. Kuukautta myöhemmin suutarikunta ilmiantoi maistraatille sotilas Carl Gustaf Nordbergin.

runsaimmin juuri suutarin- ja räätälinkisällejä. Näitä ammatteja, samoin kuin maa-larintyötä, kykeni myös harjoittamaan yksinkertaisin ja halvoin välinein. Sepät ovat poikkeus tästä säännöstä, sillä sepäntyötä ei voinut harjoittaa ilman pajaa ahjoi-neen, alasimineen ja työkaluineen. Sepäntyön yleisyys sotilaskäsityöläisten parissa lienee johtunut siitä, että seppien tarve linnoitustyömaalla oli erittäin suuri. Linnoi-tuslaitoksen palveluksessa oli parhaina vuosina viitisenkymmentä seppämestaria tai -kisälliä, ja lisäksi Armeijan laivastolla ja tykistöllä oli omat seppänsä.⁵⁷¹ Jo aiemmin on mainittu, että lukuisia seppiä siirtyi myös porvareiksi. Todennäköisesti Viaporis-sa oli myös paljon sepäntaitoisia sotilaita jotka kykenivät hyödyntämään taitojaan sekä työssään että vapaa-aikanaan.

Sotilaskäsityöoikeudenkäynneillä oli suuri symbolinen painoarvo, sillä ne olivat sotilasyhteiskunnan ja siviiliyhteiskunnan välisen valtataistelun näyttämöitä. Ar-meijalle oli arvovaltatappio luovuttaa sotilaitaan siviilituomioistuimen tuomittavak-si. Se ei voinut asialle mitään, koska siviilikäsityö oli porvarillinen elinkeino, ja kaik-ki porvarillisia elinkeinoja koskevat asiat kuuluivat lain mukaan maistraatin tuo-miovaltaan. Syytetty sotilas sai kuitenkin aina tuekseen armeijan virallisen edusta-jan, jolla oli usein mukanaan Viaporin komendantin tai komppanianpäällikön kirjal-linen lausunto. Viesti porvaristolle oli selvä: oikeusjutun toisena osapuolena ei ollut yksittäinen sotilas vaan Ruotsin armeija.⁵⁷²

Armeijan innokkutta puolustaa sotilaitaan oikeudessa lisäsi se, että käsityötai-toiset sotilaat olivat tärkeitä sen omalle huollolle. Monissa ratsioissa syytettyjen luo-ta löydettiin univormun osia, joiluo-ta he olivat ompelemassa luo-tai paikkaamassa armei-jalle. Havainnollinen esimerkkinä ilmiöstä on isä ja poika Tenmanin tapaus vuodel-ta 1778. Suuvuodel-tarimesvuodel-tari Erik Tenmanin poika ja kisälli Emmanuel Tenman oli liitty-nyt Armeijan laivastoon. Jonkin aikaa tämän jälkeen mestari Tenman sai suuren kenkätilauksen armeijalta, ja Emmanuel Tenman ryhtyi auttamaan isäänsä tilauk-sen valmistamisessa. Kun suutariammattikunta teki asiasta ilmiannon, Erik Ten-man marssi maistraatin eteen ja ilmoitti närkästyneenä, että hän oli täysivaltainen ja veronsa maksava porvari, jolla oli oikeus käyttää apulaisenaan omaa poikaansa.

Juttu raukesi todistajanlausuntojen ristiriitaisuuden ja pätevän näytön puutteen vuoksi.⁵⁷³

Tieto armeijan tuesta saattoi toisinaan rohkaista sotilaskäsityöläisiä liikaakin.

Keväällä 1800 kaupunginviskaali Alexander Wahlström ja räätälimestarit tekivät ratsian laittomasta räätälintyöstä epäillyn tykistösotilas Magnus Norrbomin asun-toon. Kun juttu tuli maistraatin eteen, kaupunginviskaali syytti Norrbomia väkival-lalla uhkailusta. Hänen mukaansa ompelutyöstä tavattu sotilas oli laskenut kätensä pöydällä olevalle veitselle ja huutanut: ”Tulkaa jos uskallatte, nämä ovat komppani-an nilkkaimia!” Armeijaa oikeudenkäynnissä edustkomppani-anut kapteeni Gustaf Schalin teki

571 Laine 1989, s. 36–42.

572 Vrt. esim. Ramstad 1997, s. 138–140.

573 Helsingin maistraatin pöytäkirja 17. ja 22.12.1787, HKA MA Ca:92, s. 1078–1090, 1102–1106.

Tenmanin tapaus kaatui poikkeukselliseen muotoseikkaan. Koska todistajanlausunnot menivät ristiin, maistraatti määräsi suutarimestari Tenmanin vahvistamaan lausuntonsa valalla. Kaupunginviskaali vaati kuitenkin, että Tenman, joka oli tunnetusti ”heikko kristinopissa”, olisi ensin lähetettävä papin puheille oppimaan valan merkitys. Tenman meni pappilaan ja palasi mukanaan rovasti Collinin kirjal-linen lausunto, jonka mukaan hän ei ymmärtänyt mitään valan merkityksestä tai kristinuskosta yli-päänsä. Maistraatti joutui vapauttamaan Tenmanin valasta ja julistamaan jutun ratkaisemattomaksi.

vastaiskun vaatimalla rangaistusta ratsian tekijöille, koska räätälimestari Abraham Selenius oli käyttäytynyt juopuneesti ja lemunnut paloviinalta. Selenius puolustau-tui ja kertoi vain ottaneensa rohkaisuryypyn ennen ratsiaa. Maistraatti antoi jutun raueta, koska Norrbom ei ollut tehnyt räätälintyötä vaan ainoastaan paikannut van-hoja nilkkaimia, ja koska Norrbomin uhkailulle tai Seleniuksen juopumukselle ei löytynyt tarpeeksi todistajia.⁵⁷⁴

Oikeudenkäynneissä rajalinja ei kuitenkaan kulkenut yksiselitteisesti armeijan ja porvariston välillä. Monet käsityötä harjoittaneet sotilaat olivat entisiä helsinkiläisiä kisällejä. Porvariston kirjelmässä vuodelta 1791 valitettiin, että kaupungin kisällit lähtivät mestariensa luota, värväytyivät armeijaan, ja jatkoivat samalla laittomasti työskentelyä kaupunkilaisille. Kirjelmässä mainittiin nimeltä yhdeksän kisälliä.⁵⁷⁵ Käsityöläismestarit tekivät siis monissa tapauksissa ilmiantoja oman ammatillisen yhteisönsä entisistä jäsenistä.

Sotilaskäsityöläisten palveluja käyttivät myös monet porvarit, sillä he olivat hal-vempia kuin käsityöläismestarit. Oikeudenkäynnin aikana saattoi paljastua, että syytetty oli myynyt palveluitaan hyvinkin korkea-arvoisille porvarisyhteisön jäsenil-le. Vuonna 1787 vaununtekijämestari Johan Kåhlman haastoi oikeuteen entisen kisällinsä Johan Löfbomin, joka oli värväytynyt tykistöön ja perustanut laittoman vaununtekijän työpajan. Löfbom kertoi, että eräs sepänleski oli lainannut hänelle höyläpenkin ja työkalut, ja että hän oli tehnyt vaunut ainakin kahdelle porvarille ja kämnerinoikeuden notaarille.⁵⁷⁶ Neljä vuotta myöhemmin seppäoltermanni Carl Mansnerus sai kiinni neljä Armeijan laivaston sotilasta, jotka olivat pystyttäneet sepänpajan pienporvari Stephen Sibergin sikalaan. ⁵⁷⁷

Vuonna 1789 kuningas Kustaa III kiristi sotilaskäsityön ehtoja. Määräys oli osa poliittista pakettia, jolla kuningas palkitsi porvarissäädyn tuen kuninkaan vallan kasvattamiselle. Sotilailta ei kielletty käsityönharjoitusta, mutta heidät velvoitettiin hakeutumaan jonkun käsityöläismestarin palvelukseen.⁵⁷⁸ Tämän jälkeen maistraat-ti saattoi helposmaistraat-ti ja armeijan vastalauseista välittämättä rangaista kaikkia käsityön-harjoituksesta kiinni jääneitä sotilaita. Helsingin käsityöläismestarien halukkuus ottaa sotilaita palvelukseensa ei ollut suuri, minkä todistaa muun muassa tykistöso-tilas Erik Gullströmin tapaus vuodelta 1800. Laittomasta satulasepän työstä ran-gaistu Gullström oli yrittänyt päästä kisälliksi kaikille kaupungin satulaseppämesta-reille, ja jopa ilmoittanut työskentelevänsä puolella palkalla, mutta mestarit olivat kieltäytyneet. Gullströmin työpajasta takavarikoitiin eräälle Viaporin upseerille kuu-lunut reki, jota hän oli ollut päällystämässä nahalla.⁵⁷⁹

574 Helsingin maistraatin pöytäkirja 19.5, 21.5. ja 9.6.1800, HKA MA Ca:106, s. 611–622, 631–636, 681–688.

575 Helsingin maistraatin pöytäkirja 12.12.1791, HKA MA Ca:97, s. 1005–1012.

576 Helsingin maistraatin pöytäkirja 16.5.1787, HKA MA Ca:93, s. 494–498.

577 Helsingin maistraatin pöytäkirja 6.4.1791, HKA MA Ca:97, s. 231–237.

578 Kts. esim. Artéus 1988, s. 34–35.

579 Helsingin maistraatin pöytäkirja 30.6. ja 14.7.1800, HKA MA Ca:105, s. 803–806, 855–858.