Tarinallisuuden ontologinen perusoletus on sekä yksilön identiteetin että yhtei-sön kulttuurin historiallisuus. Asiat eivät synny tyhjästä tai valmiina, vaan poh-jautuvat aiemmille asiantiloille ja vaikuttavat seuraaviin (Hänninen 1999, 23;
MacIntyre (2004/1981, 252). Heikkisen (2002, 14–16) mukaan tarinallisen lä-hestymistavan yleistyminen tutkimustyössä liittyy konstruktivistisen oppimiskä-sityksen omaksumiseen ja siten kokonaiseen tiedonkäoppimiskä-sityksen muutokseen.
Konstruktivistisen todellisuuden ja tiedonkäsityksen mukaan tieto ei ole tietäjäs-tä riippumatonta vaan sosiaalisessa vuorovaikutuksessa rakentuvaa ja kunkin yksilön itselleen tulkitsemaa (Tynjälä 1999, 37–38).
Tarinallisesta näkökulmasta sosiaalisen todellisuuden katsotaan rakentuvan analogisesti samoin kuin yhteisön tarinavarannon, eli aiemmin kuultua toista-malla, varioitoista-malla, kommentoimalla ja kertomalla toisin. Narratiiviset tutkijat jakautuvat kuitenkin sen suhteen, miten he näkevät tarinoiden heijastavan maa-ilmaa ja kokemusta ennen tarinan kertomista: luodaanko tarinoiden kertomisella järjestystä muutoin kaoottiseen maailmaan, vai onko maailmassa ja yksilön ko-kemuksessa jo itsessään narratiivinen rakenne (Hänninen 2004, 72; Hyvärinen 2004). Esimerkiksi Hannah Arendt (2002/1958) kirjoittaa elämänkulusta kerto-muksena, joka etenee omia latujaan. MacIntyre (2004/1981) taas näkee meidän elävän kertomuksia, sillä kulttuuriset tarinamallit ohjaavat tavoitteiden asettelua ja siten kaikkea toimintaamme. Louis Mink (1987) puolestaan kirjoittaa, että tarinoita ei eletä vaan ne kerrotaan. Niin Minkin kuin Paul Ricoeurin (1991) näkemysten mukaan elämä ei ole lähtökohtaisesti kerronnallinen vaan kerto-muksen muodolla selitetään elämää ja rakennetaan mielekkyyttä kokemukseen.
Ricoeurin (1984) mukaan elämän ja kertomuksen suhde on myös kehämäinen:
toiminnasta kertova tarina tulee malliksi kertomusta seuraavalle toiminnalle.
(Näitä näkökulmia on käsitellyt tarkemmin Hyvärinen 2004.)
Tämä tutkimus pohjautuu käsitykseen, jonka mukaan sekä yhteisön kulttuuri että yksilön identiteetti rakentuvat tarinallisesti. Tarinallisuus ei ole maailmassa tai kokemuksessa itsessään, vaan se on ihmiselle ominainen tapa jäsentää koke-mustaan ja luoda niin yksilöllisiä kuin kulttuurisia merkityksiä. Kertominen on tapa selittää syitä, seurauksia ja suhteita ja siten rakentaa mielekkyyttä tapahtu-miin, hahmottaa itseään ja suhdettaan maailmaan ja muihin ihmisiin (Bruner 1990, 35; Polkinghorne 1988, 11; Heikkinen H.L.T. 2002, 14–16; Ropo 2009, 11). Kertomisen ymmärrän kuitenkin laajasti, se voi olla osin tai kokonaankin sanatonta (samoin kuin Hänninen 2004, 70; Wertsch 2002).
Narratiivinen ajattelu ei liity yksilön kasvussa vain sosiaalistumiseen ja ym-päristön vaikutteiden passiiviseen omaksumiseen, vaan myös aktiiviseen oppi-miseen, ajatteluun ja toimintaan. Psykologi ja kasvatusfilosofi Jerome Bruner (1985, 100; 1986, 11–13) hahmottaa kaksi ajattelun tapaa, jotka hän on nimen-nyt paradigmaattiseksi ja narratiiviseksi. Paradigmaattinen eli loogis-tieteellinen ajattelu pyrkii luonnontieteelle ominaisen ihanteen mukaisesti tarkkoihin ku-vauksiin, luokituksiin ja syy-seuraus -suhteiden selityksiin ja siten kohti yleistä ja abstraktia tietämisen tapaa. Narratiivinen ajattelu taas pyrkii kuvaamaan ihmi-sen toimintaa ja pyrkimyksiä, rakentamaan suhteita ihmiihmi-sen kokemusten välille ja näin kohti yksilöllisten ja paikallisten merkitysten ymmärtämistä. Nämä ajat-telun tavat eivät ole kuitenkaan toisiaan poissulkevia vaan toisiaan täydentäviä.
Kokemusten käsittelyssä ja arkielämän tilanteissa järjestelmät toimivat toisiaan tukien (Bruner 1986, 11–13; Ropo 2009, 12). Kasvatustieteilijä Eero Ropo (2009, 9–10) hahmottaa kertomusten funktiota yksilön oppimisessa kolmenlai-sena prosessina: ensinnäkin yksilö muodostaa käsitystä opetettavina olevista asioista suhteessa omiin kokemuksiinsa ja elämänhistoriaan, toiseksi hän muo-dostaa käsitystä itsestään ja muovaa omaa identiteettiään, ja kolmanneksi yhteis-ten kertomusyhteis-ten kautta liitytään yhteisöihin ja ollaan niiden jäseniä. Rovon
mu-kaan yhteiset kertomukset ovat yhteisöjen välttämättömiä edellytyksiä ja niiden kautta muodostuvat myös kulttuurit. Näin ymmärrettynä narratiivisen ajattelun avulla voidaan tavoittaa myös Westerlundin (2002, 18; ks. kuvio 1, s. 44) ku-vaama kokemuksen yksilöllisen ja yhteisöllisen ulottuvuuden samanaikaisuus.
Monet tutkijat pitävät identiteettiä narratiivisen ajattelun tuottamana. MacIn-tyre (2004/1981, 241–242) näkee identiteetin elämäntarinana, joka linkittää syn-tymän, elämän ja kuoleman yhdeksi koherentiksi tarinaksi. Elämäntarina kiinnit-tää yksilön myös yhteisöönsä (emt., 251):
Ainoastaan fantasioissamme voimme elää niin kuin haluamme [– –], tosielä-mässä meillä on rajoitteita. Tulemme näyttämölle, jota emme ole itse muotoil-leet, ja löydämme itsemme osana juonta, jota emme ole itse muotoilleet.
Vaikka jokainen meistä onkin päähenkilö omassa näytelmässään, niin jokai-nen myös esittää pienempiä osia muiden näytelmissä, ja jokaijokai-nen näytelmä asettaa rajoituksia toisille. (Käännös N. Noponen.)
MacIntyre (2004/1981, 253) näkee tarinan kertomisen kyvyn eettisen elämän-asenteen edellytyksenä, sillä jotta tietäisi, mitä tulisi tehdä seuraavaksi, on kyet-tävä hahmottamaan, mihin tarinoihin kuuluu. Ricoeurin käsityksessä narratiivi-sesta identiteetistä korostuu puolestaan identiteetin tasapainoilu samuuden ja muuttumisen välillä sekä narratiivisuuden välittävä tehtävä tässä tasapainoilussa:
narratiivisesti ymmärrettynä identiteetin rakentumisessa voi yhdistyä mm. har-monia ja dissonanssi, eletty ja kerrottu, uudistava ja uusintava, fakta ja fiktio, mitä on ja mitä pitäisi olla sekä kertoja ja kuulija (Laitinen 2002, 57–58). Ropo (2009, 5) ymmärtää identiteetin ”elämäntarinallisena: kertomuksena siitä, mistä tulen ja kuka olen. Se muodostuu oman elämän tapahtumien ja tilanteiden ko-kemuksista ja niistä tehdyistä tulkinnoista.” Bruner (2004, 694) korostaa myös elämäntarinan ja sen kertomisen tavan merkitystä identiteetin rakentumisessa edelleen: ”lopulta tulemme niiksi kertomuksiksi, joita itsestämme kerromme”.
Tässä tutkimuksessa käsitteellistän tarinallisuuden ja identiteetin suhteen Hännisen (2004) tavoin sisäisen tarinan käsitteen avulla. Hänninen mainitsee sisäiselle tarinalle seuraavia tehtäviä: se luo mielekkyyttä menneisyyteen, tarjo-aa visioita tulevaisuuteen, määrittelee yksilön narratiivista identiteettiä, ilmentää
arvoja ja moraalistandardeja sekä auttaa säätelemään tunteita. Sisäisen tarinan keskeinen tehtävä on luoda järjestystä kokemuksen ja toiminnan pohjalta (emt., 74–75; ks. tarkemmin myös luku 3.5.1).
Tarinallisesta näkökulmasta yhteisön kulttuuri välittyy tarinoina ja tarina-malleina (MacIntyre 2004/1981; Hänninen 1999, 2004; Harré ja Moghaddam 2003). Harrén ja Moghaddamin (2003, 6) mukaan tarinamallilla17 tarkoitetaan kulttuurissa vakiintuneita malleja erilaisten tarinoiden juonen kulusta. Tarina-mallia voidaan ajatella yhteisön konventioiden tiivistäjinä: miten millaisessakin roolissa tai tilanteessa tulee toimia, milloin asiat menevät oikein tai mitä ei saa tehdä. Näin ollen tarinamallit kiteyttävät ja välittävät yhteisön arvoja ja normeja.
Tarinamallit voivat saada sanallisen muodon – etenkin sadut (MacIntyre 2004/1981, 254) ja sananlaskut (Lauhakangas 2004; Grahnbohm-Herranen 2008) kiteyttävät tarinamalleja – mutta ne välittyvät myös sanattomasti. Tarina-mallit vaikuttavat kaiken toimintamme ja ajattelumme taustalla. Toiminnas-samme otamme tarinamalleihin kantaa joko toimimalla niiden mukaisesti ja siten niitä vahvistaen tai tekemällä toisin eli tarinamallia kyseenalaistaen. Tari-nallisen lähestymistavan näkökulmasta kerromme siis sekä sanallisesti että muulla toiminnalla (Hänninen 1999; Halverson & al. 2011).
Yksilön ja yhteisön suhde nähdään tarinallisessa lähestymistavassa vahvasti vuorovaikutteisena. Samalla kun toimimalla muokkaamme yhteisöämme ja sen tarinallista ympäristöä, yhteisön tarinat muokkaavat meitä. Bruner (2004, 694) jatkaa aiemmin esittämäänsä ajatusta tulemisesta kertomustemme kaltaisiksi todeten kulttuurimme muovaavan meitä niin, että tulemme myös muunnelmiksi kulttuurimme kanonisoituneista tarinallisista malleista. Clandinin (2009, 204) puolestaan kirjoittaa herkistyneensä tarkkailemaan, kuinka yhteisön kielen käyt-tö muovaa sosiaalisia, kulttuurisia ja institutionaalisia narratiiveja ja kuinka nä-mä narratiivit puolestaan muovaavat yhteisön jäseniä henkilöinä. Kun koulun tehtävänä on tukea lapsen ja nuoren kaikinpuolista kasvua, käsitys narratiivisesta
17 Tarinamallista käytetään myös termiä mallitarina, esim. Ylijoki 1998. Näiden termien välillä valitsemisesta ks. myös Saarilammi 2007.
ajattelusta, tietämisestä ja identiteetin rakentamisesta pakottaa kysymään, millai-sen tarinallimillai-sen ympäristön koulu tarjoaa. Millaisia tarinoita ja tarinan kertomi-sen mahdollisuuksia tarjotaan kertomi-sen pohjaksi, että oppilas voi muodostaa käsitystä itsestään ja muovata omaa identiteettiään? Tarjoaako koulu tilaa yhteisille ker-tomuksille ja sitä kautta kouluyhteisön muodostumiselle ja yhteisöön liittymisel-le (ks. Ropo 2009, 9–10)?