Virkamiehet laittomina porvareina

Kaupungin virkamiesten palkat olivat pienet – valitusten mukaan niin pienet, että niillä ei tullut toimeen. Tämä ei ollut kohtalokasta niille raatimiehille jotka olivat siviilissä porvareita, sillä heidän ei tarvinnut elää virkatoimestaan saamallaan pal-kalla. Ammattivirkamiesten oli sen sijaan pakko hankkia jonkinlaisia lisätuloja. Mo-net heistä hoitivat yhtä aikaa useampia virkoja, toiset harjoittivat porvarillisia elin-keinoja. Ilmiö kosketti koko virkakuntaa aina pormestareita myöten. Keväällä 1744 pormestari Henrik Johan Forstén sai maistraatilta luvan kaupankäyntiin, koska hänen palkkansa oli liian pieni elämiseen.⁵⁸⁰ Forstenin jälkeen pormestariksi tullut Henrik Pipping teki kesällä 1751 vastaavan anomuksen.⁵⁸¹

Helsingissä oli kuitenkin myös virkamiehiä, jotka harjoittivat laajamittaista lii-ketoimintaa ilman porvarisoikeutta tai kontingenttia. He olivat yleensä korkea-arvoisia ja hyvin toimeentulevia miehiä, joiden motiivina ei ollut pienten välttämät-tömien lisätulojen hankkiminen vaan halu rikastua omien liikemiehenkykyjen avul-la. Parhaat esimerkit näistä hahmoista ovat lääninrahastonhoitaja Anders Hellenius, apteekkari Wilhelm Elg ja muonamestarit Mathias ja Johannes Weckström.

Uudenmaan ja Hämeen lääninhallituksen rahastonhoitaja Anders Hellenius oli yksi Helsingin korkeimpia virkamiehiä ja samalla yritteliäs liikemies. Viaporin en-simmäisellä rakennuskaudella hän kuului linnoitustyömaan suuriin tavarantoimit-tajiin, oli vuokraajana Vanhankaupunginkosken myllyissä joissa kruunu jauhatti linnoituksen tarvitseman jauhon, ja omisti osuuden seudun suurimmasta vien-tisahasta samassa koskessa.⁵⁸² Hellenius, joka omisti vaimonsa kautta Öster-sundomin kartanon Sipoossa, kykeni hoitamaan osan liiketoimistaan kartanonher-ran aseman juridisessa suojassa, sillä laki salli kaupankäynnin kartanon omien tilus-ten tuotteilla.⁵⁸³ Hän astui silti säännöllisesti porvarillisten elinkeinojen suojatulle alueelle. Vuonna 1755 suostuntaveroluetteloa laativat taksoitusmiehet ilmoittivat maistraatille, että Hellenius harjoitti laitonta kauppaa porvariston vahingoksi.

Maistraatti vastasi, että jos tieto piti paikkansa, Helleniuksen toimintaan tultaisiin puuttumaan asianmukaisesti.⁵⁸⁴ Minkäänlaisiin toimiin ei kuitenkaan ilmeisesti ryhdytty.

Anders Helleniusta suojasivat mitä ilmeisimmin hänen suku- ja liikekontaktinsa porvariston valtaeliittiin. Hänen vaimonsa Elisabet Sunn oli Sundin-Sunnin kaup-piassukua, ja mylly- ja sahaliiketoimiensa kautta hän oli raatimies Zacharias Govi-niuksen ja raatimies Georg Wilhelm Clayhillsin yhtiökumppani.⁵⁸⁵ Rahastonhoitajan poika Fabian Hellenius, joka työskenteli Armeijan laivaston lakimiehenä ja aateloi-tiin nimellä af Enehjelm, jatkoi porvarillisten liiketoimien hoitamista isänsä jalan-jäljissä vuokraamalla Helsingin kruununpolttimoa.⁵⁸⁶

580 Helsingin maistraatin talousasiain pöytäkirja 23.5.1744, HKA MA Ca:44, s. 382–383.

581 Helsingin maistraatin talousasiain pöytäkirja 20. ja 25.7.1751, HKA MA Ca:55, s. 194–105.

582 Kovero 1950b, s. 542; Gustafsson 2015, s. 114–115.

583 Nyberg & Åkerblom 1950, s. 224–228.

584 Helsingin maistraatin pöytäkirja 16.5.1755, HKA MA Ca:61, s. 434.

585 Granqvist 2009, s. 26–31.

586 Gräsbeck 1954, n:o 42 (Fabian Hellenius, sedan Enhielm, adlad af Enehjelm); Mäntylä 1995, s.

223.

Apteekkarit olivat sosiaaliselta ja juridiselta asemaltaan mielenkiintoinen ryh-mä, sillä he sijoittuivat porvariston ja virkamiehistön välimaastoon. He elivät käy-mällä kauppaa avoimessa puodissa kuten kauppiaat. Apteekin sisäinen hierarkia noudatti porvarillista oppilas-kisälli-mestari-arvoasteikkoa, jossa apteekkioppilas nousi eri vaiheiden, työkokemuksen ja tutkintojen kautta lopulta apteekkariksi. Alan porvarillisuus oli niin pitkällekäyvää, että apteekkarinlesken nainut proviisori saat-toi periä ”aviollisen edeltäjänsä” apteekkioikeuden samalla tavoin kuin mestarinles-ken nainut kisälli porvarisoikeuden. Apteekkarilla ei kuitenkaan ollut porvarisoi-keutta, eikä hänen toimintaansa kontrolloinut paikallinen maistraatti vaan Tukhol-man lääkintäkollegio, joka järjesti ammattitutkinnot, myönsi apteekkioikeudet ja valvoi apteekkarien ammattitaitoa.⁵⁸⁷ Tästä huolimatta apteekkarit laskettiin usein käsityöläistön jäseniksi kaupungin sisäisissä väestöluokitteluissa.⁵⁸⁸

Helsingissä tutkimuskauden aikana toimineista apteekkareista useampi osoitti oman alansa lisäksi kiinnostusta myös porvarillisiin liiketoimiin. Vuonna 1765 Hel-singin apteekkariksi nimitetty Sven Dahm oli porvarinpoika Örebrosta. Porvarilli-seen tyyliin hän meni naimisiin edeltäjänsä lesken Gertrud Johanna Clayhillsin kanssa, ja loi siten kontaktin Clayhillsin kauppiassukuun.⁵⁸⁹ Oltuaan vain viisi vuot-ta tehtävässä Dahm luopui apteekisvuot-taan ja anoi ravintoloitsijan porvarisoikeutvuot-ta.

Porvaristolla ei ollut mitään anomusta vastaan, joten Dahm vannoi porvarisvalan ja aloitti uuden uran ruoantarjoilijana.⁵⁹⁰

Uudeksi apteekkariksi Lääkintöhallitus nimitti Wilhelm Elgin, joka Dahmin ta-voin oli Örebrosta ja värjärimestarin poika.⁵⁹¹ Kaupunginlääkäri Bånge valitti jo pian Elgin kaupunkiin tulon jälkeen apteekin olevan hunningolla, koska apteekkari käytti kaiken aikansa ja energiansa kaupankäyntiin.⁵⁹² Elg omisti Botbyn eli Puoti-lan kartanon Helsingin pitäjässä, oli varustajana valtamerikauppalaivoissa Enig-heten ja Sveaborg, ja kävi vilja- ja mallaskauppaa ulkomaisissa satamissa. Apteek-karin liiketoiminnasta kiersi kaupungilla huhuja. Hänen kerrottiin salakuljettavan paloviinaa Venäjältä ja säästyvän syytteiltä, koska oli hyvissä väleissä viinanpoltti-mon vuokraajan Fabian af Enehjelmin kanssa. Hänellä väitettiin myös olevan tuot-toisa yhteistyösopimus piirilääkäri Karl Henrik Wänmanin kanssa: Wänman määrä-si köyhille potilailleen kalliita lääkkeitä, Elg myi ne halvalla ja laskutti erotuksen lääkintäkollegiolta.⁵⁹³

Elg ei kaihtanut esittelemästä liiketoimiaan julkisesti, mistä on osoituksena priki Carlin tapaus vuodelta 1785. Kauppias Grönbergin omistama priki, jonka apteekkari oli palkannut kuljettamaan Clayhillsin kauppahuoneelta ostamansa viljalastin Tal-linnasta Helsinkiin, tuhoutui tulipalossa Tallinnan sataman edustalla. Tapauksesta

587 Lahtinen & Issakainen 1997, s. 20–24; Parland-von Essen 2010, s. 92–94.

588 Kts. esim. Helsingin käsityöläismestarien, kisällien ja oppipoikien määrästä tehty selvitys vuo-delta 1788. Luettelossa ensimmäisenä on apteekkari, jolle on merkitty yksi kisälli ja yksi oppipoika.

”Förteckning öfwer Handtwärckare i Helsingfors Stad..” Helsingin maistraatin pöytäkirjan liitteet [päiväämätön] 1788, HKA MA Cb:100.

589 Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: U1291 Sven Dahm. Verkkojulkaisu 2005 (http://www.helsinki.fi/ylioppilasmatrikkeli/henkilo.php?id=1291). Luettu 6.11.2013. Åkerman 1937, n:o 481: Dahm (Clayhills), Gertrud Johanna.

590 Helsingin maistraatin pöytäkirja 14. ja 17.11.1770, HKA MA Ca:76, s. 1342, 1363–1364.

591 Gräsbeck 1954, n:o 190 (Vilhelm Elg).

592 Hornborg 1950, s. 543.

593 Jutikkala & Nikander 1939; Hornborg 1950, s. 426, 496; Parland-von Essen 2010, s. 92–94.

jäi paljon lähdeaineistoa maistraatin arkistoon, sillä Elg etsi aggressiivisesti onnet-tomuudelle syyllistä joka voitaisiin tuomita maksamaan hänelle korvauksia. Onnet-tomuuden tutkinnassa kävi ilmi, että laivan perämies oli ostanut Tallinnasta palo-viinatynnyreitä ja yrittänyt salakuljettaa ne viljalastin mukana Helsinkiin. Kapyysiin lastatut tynnyrit olivat hajonneet kovassa merenkäynnissä, ja kuumaan lieteen läik-kynyt viina oli sytyttänyt tulipalon.⁵⁹⁴

Viranomaiset ja kauppiaat katsoivat läpi sormien Elgin rikkomuksia porvarillisia elinkeinoja kohtaan. Hän on maksanut kontingenttimaksun kaupungin kassaan vain yhden kerran, vuonna 1787. On tuskin sattumaa, että kyseessä oli sama vuosi jona majuri Joakim von Poppe syytti julkisesti apteekkaria laittomasta kaupankäynnistä.

Poppe tivasi maistraatilta, miksi se yritti saada hänet kiinni laittomasta kaupan-käynnistä samaan aikaan, kun apteekkari Elg harrasti samaa täysin avoimesti.⁵⁹⁵ Maistraatti vastasi, että Elgiä ei pitänyt sotkea Poppen tapaukseen vaan hänen ky-symyksensä käsiteltäisiin erikseen.⁵⁹⁶ Mihinkään toimenpiteisiin Elgiä kohtaan ei ilmeisesti ryhdytty, sillä pöytäkirjoissa on tulevinakin vuosina mainintoja hänen afääreistään.⁵⁹⁷

Hellenius ja Elg ovat esimerkkejä porvariston ulkopuolisista liikemiehistä, joi-den menestyksen salaisuus olivat kiinteät perhe- ja liikeyhteydet porvarieliittiin.

Mielenkiintoisen kolmannen esimerkin tarjoaa Weckströmin muonamestarisuku, joka kykeni menestymään ja rikastumaan porvarillisilla liiketoimilla, vaikka porva-rieliitin suhde sitä kohtaan vaihteli vierastamisesta avoimeen vihanpitoon.

Mathias Weckström oli kuninkaallinen muonamestari, joka huolehti pikkuvihan jälkeen Helsingin kruununmakasiineista ja Viaporin rakennustöihin komennettujen sotilaiden muonittamisesta. Hänen poikansa Johannes Weckström seurasi häntä muonamestarin virassa. Isä ja poika Weckström olivat Helsingin rikkaimpia ja mah-tavimpia miehiä, mutta heidän rikkautensa lähteille on vaikea päästä. Siinä missä Anders Helleniuksen ja Wilhelm Elgin liiketoiminta vilahtelee toistuvasti maistraa-tin pöytäkirjoissa, Weckströmit pysyttelevät visusti kulissien takana. Makasiininhoi-tajina Mathias ja Johannes Weckström ostivat valtavia määriä viljaa, ruokatavaroita ja paloviinaa kruunun laskuun aina Baltiaa ja Saksaa myöten, ja samalla he toden-näköisesti kävivät kauppaa omaan laskuunsa. Mathias Weckströmin perunkirjan mukaan hänen hoitamassaan kruununmakasiinissa oli huikeat 1 739 tynnyriä muo-namestarin yksityistä viljaa.⁵⁹⁸

Weckström-sukua tutkineen Jessica Parland-von Essenin mukaan Helsingin porvaristo suhtautui Mathias ja Johannes Weckströmiin varauksellisesti. Heidän ainoa merkittävä sukulaisuuskontaktinsa paikalliseen eliittiin oli pormestari Johan Kuhlberg, joka oli naimisissa Johannes Weckströmin vanhemman sisaren Hedvig Ulrikan kanssa. Kuhlberg taas oli niin vihattu hahmo Helsingin porvarieliitin kes-kuudessa, että sukulaisuudesta häneen oli ehkä enemmän haittaa kuin hyötyä (kts.

594 Helsingin maistraatin pöytäkirja 26.1. ja 10.2.1787, HKA MA Ca:92, s. 49–54, 72–81.

595 Majuri Joakim von Poppen kirje Helsingin maistraatille 23.5.1787. Helsingin maistraatin pöy-täkirjan liitteet 14.11.1787, HKA MA Cb:98.

596 Helsingin maistraatin pöytäkirja 4.6.1787, HKA MA Ca:92, s. 560–563.

597 Kts. esim. Helsingin maistraatin pöytäkirja 2.6.1788, HKA MA Ca:94, s. 567–569, jossa käsitel-lään Elgin tilaamaa viljalastia ja mainitaan hänen olevan tukholmalaisen ruukinpatruuna Lars Falckin kaupallinen asiamies.

598 Parland-von Essen 2010, s. 77–89.

luku 8). 1780-luvulla Johannes Weckström hankki etäisyyttä kaupunkiin ostamalla Tuomarinkylän kartanon Helsingin pitäjästä ja vetäytymällä sinne viettämään kar-tanonherran elämää. Tuomarinkylästä tuli näyttävä muistutus Weckströmien vau-raudesta, sillä sinne nousi kivinen kartanorakennus neljine sivurakennuksineen.⁵⁹⁹ Edes lähiseudun mahtavimmilla aatelisilla kartanonomistajilla ei ollut varaa vastaa-vaan. Espoonkartanon rikas ja mahtava rouva Sofia Lovisa Ramsay sai omasta kar-tanosuunnitelmastaan pystyyn vain kaksi sivurakennusta.⁶⁰⁰

Kruunu ei joko ollut tietoinen Weckströmien väärinkäytöksistä, tai se katsoi niitä läpi sormien. Jälkimmäinen selitys tuntuu todennäköisemmältä, sillä Weckströmit olivat onnistuneet tekemään itsestään korvaamattomia. Viaporin linnoitustyömaan huolto-organisaation rakentaminen lähes tyhjästä 1740-luvun lopulla oli kruunulle valtava ponnistus. Avainhenkilö sen onnistumisessa oli Mathias Weckström, joka hoiti taitavasti muonan hankinnat, kuljetukset ja varastoinnit. Alkuvaiheessa hän jopa työskenteli vuosia ilman palkkaa.⁶⁰¹ Ilmeisesti kruunu oli valmis sallimaan Weckströmien yksityiset afäärit niin kauan kuin huolto toimi moitteettomasti, ma-kasiinit olivat täynnä ja sotilaat saivat ruokansa. Tämä selittää myös, miksi porvaris-to ei päässyt tehokkaasti Weckströmien kimppuun. Koska muonamestari oli kunin-kaan virkamies, ja elintarvikkeiden ostaminen ja myyminen oli osa hänen virkateh-täviään, porvaristo ei voinut puuttua siihen vaikka se tiesi osan rahoista päätyvän Weckströmien omiin taskuihin – etenkin, jos Weckströmeillä oli afääreilleen kruu-nun hiljainen siunaus.

7.6 Yhteenveto

Helsingin porvaristo kävi tutkimuskaudella sekä ulkoista että sisäistä reviiritaiste-lua. Ulkoisella reviiritaistelulla porvaristo pyrki pitämään yhteisön ulkopuoliset tunkeilijat omien elinkeinojensa ja erioikeuksiensa ulottumattomissa. Huomatta-vimmat esimerkit tästä ovat kauppiaskunnan suhtautuminen Haminan kaupungin pakolaisporvareihin pikkuvihan jälkeen sekä käsityöläistön taistelu käsityötä har-joittavia sotilaita vastaan. Ensiksi mainittu oli sodan ja miehitysajan aiheuttama poikkeusilmiö, mutta jälkimmäinen kuuluu uuden ajan alun sotilaskaupunkien tyyppipiirteisiin, ja vertailukohtia sille löytyy kaikista pohjoismaisista linnoitus- ja varuskuntakaupungeista.

Sisäisellä reviiritaistelulla porvaristo pyrki määrittelemään, missä kulkivat eri ryhmien elinkeino-oikeuksien rajat. Tämä taistelu keskittyi kauppiaiden, ruoka-kauppiaiden ja pienporvarien välille. Nämä kolme ryhmää olivat osa ”kauppaa käy-vää porvaristoa”, ja niiden keskinäinen työnjako oli löyhästi määritelty, mikä aiheut-ti jatkuvaa rajankäynaiheut-tiä ryhmien välillä. Kauppiaiden ja ruokakauppiaiden välejä hiersi etenkin kysymys ruokatavarakaupasta, jota ruokakauppiaat eivät yrityksis-tään huolimatta saaneet omaksi yksinoikeudekseen. Pienporvariston ja kauppias-kunnan välillä suurin kitkanaiheuttaja oli sen sijaan alkoholi. Pienporvaristo, jolle

599 Parland-von Essen 2010, s. 82–86.

600 Mäkelä-Alitalo 2006, s. 79–81.

601 Hatakka, Keskusjohtoista huoltovarmuutta, passim.

alkoholinvalmistus ja kapakointi oli pääelinkeino, onnistui kahdesti estämään kauppiaseliitin yrityksen monopolisoida alkoholikauppa itselleen.

Kaupungissa oli kuitenkin myös elinkeinonharjoittajia, jotka taiteilivat sallitun ja kielletyn rajapinnalla tai rikkoivat sitä yleisesti, mutta jotka porvaristo jätti rauhaan.

Kyse oli ennen kaikkea kaupankäyntiä harjoittaneista virkamiehistä. He olivat joko sukulais- ja liiketoimintaverkostonsa avulla kaupungin eliitin suosiossa, kuten lää-ninrahastonhoitaja Anders Hellenius ja apteekkari Wilhelm Elg, tai niin voimak-kaassa kruunun suojeluksessa, että porvaristo ei voinut koskea heihin, kuten muo-namestarit Mathias ja Johannes Weckström.

8 PORVARISTON REVIIRITAISTELU POLIITTISENA KÄYTTÖVOIMANA

Kuten edellisessä luvussa todettiin, kauppiaiden ja pienporvarien väliset yhteenotot elinkeino-oikeuksista keskittyivät alkoholiliiketoiminnan ympärille. Näiden kahden ryhmän välillä oli kuitenkin laajempia jännitteitä, jotka purkautuivat taloudellisten kysymysten sijaan politiikan alueelle.

Tässä luvussa tarkastellaan Helsingin kahta pormestaria, Nils Burtzia ja Johan Kuhlbergia, ja heidän ympärilleen kietoutunutta valtataistelua, joka kesti 1750-luvulta 1770-luvulle. Tämä valtataistelu oli jopa poliittisiin ja taloudellisiin riitoihin tottuneella vapaudenajalla poikkeuksellisen pitkä ja repivä. Sekä Burtz että Kuhl-berg kykenivät taitavasti hyödyntämään porvariston sisäisiä jännitteitä ja peluutta-maan eri porvarisryhmiä toisiaan vastaan. Kyse oli tällöin etenkin kauppiaskunnan ja pienporvariston välisistä ristiriidoista.

Kuhlbergin tapauksen on jo aiemmin yksityiskohtaisesti dokumentoinut Ilkka Mäntylä teoksessaan Pormestari Johan Kuhlbergin pahoinpitely: Valtataistelu Helsingissä 1700-luvulla (1981). Burtzin ympärille kietoutunut valtataistelu sivuu-tetaan tuossa teoksessa hyvin lyhyesti. Nämä kaksi tapausta muodostivat kuitenkin jatkumon, joten niitä on tarkasteltava yhdessä kokonaiskuvan hahmottamiseksi.