5 PORVARISTON RYHMÄYTYMINEN

5.11 Alkoholin valmistajat ja myyjät

Vaikka useimmat porvarilliset elinkeinot olivat tietyn porvariryhmän yksinoikeus, kaupungissa oli myös elinkeinoja, joita harjoittivat useat eri porvariryhmät ja myös porvariston ulkopuoliset henkilöt. Näistä on jo mainittu ravintoloitsijoiden kohdalla ruoantarjoilu sekä leskien kohdalla kaupustelu. Ylivoimaisesti laajin ja taloudellises-ti merkittävin näistä elinkeinoista oli kuitenkin alkoholin valmistus ja myyntaloudellises-ti. Se oli ainoa liiketoiminnan muoto joka yhdisti kaikki porvariston eri ammattiryhmät, ja sitä on sen vuoksi aiheellista käsitellä omassa luvussaan.

429 Kauppaseuran ja Ruokakauppaseuran yhteinen lausunto majuri Joakim von Poppen porvaris-anomukseen 16.5.1787. Helsingin maistraatin pöytäkirjan liitteet 14.11.1787, HKA MA Cb:98.

430 Majuri Joakim von Poppen kirje Helsingin maistraatille 23.5.1787. Helsingin maistraatin pöy-täkirjan liitteet 14.11.1787/a, HKA MA Cb:98.

431 Helsingin maistraatin pöytäkirja 4.6.1787, HKA MA Ca:92, s. 560–563.

432 Helsingin maistraatin pöytäkirja 13.10.1787, HKA MA Ca:92, s. 898–899.

433 Helsingin maistraatin pöytäkirja 6.4.1789, HKA MA Ca:94, s. 177–178.

Alkoholilla oli suuri taloudellinen merkitys kaikissa 1700-luvun ruotsalaiskau-pungeissa, mutta etenkin linnoitus- ja varuskuntakauruotsalaiskau-pungeissa, joissa sotilasväestö tarjosi kapakoitsijoille suuren ja janoisen asiakaskunnan. Ruotsin valtakunnan van-himmat oluenpanijoiden ammattikunnat olivat Tukholman lisäksi merkittävimmis-sä linna- ja linnoituskaupungeissa kuten Göteborgissa, Kalmarissa ja Malmösmerkittävimmis-sä.

Göteborgissa alkoholin valmistus ja myynti oli niin suurimittaista, että ala oli jakau-tunut lukuisiin eri korporaatioihin: sekä oluenpanijoilla että viinanpolttajilla oli omat ammattikuntansa, ja vähittäismyynnistä huolehti suuri, pääosin porvariston ulkopuolella ollut kapakoitsijoiden joukko.434 Laivastokaupunki Karlskronassa suuri osa lähiseudun maanviljelijöistä erikoistui kokonaan raaka-aineen tuottamiseen viinanpolttimoita varten.435 Ääriesimerkki oli kuitenkin Hämeenlinna, josta asema linnakaupunkina, tärkeänä markkinapaikkana ja eteläisen Suomen liikenteellisenä risteyskohtana oli tehnyt todellisen kapakkakaupungin. Hämeenlinnan porvaristo luonnehti kapakointia pääelinkeinokseen, ja Turun akatemian professori Nils Has-selbom kirjoitti kitkerästi 1730-luvulla, että Hämeenlinnassa ei ollut tarjolla muita kaupallisia palveluita kuin ”ryyppy huonoa viinaa tai tuopillinen sakkaa”.436

1700-luvun puolivälissä viinan polttaminen ja oluen paneminen myyntiä varten olivat luvanvaraisia elinkeinoja, joita sai harjoittaa kaupungeissa maistraatin suos-tumuksella ja kaupunginkassaan maksettua korvausta vastaan. Oluenvalmistuksen ehdot pysyivät jokseenkin samoina 1800-luvun alkuun asti, mutta viinanpolttoon liittyvä lainsäädäntö muuttui tiuhaan. Vuosina 1756–1760 oli voimassa valtakunnal-linen viinanpolttokielto, sillä seitsenvuotinen sota oli katkaissut viljan tuonnin ul-komailta ja kruunu halusi säästellä kotimaista viljaa. Vuonna 1776 kuningas Kustaa III teki viinanpoltosta kruunun monopolin, ja paloviinan valmistus siirtyi kruunun-polttimoihin, joita tosin hoitivat useimmiten yksityiset vuokraajat. Vuonna 1787 epäonnistuneeksi osoittautunut monopoli purettiin, ja kruunu ryhtyi vuokraamaan viinanpoltto-oikeudet paikkakunnittain yksityishenkilöille. Kun tämäkin järjestelmä ajautui vaikeuksiin, viinan myyntipoltto kaupungeissa vapautettiin vuonna 1802 kokonaan yleistä paloviinaveroa vastaan.437

Alkoholinvalmistus ja kapakointi katsottiin virallisesti pienporvariston yksinoi-keudeksi. Ahkerasti Helsingin asioihin puuttunut maaherra Gustaf Samuel Gyllen-borg katsoi jopa aiheelliseksi nuhdella kauppias Nils Burtzia sekaantumisesta vii-nanpolttoon; maaherran mukaan ala oli ”kaupungin ensimmäisille” sopimaton ja se tulisi jättää pienporvareille.438 Pienporvaristo ja kapakoitsijat samaistettiin monissa yhteyksissä toisiinsa: esimerkiksi kaupan jaon toteutusyrityksen yhteydessä vuonna 1748 Helsingin maistraatti puhutteli porvaristoa sanoilla ”kaikki yleiskauppiaat, ruokakauppiaat, kapakoitsijat ja käsityöläiset”.439 Vuonna 1795 maistraatti myönsi talonpojan poika Anders Weurlanderille pienporvarin oikeudet Pienporvariseuran vastalauseista huolimatta. Weurlander nimittäin hallitsi merenkulun, mikä oli

434 Mårtenson 1961, s. 7–10, 41–45, 119–127.

435 Bergman 2012, s. 99.

436 Lindeqvist 1926, s. 337–339.

437 Hornborg 1950, s. 504–509.

438 Helsingin maistraatin pöytäkirja 19.8.1754, HKA MA Ca:60, s. 818–826.

439 ”...alla Handlande i gemen, Hökare, Krögare och Handtwärckare...” Helsingin maistraatin ta-lousasiain pöytäkirja 12.11.1748, HKA MA Ca:52, s. 464–468.

maistraatin mukaan harvinainen ja kallisarvoinen taito pelkkään kapakanpitoon keskittyneessä pienporvaristossa.440

Virallisista periaatteista ja maaherrallisista nuhteista huolimatta kapakanpito oli niin tuottoisa liiketoimi, että ”kaupungin ensimmäiset” eivät malttaneet pysyä eros-sa siitä. Monet kauppiaat omistivat kapakoita yhtenä liiketoimintaneros-sa muotona.

Viaporin ensimmäisen rakennuskauden aikana kauppias ja raatimies Georg Wil-helm Clayhills jopa toimi maistraatin nimittämänä krouvinpitäjien oltermannina.441 Lisäksi kapakoitsijoiden joukossa oli käsityöläisiä, leskiä ja kaupungin virkamiehiä.

Kaavio 5.3: Virallisten kapakanpitäjien määrä Helsingissä 1745–1810442

440 Helsingin maistraatin pöytäkirja 24.8.1795, HKA MA Ca:101, s. 981–984.

441 Helsingin maistraatin talousasiain pöytäkirja 7.4.1748, HKA MA Ca:52, s. 118.

442 Kuvion lähteinä ovat Helsingin kaupungin tileihin sisältyvät luettelot kapakanpitäjistä ja näiden kaupunginkassaan maksamista elinkeinomaksuista. Vuotta 1800 vanhemmat tilikirjat on järjestetty kaupunginkassan arkistossa Ga-sarjaksi: HKA KK Ga:48 s. 559–561 (1755), Ga:49 s. 439–441 (1756), Ga:50 s. 603–604 (1757), Ga:51 s. 435 (1758), Ga:53 s. 398 (1759), Ga:54 s. 358–359 (1760), Ga:55 s.

400–401 (1761), Ga:56 s. 336–337 (1762), Ga:57 s. 282–283 (1763), Ga:59 s. 368 (1764), Ga:61 s. 323–

324 (1765), Ga:63 s. 343 (1766), Ga:65 s. 393–394 (1767), Ga:67 s. 483 (1768), Ga:69 s. 613 (1769), Ga:71 s. 593 (1770), Ga:73 s. 591–592 (1771), Ga:75 s. 547 (1772), Ga:77, s. 547 (1773), Ga:79 s. 703–

704 (1774), Ga:81 s. 651–652 (1775), Ga:83 s. 645–646 (1776), Ga:85 s. 659–661 (1777), Ga:90, s. 171–

173 (1784), Ga:92 s. 183–186 (1785), Ga:94 s. 166–168 (1786), Ga:96 s. 171–174 (1787), Ga:97 s. 171–

174 (1788), Ga:97 s. 249–251 (1789), Ga: 99 s. 220–222 (1790), Ga: 100 s. 70–72 (1791), Ga: 101 s. 71–

72 (1792), Ga:102 s. 82–84 (1793), Ga:103 s. 81–83 (1794), Ga:104 s. 79–81 (1795), Ga:105 s. 78–79 (1796), Ga:106 s. 67–68 (1797), Ga:107 s. 68–69 (1798), Ga:108 s. 60–62 (1799), Ga:109 s. 62–63 (1800). Vuotta 1801 nuorempia tilikirjoja ei ole viety Ga-sarjaan: HKA KK Kaupungin tilit 1801 s. 63–

64, 1802 s. 62, 1803 s. 81–82, 1804 s. 82, 1805 s. 70, 1806 s. 147–148, 1807 s. 145–146, 1808 s. 101–

102. Ennen vuotta 1755 tilikirjoihin ei sisälly kapakanpitäjien nimiluetteloita, ja vuosien 1778–1783 tilikirjat ovat kadonneet. Vuosina 1746, 1747 ja 1748 maistraatin pöytäkirjaan sisältyy luettelo kapa-kanpitäjistä: kts. Helsingin maistraatin talousasiain pöytäkirja 21.3.1746, HKA MA Ca:48 s. 66;

21.2.1747, HKA MA Ca:50 s. 18; 28.9.1748, HKA MA Ca:52. Luetteloita kapakanpitäjien määristä vuo-sina 1749–1754 en ole löytänyt maistraatin arkistoaineistosta. Vuoden 1754 pöytäkirjan liitteisiin sisäl-tyy kaupungin oluenpanijoiden nimiluettelo, jonka mukaan 94 henkilöä pani olutta myyntiä varten;

kts. ”1754 d. 23. Januari angifwo sig följande til Brygg”, Helsingin maistraatin pöytäkirjan liitteet 1754, HKA MA Ca:35. Lukua ei kuitenkaan ole käytetty kaaviossa 5.3 koska oluenpanijoiden ja kapa-kanpitäjien yhteneväisyys ei ole varmaa.

Helsingin alkoholimarkkinat olivat riippuvaisia Viaporin rakennustöistä ja nii-den suhdanteista. Vuonna 1747 kolmetoista henkilöä maksoi kaupunginkassaan lupamaksua oikeudesta pitää kapakkaa, mutta vuonna 1748, jolloin linnoitustyöt olivat ensimmäistä kesää käynnissä, määrä kohosi yli seitsemäänkymmeneen. Jo vuonna 1755 maistraatti alkoi hylätä hakemuksia vedoten siihen, ettei alalle mahtu-nut enempää yrittäjiä.443 Kun Viaporin ensimmäinen rakennuskausi pari vuotta myöhemmin loppui, kapakoiden määrä romahti nopeasti alle kymmeneen.

Linnoitustöiden käynnistyttyä uudelleen Pommerin sodan jälkeen maistraatin nimittämät yhdeksän kapakanpitäjää toivoivat, että heitä nimitettäisiin lisää, koska heitä oli liian vähän kaupunkilaisten ja sotilaiden tarpeisiin. Näistä yhdeksästä ni-mitetystä kahdeksan ilmoitettiin pitävän kapakkaa kotonaan; yhdellä, porvari Gud-mund Bergklintillä, oli kapakka sekä kotonaan että Viaporissa. Toivomuksen joh-dosta maistraatti nimitti 21 kapakoitsijaa lisää.444 Tätä kapakoitsijoiden määrän nousua seurasi kuitenkin nopea ja yhtä suuri notkahdus, kun myssypuolue pani lin-noitustyöt jäihin.

1770-luvulla alkanut ja 1800-luvun alkuun asti jatkunut kustavilainen rakennus-kausi nosti kapakoiden määrän takaisin vanhoihin huippulukemiin, vaikkakin kasvu oli huomattavasti hitaampaa kuin 1750-luvulla. Vuonna 1778, kun Helsingissä oli viitisenkymmentä kapakoitsijaa, virkaatekevä kaupunginviskaali Carl Fredrik Lytke valitti, että jokainen olutta ja paloviinaa myyvä otetaan porvariksi ja että kapakoita oli aivan liikaa tarpeeseen nähden.445 Kustaan sodan aikaan 1780-luvun lopussa kapakoiden määrä oli noussut yli kahdeksaankymmeneen, mutta sitä seurasi nopea romahdus. 1800-luvun alussa Helsingissä oli tilikirjojen mukaan vain kymmenkun-ta kapakkaa. Tämä romahdus seuraa pienporvariston määrän samanaikaiskymmenkun-ta ro-mahdusta, joka puolestaan osuu yksiin Viaporin rakennustöiden lopullisen hiipumi-sen kanssa.

Vuonna 1784 tehty elinkeinoselvitys antaa hyvän kuvan Helsingin kapakanpitä-jien rakenteesta Viaporin toisella rakennuskaudella. Luettelossa on 61 henkilöä jot-ka harjoittavat oluenpanoa ja jot-kapajot-kanpitoa. Heistä 56 on porvareita tai porvarinles-kiä: joukossa on yksi kauppias ja kaksi kauppiaanleskeä, yksi ruokakauppias, yksi ravintoloitsija, kaupungin molemmat kestikievarinpitäjät, neljä merikapteenia ja yksi merikapteenin leski, yksi käsityöläismestari sekä kolmekymmentäviisi pienpor-varia ja kahdeksan pienporvarin leskeä. Ei-porvarillisten anniskelijoiden joukko koostuu meklarista, tehtaan kirjanpitäjästä, kalastajasta, leskirouvista Bergenfeldt ja Lindberg sekä neiti Anna Stina Sundista.

Luetteloon on myös merkitty jokaisen henkilön kohdalle, harjoittaako hän elin-keinoaan jonkun toisen luona tai avulla. Näiden merkintöjen kohdalla huomiota

443 Tukholmalainen muurarinkisälli Georg Ramhjelm ilmoitti toukokuussa 1755 olevansa halukas asettumaan Helsinkiin, missä oli pulaa muurareista, jos saisi panna olutta ja polttaa viinaa sivuelinkei-nonaan. Maistraatin vastaus oli kuitenkin kielteinen, koska Helsingissä oli jo ylitarjontaa alkoholista.

Kts. Helsingin maistraatin pöytäkirja 14.5.1755, HKA MA Ca:61, s. 425–428. Loviisalaisen vahtimesta-rin Sven Blombergin anomus päästä kapakoitsijaksi Helsinkiin hylättiin saman vuoden elokuussa ylitarjontaan vedoten. Kts. Helsingin maistraatin pöytäkirja 25.8.1755, HKA MA Ca:61, s. 838.

444 Helsingin maistraatin pöytäkirja 3. ja 14.3.1764, HKA MA Ca:70, s. 57, 75–76.

445 Vt. kaupunginviskaali C. F. Lytken kirje maaherra Anders de Brucelle [päiväämätön], välitetty tiedoksi Helsingin maistraatille. Helsingin maistraatin pöytäkirjan liitteet 4.6.1778, Cb:82.

herättää nimien naisvaltaisuus. Vaikka valtaosa oluenpano- ja kapakanpitomaksun maksajista oli miehiä, useimmissa tapauksissa toimintaa hoiti käytännössä nainen.

Sen lisäksi, että yhdeksän aksiisin maksajista oli leskivaimoja, on kahdeksantoista henkilön kohdalle kapakanpitäjäksi merkitty vaimo, kahden tytär ja kahden käly.446 Puolet Helsingin alkoholimarkkinoista oli siis porvarisnaisten hallussa, vaikka muodolliset oikeudet olivat useimmiten heidän miestensä nimissä.

Kapakointi oli etenkin Viaporin aktiivisilla rakennuskausilla niin helppo tapa ansaita rahaa, että jos porvari valitti toimeentulovaikeuksiaan tai porvarinleski köy-hyyttään, maistraatti myönsi heille rutiininomaisesti luvan valmistaa ja myydä al-koholia. Kapakanpito-oikeuksien jakelusta tulikin porvariyhteisön sosiaaliturvan toinen tukipilari, jos toinen oli leskien ja tytärten naittaminen porvarisoikeuksia anoville. Kun huutokauppakamarin vahtimestarin lesken Anna Christina Lindbergin todettiin vuonna 1783 elävän köyhyydessä, maistraatti antoi hänelle luvan myydä olutta ja leivonnaisia ja naitti hänen tyttärensä porvariksi pyrkivälle Isak

Forsströ-mille.447 Porvariyhteisön sosiaalipolitiikka oli iskevää ja brutaaliakin.

Kapakointioikeudet sosiaaliturvan muotona levisivät tutkimuskauden lopulla myös porvariston ulkopuolelle. Vuonna 1779 merimiesten vaimot saivat luvan myy-dä alkoholia kotonaan miestensä merimatkojen aikana, mutta ehdoksi asetettiin, että he eivät loukkaisi porvariston elinkeino-oikeuksia valmistamalla olutta ja viinaa itse, vaan ostaisivat sen porvareilta.448 Vuonna 1801 rahdinsoutajat saivat luvan panna olutta myyntiä varten; tämän päätöksen takana oli maaherra, ja kaupungin pienporvaristo protestoi, koska se koki kruunun loukanneen heidän elinkeino-oikeuksiaan.449

5.12 Yhteenveto

Viaporin rakennuskaudella Helsingin väkiluku liki viisinkertaistui ja kaupungin asukasrakenne monipuolistui. Armeija teki porvaristolta suuria tavarantilauksia linnoituksen rakentamiseksi ja sotilaiden huoltamiseksi, ja suuri pysyvä sotilasväes-tö muodosti porvareiden liikkeille ja käsityöpajoille uuden asiakaskunnan. Kaikki tämä heijastuu Helsingin porvariston määrän, ammattirakenteen ja ryhmäytymisen kehityksessä 1700-luvun jälkipuoliskolla.

Kaikki porvariston ryhmät yhtä lukuunottamatta kasvoivat Viaporin rakennus-kauden aikana. Tämä yksi, poikkeuksen säännöstä muodostanut ryhmä, oli kauppi-askunta jonka koko pysyi hämmästyttävän tasaisena ja ajoittain jopa laski. Kuten luvussa 3.3 mainittiin, linnoituslaitoksen suurista tavarantilauksista jopa kaksi vii-dennestä tehtiin Helsingin kauppiailta. Lisäksi 1700-luvun loppupuolella Helsingin sahateollisuus ja puutavarakauppa nousi kukoistukseensa ja kaupungin laivanvarus-tus kasvoi erittäin nopeasti. Kauppiaskunnan koon pysyminen samana ei siis johtu-nut liiketoimintamahdollisuuksien puutteesta, vaan kauppiaat rajoittivat määräänsä

446”Förteckning Öfwer Wissa Ämbeten i Helsingfors Stad för Åhr 1784” Helsingin maistraatin pöytäkirja 12.1.1784, HKA MA Ca:90, s. 11–14.

447 Helsingin maistraatin pöytäkirja 3.3. ja 2.6.1783, HKA MA Ca:321, 623.

448 Hornborg 1950, s. 506. Merimiesten vaimoista porvarillisten elinkeinojen harjoittajina kts. Fri-gren 2016, s. 230–240.

449 Helsingin maistraatin pöytäkirja 1.6.1801, HKA MA Ca:107, s. 571–572.

tietoisesti, niin että lisääntyvät liiketoimet rikastuttivat suppeana pysyvää liikkeen-harjoittajien joukkoa.

Kauppiaskunnan kehitystä voi verrata porvariston kahden muun pääryhmän, käsityöläisten ja pienporvariston, kehitykseen. Molempien koko moninkertaistui Viaporin rakennuskauden aikana, eli ansaitsemismahdollisuuksien lisääntyminen näkyi suoraan käsityöläismestarien ja pienporvarien määrän kasvuna. Eikö näillä kahdella ryhmällä siis ollut kykyä tai halua sulkeutua kauppiaskunnan tavoin ja oh-jata kasvavaa vaurautta vanhojen jäsentensä hyväksi?

Pienporvariston kohdalla selityksenä lienee kyvyttömyys sulkeutua. Tyypillinen pienporvari eli omalla ja perheenjäsentensä työpanoksella. Vaikka esimerkiksi alko-holin kysyntä Helsingissä kasvoi räjähdysmäisesti, yksittäiset viinanpolttajat ja ka-pakoitsijat eivät voineet laajentaa toimintaansa paljonkaan. Se olisi vaatinut ulko-puolisten työntekijöiden palkkaamista, mikä olisi ollut heille liian suuri taloudelli-nen riski. Lisäksi pienporvaristo järjestäytyi ammatillisesti varsin myöhään, ja vielä Viaporin ensimmäisen rakennuskauden aikana maistraatti käsitteli pienporvariston jäseniksi pyrkivien anomukset tiedustelematta lainkaan vanhojen ammatinharjoit-tajien mielipidettä.

Sama selitys ei päde käsityöläistöön. Useimmat käsityöläismestarit pyörittivät työpajojensa toimintaa kisällien ja oppipoikien, siis perheen ulkopuolisen työvoi-man avulla. Lisäksi käsityöläiset muodostivat kaikista porvarisryhmistä tiukimmat ja parhaiten organisoidut korporaatiot. Helsingin käsityöläismestarien joukossa on muutamia, jotka kykenivät monopolisoimaan tietyn käsityöhaaran itselleen, kasvat-tamaan työpajaansa ja rikastumaan, siis harjoitkasvat-tamaan samaa toimintalogiikkaa kuin kauppiaat. He ovat kuitenkin yksittäisiä poikkeuksia. Miksi käsityöläiset eivät kyenneet sulkeutumaan samalla tavoin kuin kauppiaskunta?

Vastaus löytyy maistraatin pöytäkirjoista. Luvussa 5.2 on siteerattu lukuisia ta-pauksia, joissa Helsingin käsityöläiset vastustavat porvarisanomusten hyväksymis-tä, koska ammattialalla ei ole tilaa uusille mestareille. Maistraatti kykeni kuitenkin halutessaan toimimaan vastoin käsityöläisten tahtoa, ja myös teki niin säännöllises-ti. Jos raatimiehet katsoivat, että alalla vallitsi ”yleisesti tunnettu” pula mestareista, uusi tulokas sai vannoa porvarisvalan vanhojen mestareiden vastalauseista huoli-matta. Vuoden 1773 ammattikuntareformin jälkeen tämäkin perustelu jäi tarpeet-tomaksi, sillä laki määräsi maistraattia myöntämään porvarisoikeuden kaikille hy-väksytyn mestarinnäytteen tehneille. Käsityöläistö siis pyrki sulkeutumaan, mutta ei kyennyt siihen, sillä porvarisanomusten käsittelyssä viimeinen sana oli maistraatil-la, joka purki kasvavan kysynnän mieluummin kasvattamalla mestarien määrää.

Miksi kauppiaskunnan sulkeutuminen sitten onnistui? Kauppiaiden Kauppaseu-ra oli käsityöammattikuntiin verKauppaseu-rattuna hyvin epämääräinen ja epämuodollinen yhteistyöelin, jonka toiminta käsitti lähinnä kauppiaiden vapaamuotoisia kokoon-tumisia toistensa kodeissa. Tästä huolimatta maistraatilla ei ollut tapana uhmata Kauppaseuran tahtoa samalla tavoin kuin se säännöllisesti uhmasi käsityöammatti-kuntien tahtoa. Yksinkertaisin selitys tälle ilmiölle on, että kauppiaskunta hallitsi maistraattia. Tähän palataan seuraavissa luvuissa.

In document Helsingin porvaristo Viaporin rakennuskaudella (1748-1808) : Sosiaalihistoriallinen perustutkimus (Page 112-118)

Related documents