Ylioppilastutkinto ennen autonomian kautta

Ylioppilastutkinto oli nimensä mukaisesti yliopistolaitoksen syntyvaihees­

sa nimenomaan yliopiston pääsytutkinto, jonka tehtävänä oli huolehtia yliopiston opiskelijoiden riittävästä laatutasosta. Liittyikö ylioppilastutkin­

to sääty-yhteiskunnassa erityisesti aatelittomista yhteiskuntaluokista tul­

leiden opiskelijoiden kuulusteluun ja oliko näin ollen tutkinnon eräänä tehtävänä alkuvaiheesta lähtien muotoutuvan koulutusjärjestelmän laatu.­

tarkkailu?

Kun nuori mies Turun Akatemian syntyvaiheessa pyrki yliopistoon opiskelemaan, hänen oli esitettävä koulunsa rehtorin antama todistus eli testimoonium. Varsinainen ylioppilaskoe käsitti suullisen kuulustelun, jonka suoritti filosofian tiedekunnan dekaani. Kuulustelu pohjautui trivi­

aalikouluissa ja gymnaasin rehtoriluokilla saatuun opetukseen. Ensi sijassa tulevan ylioppilaan oli osoitettava, että hän ymmärsi ja osasi käyttää latinaa ja että hän hallitsi kristilliset uskonkappaleet. Turun Akatemian alkuaikoi­

na kuulusteltavat aineet vaihtelivat kuitenkin erityisesti niinä lukukausina, joina akatemiaan oli paljon pyrkijöitä. Koe jäi pelkäksi muodollisuudeksi.

Ylioppilastutkinnon vaatimustasoa nostettiin 1700-luvun puolivälissä, ja Turun konsistori päätti, että kaikki pyrkijät, joilla "ei ollut lainkaan taitoa heprean kielessä", hylättäisiin ja lähetettäisiin takaisin koulun penkille.

Ylioppilastutkinto koski lähinnä niitä, jotka pyrkivät akatemiaan opiskele­

maan julkisista kouluista. Sen sijaan, sääty-yhteiskunnan aikaa kun elettiin, syntyperältään aateliset tai varakkaista kodeista tulevat ylioppilaskokelaat, joilla oli esitettävänään yksityisopettajan antama todistus, pääsivät suoraan yliopistoon.

Turkuun 1600- ja 1700-luvuilla opiskelemaan saapuneista nuorista miehistä vain pieni osa oli käynyt gymnaasin. Gymnaasin käyneet uudet ylioppilaat tulivat joko maan itäisistä osista tai Ruotsin siirtokunnista. Vielä 1600-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä ei ollut selkeästi säädetty, mil­

lainen oli eri oppilaitosten, triviaalikoulujen, gymnaasien ja akatemioiden, keskinäinen suhde ja mikä oli yliopistoon pyrkivän nuorukaisen koulutus­

pohja. Vielä vuoden 1649 koulujärjestyksen mukaan saattoivat triviaali­

koulut lähettää teinejä yliopistoon niissä hiippakunnissa, joissa ei gym­

naaseja ollut. Turun hiippakunnassa, Turun, Porin, Vaasan, Oulun ja Hä­

meenlinnan triviaalikoulut lähettivät näin ollen oppilaita suoraan Turkuun aina vuoteen 1830 asti, jolloin hiippakunta sai ensimmäisen lukion (Ström­

berg 1987, 342-343). Aina 1800-luvun ensimmäiselle vuosikymmenelle asti muodostui ylioppilaiden koulutuspohja keskeiseksi Turun yliopiston on­

gelmaksi. Monet teinit keskeyttivät koulunsa ja hakeutuivat puutteellisine tietoineen yliopistoon. Toiset olivat vain käväisseet alkeiskoulussa ja täy­

dentäneet sitten tietojaan yksityisopettajien ohjaamina. Teinien ylioppilas­

tutkinnossa esittämät todistukset olivat laadultaan monenkirjavia, par­

haimmassa tapauksessa koulun rehtori oli ne allekirjoittanut, mutta usein

niissä oli joko papin tai kotiopettajan allekirjoitus. Mutta jo niin varhain kuin 1642 konsistori päätti, että yliopistoon tultaessa ei h_yväksytä muita kuin koulujen rehtorien antamia todistuksia. Jos kirkkoherra tai joku muu oli myöntänyt todistuksen, konsistorin piti tutkia tällaisen todistuksen luotettavuus.

Kun ylioppilailla oli kovin monenlainen koulutustausta takanaan, yleistyi 1600-luvulla käytäntö, että yliopistoon pääsi opiskelemaan jonkun maisterin tai professorin henkilökohtaisessa valvonnassa. Vieläpä vuoden 1724 koulujärjestyksessäkin säädettiin, että jokainen, joka tulevaa asemaan­

sa ajatellen halusi opiskella yliopistossa, saattoi ennenaikaisesti jättää kou­

luopiskelun ja aloittaa cautio-opiskelijana. Tällaisten ylioppilastutkintoa varsinaisesti suorittamattomien "takuuylioppilaiden" määrä pyrki lisään­

tymään, mistä oli seurauksena, että 1700-luvun puolessa välissä tehostet­

taessa yliopisto-opiskelua pyrittiin takuuylioppilaista eroon. Vuonna 1749 konsistori päätti, että kaikki "takuuylioppilaat" poistettaisiin matrikkelista.

Vuotta myöhemmin päätöstä väljennettiin siten, että kaikki ne, jotka eivät pystyneet osoittamaan riittäviä tietoja dekaanin kuulustelussa, lähetettäi­

siin takaisin koulun penkille. Toisin sanoen toimeenpantiin "takuuylioppi­

laiden" osalta ylioppilastutkinto jälkikäteen.

Kun dekaani oli h_yväksynyt ylioppilaan ylioppilaskuulustelussa, tämä näytti todistuksen rehtorille, joka kirjoitti hänet yliopiston matrikke­

liin. (Strömberg 1987, 344-345).

Vuodesta 1655 lähtien ylioppilastutkintovaatimuksia vähä vähältä kiristettiin, mutta kuitenkin kirjoittautuminen yliopistoon eli ylioppilastut­

kinto periaatteessa suoritettiin samalla tavalla aina 1820-luvulle saakka.

Ylioppilaskokelaat ilmoittautuivat ensiksi rehtorille, joka tarkasti heidän todistuksensa ja lähetti heidät sitten filosofisen tiedekunnan dekaanin henkilökohtaiseen kuulusteluun. Kuulustelu kattoi kaikki koulussa opet­

tavat aineet, mutta käytännössä sen laajuus riippui pyrkijöiden määrästä.

Toisaalta yhä edelleenkin ne ylioppilaat, jotka opiskelivat yliopistossa professorin tai pidemmälle ehtineen ylioppilaan valvonnassa, saattoivat kokonaan välttää varsinaisen ylioppilastutkinnon. Varakansleri Browal­

liuksen aloitteesta, kuten edellä todettiin, konsistori päätti 1750, että kaikki takuuta vastaan opiskelevat ylioppilaat poistettaisiin akatemian matrikke­

lista ja ne, joiden tiedot dekaanin kuulustelussa osoittautuisivat riittämät­

tömäksi, hylättäisiin poikkeuksetta ja lähetettäisiin takaisin kouluun. Aka­

temiassa oli kuitenkin tällaisia "takuuylioppilaita" myöhemminkin 1700-luvulla, ja itse ylioppilastutkinto aiheutti jatkossakin ongelmia. Esimerkiksi ylioppilas 0. A. Järnefelt kertoi kirjeessään vuonna 1818 veljelleen, että dekaani Johan Gadolinin ylioppilastutkintoa pidettiin niin helppona, että lähes kaikki katedraalikoulun oppilaat pyysivät kesken lukukauden pääs­

tötodistuksen koulustaan ja kirjoittautuivat yliopistoon. Joukossa oli sel­

laisiakin nuorukaisia, joita ei ollut h_yväksytty heikkojen tietojen takia edes katedraalikoulun oppilaiksi. (Strömberg 1987, 277-278). Edellä mainitusta syystä vuosien 1724 ja 1807 koulujärjestyksissä painotettiin, ettei oppilas

saanut lopettaa triviaalikoulua tai gymnaasia ennen kuin oli kyllin k_ypsä kyetäkseen seuraamaan akateemista opetusta.

Ylioppilastutkinnon ja tietysti koko yliopiston kannalta keskeiseksi ongelmaksi muodostui se, että oli joukko opiskelijoita, joiden tavoitteena ei ollut suorittaa yliopistossa varsinaista tutkintoa. Kaunopuheisuuden ja Rooman kirjallisuuden professori Johan Fredrik Wallenius laati perusteel­

lisen selvityksen ylioppilastutkinnosta ja opinnoista yliopiston statuuttiko­

mitealle toukokuussa 1824. Hän totesi, että Ruotsin yliopistoissa opiskeli

"takuuylioppilaina" jonkun professorin tai vanhemman ylioppilaan val­

vonnassa henkilöitä, jotka eivät pyrkineet minkään tutkinnon suorittami­

seen. Tämä koski käytännössä aatelisylioppilaita. Tapana oli, että nämä jo aivan nuorina opiskelivat yliopistokaupungissa yksityisopettajan johdolla ja seurasivat vain valikoidusti professoreiden tai harjoitusmestareiden yk­

sityistä tai julkista opetusta. Varsinkin 1700-luvun puolivälissä tuli ylei­

semminkin tavaksi pyrkiä yliopistoon jonkun yksittäisen taidon hankkimi­

seksi. Haluttiin oppia ratsastusta, piirustusta, miekkailua tai tanssia, har­

jaantua jonkun tietyn musiikki-instrumentin käytössä tai oppia jotakuta nykykieltä. Vapauden ajalla oli taloustieteestä tullut itsenäinen oppiaine Ruotsin yliopistoissa, ja niinpä tehtailija saattoi houkuttautua seuraamaan teknologian luentoja ja tilanomistaja innostua perehtymään puutarhavilje­

l_yyn, maatalouskoneiden rakentamiseen tai maalajeihin. Wallenius päätyi työssään myös esittämään ylioppilaiden jakamista kahteen luokkaan sen mukaan, olivatko he suorittaneet täydellisen ylioppilastutkinnon kaikissa kouluaineissa vai oliko heistä tullut ylioppilaita ainoastaan koulun tai yksityisopettajan antaman todistutuksen ja osakunnan kuraattorin anta­

man lausunnon perusteella. (Strömberg 1987, 278-280; Senaatin täysistun­

non pöytäkirjat 28.2.1820).

3 KOHTI YLIOPPILASTUTKINNON