Juhlaperinteeseen liittyminen ja sen jatkuva kyseenalaistaminen

Uudessa Naapurilan koulussa 1980-luvulla ”juhlia pidettiin kun kuuluu olla koulussa kevätjuhla ja joulujuhla” (Marjukka, A I). Juhlakäytännössä liityttiin siis kouluissa yleisesti noudatettuun toiminnan tapaan. Juhlilla merkittiin erityi-sesti lukukausien päättymistä. Ohjelma koostui pienistä näytelmistä, vuoropuhe-luista ja liikuntaesityksistä. Musiikkiesityksillä ei alkuvuosina ollut erityisen suurta osuutta, yhteislauluja sen sijaan laulettiin paljon. Kevät- ja joulujuhlien

lisäksi yksi opettajista alkoi järjestää kahdesti vuodessa yleisölle avoimia mati-neoita, joissa oppilaat esiintyivät. Lisäksi alusta lähtien koulussa on pidetty vii-koittain koko koulun yhteinen salipäivänavaus.

Esityksiä valmistettiin yleensä joko kerhotyön puitteissa tai opettajat valitsi-vat muutamia oppilaita luokasta esitykseen. ”Koko luokka ei ollut välttämättä esityksessä mukana, että jos oli tonttuleikkiä tai jotakin musiikkiesitystä niin sellasessa”, kertoo Terhi, ”mutta ei ollut periaatteena sellanen, että kaikki esiintyy”, täydentää Katariina (A I). Koulussa oli aluksi vain alkuopetuksen luokkia, ja joskus pyydettiin naapurikoulusta isompia oppilaita esiintymään myös Naapurilan kouluun. Aikuisetkin saattoivat valmistaa keskenään esityksiä lapsille. Naapurilan koulussa tätä perinteistä juhlien valmistamisen tapaa toteu-tettaessa esityksillä oli useimmiten kahdenlaisia lähtökohtia. Tavallista oli aloit-taa sisällön suunnittelusta, minkä jälkeen mietittiin, ketkä sopisivat kyseistä ohjelmaa esittämään. Toinen mahdollisuus oli käyttää hyödyksi koulun oppilai-den erityisiä kykyjä ja tuoda esille kerhoissa ja muissa harrastuksissa, esimer-kiksi soittotunneilla valmistettuja esityksiä.

Naapurilan koulun alkuvuosien toiminnan tavan kautta piirtyy suomalaisille kouluille perinteinen juhlien ja esitysten valmistamista ohjaava tarinamalli. Kun koulu juhlissa ”haluaa näyttää parhaintaan”, kuten Nallinmaa (1948, 63) jo 1940-luvulla kirjoittaa, pyritään esille tuomaan koulun piiristä erityisiä taitoja ja lahjakkuutta. Päästäkseen esiintymään täytyy osata jotakin, mitä kaikki eivät osaa. Tämä osaaminen voi olla joko sisällöllistä (esimerkiksi erityinen soitto-, laulu-, lausunta- tai liikuntataito) tai esityksen valmistamiseen liittyvää (esimer-kiksi kyky kurinalaiseen harjoitteluun tai vuorosanojen ulkoa oppimiseen). Sil-loin kun koko luokka esiintyy, näkemys esiintyjän taidoista on usein luettavissa tehtäväjaosta: yksi valikoituu enkeliksi, toinen taas on kolmas puu vasemmalta.

Esiintyjän positio on hohdokas – ainakin aikuisten silmissä. Esiintyjäksi pääse-minen, varsinkin pääosan tai jonkin erityistehtävän saapääse-minen, merkitsee sitä, että on hyvä ja taitava.

Yhteisöllisyyteen perehtymisen myötä 1990-luvun alussa osa Naapurilan koulun opettajista heräsi kuitenkin kysymään, toimivatko juhlat tällaisenaan Naapurilan koulun ihanteiden puolesta vai niitä vastaan. Vaikka periaatteessa kenellä tahansa oli mahdollisuus osoittaa kykynsä ja päästä esiintymään, käy-tännössä tultiin usein valinneeksi niitä oppilaita, joiden uskottiin selviävän hyvin harjoittelusta ja esiintymisestä. Samalla helposti ulkopuolelle jäivät esimerkiksi hitaat oppijat tai lapset, joiden oli vaikea hallita käyttäytymistään. Juhlat sinänsä olivat tapahtumina onnistuneita, mutta yhteisöllisyyteen pyrkivässä kontekstissa ne näyttäytyivät uudessa valossa: koulun periaatteena oli tukea erityisoppilaiden inkluusiota, mutta vahvistettiinko juhlakäytännöllä sittenkin oppilaiden erotte-lua?

Eräänlaisen toiminnallisen vastalauseen esitti kaksi opettajaa, joiden yhdessä opettamalla luokalla oli paljon erityistä tukea tarvitsevia oppilaita. Henkilökun-nan keskuudessa oli jopa kyseenalaistettu, voidaanko näitä oppilaita ylipäätään opettaa Naapurilan koulun puitteissa. Joulujuhlan koittaessa nämä opettajat päät-tivät tuoda kaikki oppilaansa esittämään joulukuvaelmaa miettimällä jokaiselle roolin, josta tämä selviäisi. Perinteinen koulun juhlien ja esitysten valmistamisen valtatarinamalli sai demonstratiivisen vastatarinamallin. Sen sijaan, että esiinty-misen oikeus olisi liittynyt yksilölliseen taitoon tai lahjakkuuteen, esiintyesiinty-misen oikeus liitettiin luokan ja koulun jäsenyyteen.

Tämä vakiintuneen toiminnan tavan kyseenalaistaminen oli ensi näkemältä yllättävää, mutta se aloitti muutoksen koulun juhlakulttuurissa. Koulussa yleistyi tapa ottaa koko luokka mukaan esitykseen. Aluksi opettajat saivat kuitenkin päättää, haluavatko yleensäkään tuoda juhlaan esitystä. Eräässä joulujuhlassa 1990-luvun lopulla sattui niin, että esiintymässä olivat kaikki luokat yhtä lukuun ottamatta. Juhlan jälkeen yksi vanhemmista soitti opettajalle ja kysyi, mitä lassa oikein oli tapahtunut, kun hänen poikansa luokka ei esiintynyt. Oliko juh-lassa sattunut jokin erehdys tai tapaturma? Tammikuussa juhlaa arvioitaessa opettaja kertoi hieman närkästyneenä tästä puhelusta: ensimmäisenä joululo-mailtanakin hän oli vielä joutunut käsittelemään työasioita. Hän koki, ettei juhla

ollut ”toiminut” oletetulla tavalla. Juhlan jälkeen kaikkien kuuluisi jäädä hyvillä mielin joululomalle, mutta tämä vanhempi halusi kyseenalaistaa juhlajärjestelyt.

Juhlan arviointikeskustelussa puhelun sisältöä pidettiin kuitenkin kiinnostavana.

Se muistutti opettajia siitä, kuinka merkityksellistä vanhemmille on nähdä oman lapsen esiintyminen. Tässä samassa kokouksessa päätettiin, että jatkossa ainakin joulu- ja kevätjuhlissa pääsääntöisesti kaikki luokat ja kaikki oppilaat osallistu-vat esityksiin. 2000-luvulle tultaessa jokaisen lapsen osallistuminen esitysten valmistamiseen kirjattiin osaksi koulukohtaista opetussuunnitelmaa.

Tätä käännekohtaa muisteltaessa Pekka kertoo, että ajatus kaikkien lasten oletusarvoisesta osallistumisesta askarrutti häntä tuolloin toisestakin syystä:

Tää voi juontaa näin henkilökohtaisesta jutusta, että Heikillä [Pekan poika] oli tulossa päiväkodin juhlat, ja Heikki sanoi sillä viisiin, että ”jos se päiväkodin täti sanoo että kaikkia tarvitaan, niin sit mä meen, mutta jos sanoo että kuka tulee tai kuka haluaa, niin mä en mene”. Ja mä seurasin siinä juhlassa, ja päiväkodin täti sanoi aina ”kuka haluaa”, ja Heikki ei mennyt, se odotti vaan sitä taikasanaa, että kaikkia tarvitaan. Ja voi olla, että se kirvoitti sen, että oli kyky ja halu mennä mukaan, mutta jos kysymys asetetaan vapaaehtosuuden puolelle, niin ei halua:

on mahdollisuus olla haluamatta. (A I)

Tavoite kaikkien lasten osallistumisesta esitysten valmistamiseen rakentui 2000-luvun alkuvuosina käytännöksi, jossa kaikki oppilaat esiintyivät useita kertoja vuodessa. Pääsääntöisesti kukin luokka valmisti vuosittain neljä esitystä, joihin osallistuivat kaikki luokan oppilaat: joulu- ja kevätjuhlaesityksen sekä salissa pidettävän päivänavauksen syys- ja kevätlukukaudella.

Näen edellä kuvatun prosessin juhlakulttuurin muutoksen ensimmäisenä vai-heena. Tässä vaiheessa yhteisöllisyyden ja tasa-arvon ihanne tuotiin esitykseen ajatellen ensisijaisesti lopputulosta: kaikkien oppilaiden haluttiin näkyvän myös juhlissa esiintyjän arvostetussa asemassa.

Esitysten valmistaminen ei kuitenkaan aina ollut pelkkää juhlaa. Elina muis-telee:

Mä ainakin semmosen muistan, että kun joustoluokalla²⁹ haluttiin että kaikki lapset osallistuu, että kaikilla on osa ja ettei ketään syrjitä ja ettei kellään tuu paha mieli, ja sitten kun siellä on lapsi, joka ei erota mäntyä triangelista, ja sitten on joku toinen, joka ei puhu suomen kieltä, kolmas ei halua puhua suomen kieltä,[…] Että vaikka se oli kauheen ihana ajatus, että kaikki lapset osallistuu, kyllä se joustossa teki vähän sitä, että ei niistä harjotuksista kukaan nauttinut.

Että lapset oli ihan maitohapoilla koko loppupäivän, jos aamulla mentiin saliin harjotteleen. (A I)

Tällaiset kokemukset ja niiden reflektointi käynnistivät juhlakulttuurin muutok-sessa toisen vaiheen, jolloin esitysten ja juhlien arvioinnin myötä on suunnattu huomiota lopputuloksesta esityksen valmistamisen prosessiin. Kaikkien osallis-tuminen ei vielä tee esityksen valmistamisesta positiivista ”kasvatuksen välinet-tä”. Koko esityksen valmistamisen prosessin tulisi olla mielekäs jokaiselle oppi-laalle. Esitysten valmistamisen tapaa edelleen kehitettäessä on pyritty huomioi-maan oppilaiden yksilölliset tarpeet ja antahuomioi-maan tilaa oppilaiden toimijuudelle ja omistajuudelle ottamalla lapsia mukaan myös suunnitteluvaiheeseen.

Naapurilan koulun esitysten ja juhlien valmistamisen toiminnan tapa on muovautunut erilaisten kohtaamisten ja kyseenalaistamisten kautta. Kouluun rakentunut käytäntö on poikkeuksellinen ensinnäkin sen suhteen, että juhlia ja tapahtumia järjestetään niin paljon. Koulussa eletään ”juhlasta juhlaan” (Heli, A I), jolloin juhliin valmistautuminen on osa koulun arkeakin. Juhlien valmis-tamiseen on vuosien varrella muodostunut rakenteita, vakiintuneita toiminnan tapoja, jotka helpottavat suunnittelu- ja valmistelutyötä. Naapurilan koulun esi-tysten ja juhlien valmistamisen käytännön oleelliset piirteet olen ennen tutki-mukseen ryhtymistäni (syksyllä 2006) kirjannut kolmeksi periaatteeksi:

 kaikki oppilaat esiintyvät säännöllisesti

 jokainen oppilas on mukana useassa esityksessä vuosittain

 esityksen valmistamista käytetään tietoisesti kasvatuksen välineenä.

29 Joustavan, vuosiluokkiin sitomattoman esi- ja alkuopetuksen ryhmä.

Toinen poikkeuksellinen piirre Naapurilan koulussa on aikuisten säännölliset viikkokokoukset, joissa on tietoisesti varattu aikaa aikatauluista ja opetukselli-sista asioista sopimisen lisäksi myös kasvatukselliopetukselli-sista arvoista ja työyhteisön hyvinvoinnista keskusteluun. Nämä kokoukset ovat tarjonneet puitteet, joissa on mahdollistunut koulun käytäntöjen yhdessä tutkiminen, kyseenalaistaminen ja kehittäminen. Marjukka kertoo:

Minusta me ollaan nyt sitä mukaa, kun [– –] on aina arvioitu niitä juhlia, niin on tullut sitä realiteettia myöskin mukaan. Että on havaittu, että nyt mentiin niinkun yli: ihmiset oli väsyneitä, ollaan jaksamisen ylärajoilla, nyt seuraavalla kerralla on pakko helpottaa. Että se keskustelu meillä kuitenkin työyhteisössä on viimeiset 10 vuotta ollut sellasta aika tervettä. Tietysti kun tulee uusia ihmisiä, jotka huomioi eri asioita kun me vanhat, niin se on ollut minusta hyvin terveellistä kuunnella myöskin heitä. (A II)