Tarinallisen kiertokulun malli

Hänninen (1999, 2004) kuvaa tarinallisen kiertokulun mallillaan (kuvio 4, s. 75) narratiivisuuden erilaisia ilmenemismuotoja ihmiselämässä. Näinä muotoina hän erottaa toisistaan sisäisen, kerrotun ja eletyn tarinan, jotka ovat vuorovaikutuk-sessa keskenään. Hänninen kirjoittaa pyrkivänsä tarjoamaan mallillaan heuristi-sen välineen, jonka avulla erityyppisiä narratiivisia tutkimuksia voidaan luoki-tella ja suhteuttaa toisiinsa. Mallin tavoitteena on myös auttaa hahmottamaan narratiiviselle tutkimukselle ominaisia teoreettisia ja metodologisia kysymyksiä ja vastakkainasetteluja (Hänninen 2004, 70). Tarinallisen kiertokulun malli tuo samaan kuvioon narratiivisen tutkimuksen keskeiset käsitteet ja ehdotuksen niiden suhteista ja tarjoaa siten välineen tarkastella sekä musiikkiesitystä osana koulun tarinallista ympäristöä että oman tutkimukseni sijoittumista narratiivisen tutkimuksen kentälle.

Sisäinen tarina on Hännisen näkemyksen mukaan ihmisen identiteetin ydin, tarina, jonka ihminen kertoo itselleen. Sisäinen tarina rakentuu ihmisen jäsentä-essä kokemuksiaan tarinalliseen muotoon, eikä se välttämättä sanallistu kenelle kään, ei edes itselle. Hiljaisenakin se sisältää kuitenkin käsityksen omasta toimi-

Kuvio 4 Tarinallisen kiertokulun malli (Hänninen 1999). Tässä Hännisen vuonna 2010 muokkaama versio.

misen ja maailman ymmärtämisen tavasta sekä omasta itsestä suhteessa niin materiaaliseen kuin sosiaaliseen ympäristöön. Sisäinen tarina ei ole kerralla kerrottu, sitä kerrotaan jatkuvasti uudelleen yhtäältä vahvistaen aiemmin kerrot-tua ja toisaalta tuoden siihen uusia juonteita elämäntilanteiden muuttuessa (Hän-ninen 1999, 49).

Hännisen (2004, 75) mukaan sisäisen tarinan keskeinen tehtävä on luoda jär-jestystä kokemuksen ja toiminnan pohjalta. Kaikki henkinen prosessointi ei Hännisen mukaan ole kuitenkaan narratiivista luonteeltaan (vaikka tälläkin nä-kemyksellä on kannattajansa). Hännisen lähtöoletus on (Carria 1986 mukael-len), että ihmisen kokemus on jo perusluonteeltaan, ”passiivisenakin”, narratii-vin kaltainen. Erityisesti tätä on ”aktiinarratii-vinen kokemus”, jossa kokemusta käsitel-lään tietoisesti menneisiin kokemuksiin verraten ja tulevia kokemuksia ennakoi-den.

Tämän tutkimuksen viitekehyksessä tarinallista kiertokulkua kuvaavan mal-lin keskelle asettuu oppilaan sisäinen tarina (kuvio 5, s. 76), jonka rakentumista koulussa pyritään tukemaan myös musiikkiesityksen valmistamisen kautta. Tul-kitsen sisäisen tarinan olevan prosessi, jossa minuutta rakennetaan. Se ei ole

ristiriidaton kokonaisuus vaan jatkuva reflektiivinen prosessi, jossa ristiriitai-suuksia selitetään. Sisäisen tarinan käsite heijastaa sekä Deweyn jatkuvuuden periaatetta että Clandininin ja Connellyn (2000, 49–51) ajatusta tarinallisuuden avaruudesta, jolla on historiallinen, sosiaalinen ja kontekstuaalinen ulottuvuus.

Identiteetti näyttäytyy erilaisena erilaisissa sosiaalisissa ja fyysisissä konteks-teissa.

Kuvio 5 Tarinallisen kiertokulun malli (Hänninen 1999) tähän tutkimukseen sovellettuna

Tarinallisen kiertokulun mallin dynamiikan lähtökohtana on elämäntilanne, joka tarkoittaa niiden seikkojen kokonaisuutta, joihin ihminen on suhteessa (Hänninen 1999, 20–21; 2004, 74). Elämäntilanne viittaa ihmisen elämisen eh-toihin, niihin mahdollisuuksiin, resursseihin ja rajoituksiin, jotka ihmisen sen hetkisessä tilanteessa vaikuttavat. Tällaisia ovat esimerkiksi työ, perhe ja terveys sekä sosiaaliset normit. Osaan näistä voi itse vaikuttaa, toisiin ei. Tässä tutki-muksessa tarkastellaan koulun toimintakulttuuria osana oppilaan elämäntilannet-ta.

Kerrottu tarina kerrotaan jollekulle, jonkinlaisena ja jossakin tarkoitukses-sa. Kerrottu tarina voi olla sanallinen tai sanaton. Vaikka kerrottu ja sisäinen tarina ovat läheisessä suhteessa, ne eivät kuitenkaan vastaa toisiaan yksi yhteen, sillä yksilön sisäisen ja julkisen maailman välillä on kynnys (Hänninen 2004, 77). Kerrotulla tarinalla on monia tehtäviä. Sillä voidaan kuvata maailmaa ja se voi olla itsereflektion väline, mutta sillä on myös sosiaalisia funktioita. Tarinan kertomisella voidaan pyrkiä antamaan tietynlainen mielikuva itsestä, kertomalla voidaan myös jakaa kokemuksia ja luoda läheisyyden ja yhteenkuuluvuuden tunnetta (Hänninen 1999, 56). Tarinan kertomisen tapaan vaikuttavat oletukset kertomistilanteessa läsnä olevien odotuksista. Hännisen mukaan sosiaalisissa tarinankerrontatilanteissa pyritään kertomaan tarinoita, jotka ovat dramaattisia ja koherentteja ja joiden kautta kertoja näyttäytyy myönteisessä valossa (Hänninen 2004, 78).

Tämän tutkimuksen kontekstissa kerrottuja tarinoita ovat ne teot, joiden kaut-ta oppilas pyrkii (kaut-tai joutuu) näyttäytymään tietynlaisena musiikkiesityksen valmistamisen yhteydessä. Opettajien keskinäisessä keskustelussaan kertomat tarinat sen sijaan sijoittuvat tässä Hännisen kuvion sovelluksessa osaksi koulun toimintakulttuuria ja tarinavarantoa. Keskustelut ja niissä jaetut tarinat ovat ai-kuisten keskinäinen työtapa, jossa koulun esitysten valmistamisen kulttuuria reflektoidaan ja kehitetään, ja niissä rakentuva kollektiivinen ymmärrys liittyy osaksi koulun sosiaalista tarinavarantoa.

Elettyä tarinaa Hänninen kuvaa myös elämän draamaksi. Eletty tarina syn-tyy vuorovaikutuksessa sosiaalisen ja materiaalisen ympäristön kanssa. Kerrottu tarina tuodaan kertomalla osaksi yhteisön vuorovaikutusta eli elettyä tarinaa.

Eletty tarina vastaa kerrottuun tarinaan ja antaa aineksia sisäiselle tarinalle ja kulttuurisen tarinavarannon rakentamiselle. Tämän tutkimuksen ontologisessa kehyksessä eletty tarina ei vielä ole jäsentynyt tarina vaan sitä vuorovaikutusta, jossa neuvotellaan kertomisten ja kommenttien painoarvosta ja jonka pohjalta henkilökohtaisia ja kulttuurisia merkityksiä rakennetaan. Hänninen (2004, 72) kuvaa elettyä tarinaa ”aktuaaliseksi elämäksi”, kun taas sisäinen tarina viittaa

”kokemuksen tarinalliseen jäsentymiseen” (emt., 70). Tässä tutkimuksessa elet-tyä tarinaa on se, miten musiikkiesityksen valmistaminen toteutuu käytännössä, kaikki musiikkiesityksen yhteydessä tapahtuva vuorovaikutus sekä sen herättä-mät ajatukset ja tunteet.

Yhteisön sosiaalinen tarinavaranto on kuin tarinoiden arkku, josta laina-taan tarinoita omaan käyttöön. Hänninen jakaakin tarinavarannon kahteen kate-goriaan: sosiaaliseen ja henkilökohtaiseen tarinavarantoon. Yksilön henkilökoh-taiset kerrotut, eletyt ja sisäiset tarinat eivät synny kerralla. Niiden pohjana ovat aiemmin kerrotut, kuullut ja koetut tarinat, jotka muodostavat niin sanotun sosi-aalisen tarinavarannon. Omalla toiminnalla tarinat "kerrotaan" uudelleen joko samanlaisina niitä vahvistaen, tai erilaisina horjuttaen niiden luomia käyttäyty-mismalleja. Nämä uudelleen kerrotut tarinat sitten palautuvat tarinoiden arkkuun muiden yhteisön jäsenten lainattaviksi.²⁰

Sosiaalinen tarinavaranto on kaikkien niiden kulttuuristen tarinoiden koko-naisuus, joita ihminen elinympäristössään kohtaa. Tähän kuuluvat niin kirjoite-tut ja kerrokirjoite-tut tarinat kuin myös esimerkiksi mainosten tai tosielämän tapahtu-mien muodostamat tarinalliset mielikuvat. Musiikkiesityksiä ajatellen tänne siirtyvät sekä musiikkiteosten tarinat että musiikin esittämistilanteiden tarinat.

Jotkin tarinat ovat kulttuurisesti toisia vahvempia (hegemonisia tai valtatarinoi-ta), joita haastamaan saatetaan kertoa vastatarinoita. Henkilökohtainen tarinava-ranto puolestaan sisältää ne tarinat, jotka henkilö varastoi muistiinsa. Osa näistä on muiden kertomia, osa itse muiden kertomien tarinoiden pohjalta tai muistois-ta ja elämänkokemuksismuistois-ta muodostettuja (Hänninen 1999, 21; 2004, 73–74).

Hännisen tarinallisen kiertokulun mallin keskipisteenä ja tarkastelun näkö-kulmana on yksilön sisäisen tarinan rakentuminen. Sisäisen tarinan katsotaan kuitenkin rakentuvan vuorovaikutuksessa toisten ihmisten ja kulttuurin tarjo-amien merkitysten kanssa (Hänninen 1999, 22). Hännisen tutkimus kuuluu sosi-aalipsykologian alaan, ja hänen mukaansa yksi sosisosi-aalipsykologian keskeisistä

20 Tällainen ajatus tarinoiden arkusta on myös MacIntyrella (2004/1981).

kysymyksistä on, miten yksilö voi olla sekä kulttuurin tuottama että tuottaja.

Hän siteeraa Brunerin (1991) kuuluisaa ajatusta siitä, että taide jäljittelee elämää ja elämä jäljittelee taidetta todeten, että sosiaalipsykologian alalla ”tehtävämme on tarkastella, miten tämä jäljittely toteutuu” (Hänninen 1999, 15). Hänninen (1999, 19) kirjoittaa tutkimuksensa sijoittuvan narratiivisen minäpsykologian alueelle, ja siten tarinallisen kiertokulun mallissakin korostuu yksilönäkökulma.

Oman tutkimukseni kohteena on musiikkiesityksen valmistamisen yhteydes-sä tapahtuva vuorovaikutus, jossa siyhteydes-säistä tarinaa rakennetaan. Tutkimukseni kiinnittyy deweylaiseen pragmatistiseen kasvatusfilosofiaan, ja peilaten Hänni-sen esittämään sosiaalipsykologian kysymykseen olen kiinnostunut erityisesti siitä, miten kulttuuri ”tuottaa” yksilöitä ja miten yksilöt ”tuottavat” kulttuuria, siis vuorovaikutuksesta yksilön ja yhteisön välillä ja sen yhteydestä yksilön kas-vuun ja yhteisön kulttuurin muotoutumiseen.

Ymmärrys yksilön sisäisen tarinan rakentumisesta on myös deweylaisesta pragmatistisesta näkökulmasta olennaisen tärkeä, sillä koulun perustehtäväksi nähdään tukea oppilaan yksilöllistä kasvua. Tämä voi kuitenkin tapahtua vain pyrkimällä rakentamaan kyllin hyvä kasvuympäristö, joka tukee oppilaan vuo-rovaikutusta yhteisön ja ympäristönsä kanssa (Dewey MW9, 22–23). Siksi tar-kastelen tutkimuksessani, miten musiikkiesityksen valmistamisen tarjoama op-pimisympäristö voi tukea oppilaan sisäisen tarinan rakentumista. En kuitenkaan tarkastele suoraan oppilaiden kertomia tarinoita tai henkilökohtaista tarinavaran-toa, vaan tarkasteluni kohdentuu oppimisympäristön muodostaviin Hännisen kuvion reuna-alueisiin: sosiaaliseen tarinavarantoon, kouluyhteisön tarjoamaan elämäntilanteeseen sekä musiikkiesitykseen osana elettyä tarinaa.

Koulussa kollektiivinen ja yksilöllinen kertominen ovat jatkuvassa jännit-teessä. Koulussa toimitaan paljolti ryhmän ja opettajan ehdoilla, ja oppilaan mahdollisuudet päättää kertomisestaan ja sen puitteista ovat rajatut. Se, millaisi-na nämä ehdot koulun käytännössä näyttäytyvät, on osa koulun toimintakulttuu-ria. Oppilaan tarinallisen toimijuuden mahdollisuudet ja rajat määrittyvät koulun toimintakulttuurin muodostaman elämäntilanteen kautta.

Myös Hännisen mallissa vuorovaikutus toisten ihmisten ja kulttuurin tarjo-amien merkitysten kanssa on keskeinen tekijä: vuorovaikutus on osa elettyä tarinaa, elämän ”draamaa”. Kerrotuilla tarinoilla pyritään vaikuttamaan elettyyn tarinaan, mutta muiden ihmisten reaktiot tarinaan voivat antaa eletylle tarinalle yllättävän suunnan (Hänninen 2004, 81). Toiset ihmiset ja sosiaalinen vuorovai-kutus jäävät Hännisen laatimassa kuviossa kuitenkin miltei näkymättömiin. Tar-kastellakseni sitä, miten toimijuuden, eletyn tarinan ja merkitysten muodostumi-sesta neuvotellaan sosiaalisessa kontekstissa, tuon Hännisen tarinallisen kierto-kulun mallin rinnalle toisen sosiaalipsykologin, Rom Harrén kumppaneineen kehittelemän positiointiteorian (Harré & Langenhove 1999; Harré & Moghad-dam 2003).