Musiikin esittämisen valta-, vasta- ja variaatiotarinamalli

Naapurilan koulun opettajien keskustelussa hahmottuu juhlien ja esitysten val-mistamisen tarinamalli, joka koetaan itse rakennetuksi ja omaleimaiseksi. Sen keskeisinä ihanteina ovat tasa-arvo, yleis- ja eritysopetuksen integraatio sekä yhteisöllisyys. Tämä tarinamalli ilmentää selkeää irtiottoa perinteiseksi koettuun esitysten valmistamisen tapaan, jossa musiikin esittäjän yksilönä tulee olla mu-siikillisesti erityisen lahjakas ja taitava. Musiikin esittämisen katsotaan yhäkin osoittavan taitoa ja lahjakkuutta, mutta perinteisestä musiikkiesityksen valmis-tamisen tavasta poiketen taitoa ja lahjakkuutta sekä sen kehittämisen potentiaalia ajatellaan olevan jokaisella. Naapurilan koulun esitysten valmistamista koskeva tarinamalli rakentuu periaatteille kaikkien esiintymisestä, yhdessä tekemisestä ja onnistumisen elämysten tarjoamisesta lapsille.

Muotoilen tarinamallin tässä seuraavasti:

 Musiikin esittäminen osoittaa taitoa ja lahjakkuutta. Siksi musiikin esittäminen tarjoaa kaikille oppilaille tilaisuuden näyttäytyä taitavana ja lahjakkaana.

 Kaikki voivat esiintyä, sillä jokaisella on jotakin taitoa ja lahjakkuutta, jota käyttää ja kehittää. Yhdessä osaa ja uskaltaa enemmän kuin yksin.

 Esityksen valmistamisen yhteisöllinen prosessi on onnistumisen kannalta jopa tärkeämpi kuin musiikillinen tuotos.

Naapurilan koulussa rakentunutta musiikkiesityksen valmistamisen tarinamallia voidaan pitää koulukontekstissa rakentuneena variaatiotarinana (Saarilammi 2007, 36–37); se yhdistää elementtejä kulttuurissamme vaikuttavista valta- ja vastatarinamalleista. Se on rakentunut koulun sisällä tapahtunutta valta- ja vasta-tarinamallin kohtaamista seuranneesta yli kymmenen vuoden aikana käydystä neuvottelusta, varioinnista ja yhteen sovittelusta.

Naapurilan koulun alkuvuosina Terhin mukaan juhlissa ”musiikilla ei ollut semmoista osuutta, yhteislauluja oli välissä kyllä” (A I). Joskus saattoi olla ko-ko luokan esittämä laulu, mutta muuten musiikkia esittivät joko-ko aikuiset tai ko- kou-lutyön ulkopuolella soittotunneilla käyvät oppilaat. Tämän käytännön voidaan nähdä heijastavan länsimaisen musiikin esittämisen valtatarinamallia. Etenkin länsimaiselle taidemusiikille 1800- ja 1900-luvuilla ominaiseksi muodostunut autonomiaesteettinen näkökulma (Sevänen, 1998, 383) johtaa painottamaan erityistä taitavuutta ja lahjakkuutta esiintymisen ehtona (mm. Saarilammi 2007, 64, 70, 74; Regelski 2009a, 68). Kun musiikillisten merkitysten ajatellaan sisäl-tyvän musiikkiteoksiin, on tärkeää, että esitys toistaa musiikkiteoksen ja sen merkitykset mahdollisimman autenttisesti. Musiikin esittäjän on oltava kyllin taitava pystyäkseen tähän ja lunastaakseen asemansa. Saarilammi (2007) käsitte-lee väitöstutkimuksessaan taiteilijuuden tarinamalleja, jotka rakentuvat taidemu-siikkialan aikakauslehden julkaisemien taiteilijahaastatteluiden yhteydessä. Saa-rilammin tutkimuksessa hahmoteltavassa vallitsevassa tarinamallissa muusikon

ajatellaan olevan välittäjä jumalallisen taiteen ja tavallisten ihmisten välillä (emt., 67–69). Esiintyjän yksilöllistä taitoa musiikin välittäjänä korostava tari-namalli ei liity vain taidemusiikkiin vaan on nähtävissä länsimaisessa kulttuuris-sa myös kankulttuuris-sanmusiikin ja populaarimusiikin alueella.³²

Naapurilan koulussa tapahtunut koko luokan tuominen esiintymään erityi-simpinekin oppilaineen on nähtävissä tämän valtatarinamallin kyseenalaistami-sena. Luokan kaksi opettajaa esittivät vastatarinamallin, jonka mukaan esiinty-misen oikeus ei riipukaan ennalta tiedetyistä yksilöllisistä taidoista, vaan kaikki oppilaat ovat kyllin hyviä esiintymään. Tämä vastatarina seuraa länsimaisessa kulttuurissa yleisesti tapahtunutta postmodernia murrosta, jolle on tyypillistä kyseenalaistaa valistuksen ajan ihanteille perustuvat valtatarinat, metanarratiivit ja ”suuret kertomukset” sekä yhteisössä kerrotut ”viralliset tarinat” (Peters &

Lankshear 1996, 2–3). Kun valtatarinoiden ja virallisten tarinoiden on katsottu pönkittävän valtaapitävien arvoja ja pyrkimyksiä, vastatarinoille on ominaista moniarvoisuus ja paikallisuus. Vastatarinat ovat tyypillisesti pieniä tarinoita, jotka nostavat esiin erityisesti niitä yksilöitä ja ryhmiä, joiden tarinat ovat tavan-neet jäädä virallisten tarinoiden varjoon (emt., 2–3).

Samankaltainen vastatarina kuin Naapurilan koulussa, jossa kyseenalaistet-tiin erityiset musiikilliset taidot musisoimisen edellytyksenä, on havaittavissa 1900-luvun viimeisinä vuosikymmeninä länsimaisessa musiikkikulttuurissa yleisesti. Populaarimusiikin parissa etenkin punk-liikkeen kuvataan olleen vasta-lause progressiivisen rockin ja metallimusiikin pitkille kappaleille ja virtuositee-tin korostamiselle (Laing 1978, 124–125).³³ Myös taidemusiikin alalla herättiin

32 Äänitearkistomme ja muut musiikin historian dokumentit kunnioittavat usein yksittäi-siä muusikoita ja artisteja, esimerkiksi Arhippa Perttusta ”Karjalan suurimpana runon-laulajana” (http://www.kirjasto.sci.fi/perttu.htm) tai Laila Kinnusta ”aikakautensa lah-jakkaimpana (nais)tulkitsijana” (http://pomus.net/001455).

33Eppu Normaali –yhtyeen Martti ja Pantse Syrjä kuvaavat YLE Teeman Iiro Irti-ohjelmassa 1970-luvun lopun punk-ideaan kuuluneen nimenomaan musiikillisen vapau-tumisen. Martti Syrjä kertoo: ”…eihän me nyt koulutusta oltais missään tapauksessa edes otettu vastaan. Siinä oli nimenomaan tää tämmönen mikä niin kun punk-aikaan ja punk-ideaan että kuka tahansa voi perustaa bändin, millä soittotaidolla tahansa. Tää-hän oli tavallaan tietynlainen musiikin vapautuminen.”

kysymään, mitä musiikkioppilaitokset tarjoavat niille, joista ei tule musiikin ammattilaisia.³⁴

Tämän hetken koululaisten musiikillisessa maailmassa vaikuttavat vahvasti television välittämät kilpailut kuten Idols, Talentti ja Voice, joissa etsitään vuo-den parasta laulajaa tai muuta taitajaa. Nämä kilpailut esittävät oman versionsa osallistumisen oikeutta laajentavasta vastatarinasta. Noustakseen estradille ei tarvitse olla etukäteen taitavaksi muusikoksi tunnettu ja tunnustettu, vaan kuka tahansa voi näyttäytyä taitajana – ainakin hetken. Tarja Rautiainen-Keskustalo (2006, 175) toteaa Idolsille olevan tyypillistä, että ”se ei nosta esiin vain itse lopputuotetta (idolia), vaan sen lisäksi koko tähdeksi tulemisen prosessin; tästä prosessista tulee yhtä merkityksellinen kuin itse lopputuotteesta, laulajatähdes-tä.” Tämä piirre poikkeaa selvästi perinteisestä musiikin esittämisen valtatari-namallista, jossa muusikon tarvitseman taidon ja lahjakkuuden alkuperä on py-synyt myyttisenä ja mystisenä niin taidemusiikin (Saarilammi 2007) kuin popu-laarimusiikin (Rautiainen-Keskustalo 2006, 176) piirissä. Taitajaksi ja menesty-jäksi kasvamisen prosessi – tai tähteyteen johtavan tien nouseminen pystyyn – nähdään kiinnostavana ja ennen kaikkea yleisöä viihdyttävänä (emt., 176). Kes-keinen Idolsin välittämä arvo on kuitenkin kilpailullisuus (emt., 186). Television välittämän prosessin päämääränä ei ole vain kasvaa musiikillisesti, vaan menes-tyä paremmin kuin muut. Menestymisen mittana on musiikillisten taitojen lisäk-si tähtiaineksen löytyminen: idolin tulee olla kiinnostava myös henkilönä.

Saarilammin (2007) mukaan perinteiset taidemuusikon tarinamallit ovat muuttumassa ja jopa katoamassa. Saarilammin mukaan muutos voi tapahtua

Musiikin esittämisen nähtiin kuitenkin edellyttävän erityisiä kykyjä, vaikka ne määritel-tiin silloisista formaalin koulutuksen normeista poikkeavasti. Martti Syrjän mukaan oli tyypillistä ajatella, että ”luovuuden ja innovatiivisen soittotyylin ja sovittamisen ja sano-taanko korvakuulolta soittamiskyvyn ehdoton tuho on tää tämmönen pop–jazzopisto-tyyppinen opetus”. YLE Teema: Iiro irti 4/10, 8:34.

34 Viimeisen 25 vuoden aikana musiikkioppilaitoksiin on perustettu avoimia osastoja, joilla voi opiskella ilman pääsykokeita, ja tutkintoihin tähtäävän laajan oppimäärän rinnalle on rakennettu yleinen oppimäärä, jossa voi edetä ilman tutkintovelvoitteita (Ko-ramo 2009).

valtatarinamallin ja vastatarinamallin vastakkain asettelun sijaan vanhoja malle-ja varioiden malle-ja uusia vaihtoehtomalle-ja esiin tuoden. Saarilammi ehdottaa tällaista muuntelua kuvaavaksi käsitteeksi variaatiotarinamallia (emt., 36–37). Saari-lammin aineistosta rakentuvat vasta- ja variaatiotarinamallit heijastavat postmo-dernin aikakauden arvopolyfoniaa. Taiteilijuuden uudet tarinamallit esittävät esimerkiksi nuoren kapinallisen, globaalin suunnanäyttäjän, löytöretkeilijän ja postmodernin imagonrakentajan malleja. 2000-luvulla muusikon on myös tai-demusiikin alalla vaikea menestyä urallaan pelkästään musiikillisten taitojensa varassa. Tärkeää on myös osata rakentaa kiinnostava imago ja kyetä myymään itsensä ja musiikkinsa yleisölle (Saarilammi 2007, 134, 141–142).

Naapurilan koulun variaatiotarinan synnyssä näen olennaisena henkilöstön pyrkimyksen reflektiivisesti arvioida ja mukauttaa tarinamalleja sopimaan yh-teen opettajien kasvatuksellisen ajattelun kanssa. Tätä mukauttamisprosessia voidaan selventää käyttämällä Smallin (1998, 193) ajatusta musiikkiesityksen yhteydessä rakentuvista kolmenlaisista suhteista (sävelten välisistä, osallistujien välisistä ja fyysisten rakenteiden tuottamista, ks. luku 2.4). Länsimainen musii-kin esittämisen valtatarinamalli painottaa sävelten välisiä suhteita: muusikon tulee osata asettaa sävelet oikein suhteisiin keskenään. Naapurilan koulussa en-simmäisenä esitetty vastatarinamalli painotti osallistujien välisiä suhteita koulun rakenteissa: tuomalla kaikki luokan oppilaat näyttämölle haluttiin korostaa kaik-kien oppilaiden olevan tasa-arvoisia niin koulun arjessa kuin juhlassa. Vuosien varrella muokkautunut variaatiotarinamalli neuvottelee näiden arvostusten välil-lä: ”jokainen kuuluu sinne joukkoon” (Marjukka, A II), mutta ”kyllä me vielä halutaan, että näyttää ja kuulostaakin hyvältä” (Terhi, A III). Musiikin esittä-misen katsotaan yhäkin osoittavan taitoa ja lahjakkuutta, mutta valtatarinamal-lista poiketen taitoa ja lahjakkuutta sekä sen kehittämisen potentiaalia ajatellaan olevan jokaisella ja tärkeää on, että kaikilla on tilaisuus päästä esiintyjiksi. Idols-tarinamallin tavoin sekä prosessin että tuotoksen nähdään olevan merkitykselli-siä, mutta siitä poiketen prosessin päämääränä ei ole onnistua muita paremmin vaan onnistua hyvin yhdessä muiden kanssa.