Tyttöjen koulutus

Naisten kasvatuksen ja koulutuksen historiallinen tutkimus on viimeisten vuosikymmenien aikana saanut uusia näkökulmia. Nykyisin katsotaan, että koululaitoksen muodollisen samankaltaistumisen tutkiminen luo vas­

ta laihan rungon hedelmälliselle naistutkimukselle. Opetuksen laajenemis­

ta ja alempien yhteiskuntaryhmien naisten koulutuskysymyksiä on tutkit­

tu h_yvin vähän. Naissivistystä koskevat tutkimukset keskittyvät keski- ja yläluokan tyttärien koulutuskysymyksiin. Historioitsijat ovat pääosin kiin­

nittäneet huomiota naisten yliopisto-opiskeluun ja sinne johtavan koulu­

tuksen kehitykseen. Viime vuosisadan alkupuolella syntyi tyttökouluja,

joiden tavoite oli aluksi sivistää yläluokan tyttäriä mutta vähitellen myös kouluttaa naisia yhä samanlaistuvin oppiennätyksin poikakoulujen kans­

sa. Naisten opiskelu yliopistossa alkoi 1830-luvulla Yhdysvalloissa ja seuraavalla vuosik_ymmenellä Sveitsissä. Tällöin naiset valmistuivat lähin­

nä lääkäreiksi ja opettajiksi. Euroopassa oli tavallista vasta 1870-luvulla tai vasta 1880-luvulla, että naiset saivat opiskella yliopistossa, vaikkakin hei­

dän määränsä pysyi pienenä vielä pitkään seuraavalle vuosisadallekin (Korppi-Tommola 1984, 137-139).

Suomessa ensimmäiset julkiset naisoppilaitokset perustettiin ns.

Vanhassa Suomessa. Vuonna 1788 perustettiin Viipuriin korkeampi sak­

sankielinen oppilaitos poikia varten, "ns. Haubtsschule". Siihen liitettiin erityinen luokka tyttöjä varten. Vuonna 1805 tyttöluokat irrottautuivat erillisiksi oppilaitoksiksi.

Vuosina 1830-1835 Turun arkkihiippakunnassa ei ollut ainoatakaan nimenomaan tyttöjä varten toimivaa oppikoulua. Kaiken kaikkiaan jakson päättyessä Turun hiippakunnassa oli kuitenkin poikaoppilaita 1165. Sen sijaan Porvoon hiippakunnassa toimi kaksi tyttökoulua, Turun suurempi tyttökoulu ja Turun pienempi tyttökoulu, joista ensimmäisessä oli vuonna 1835 43 ja toisessa 23 oppilasta. (Hanho 1955, 23-24; Leinberg 1887; 1901).

Viipurin suuremmassa 2-luokkaisessa tyttökoulussa oli kaksi opetta­

jatarta, kun taas kaupungin pienemmässä sekä siihen liittyvissä Haminan, Käkisalmen ja Savonlinnan tyttökouluissa oli vain yksi opettajatar, joka opetti käsityötä. Viipurin suuremmassa tyttökoulussa oppiaineina olivat uskonto, aritmetiikka, maantieto, historia, luonnontieto, venäjä, saksa, ranska, kaunokirjoitus ja piirustus sekä käsityöt. (Hanho 1955, 29).

Muussa Suomessa jäi vuoden 1809 jälkeen pitkäksi ajaksi voimaan vuoden 1724 koulujärjestys, joka ei tuntenut julkisia oppilaitoksia tyttöjä varten. Tyttöjen kasvatus ja opetus oli yksinomaan kodin huolena. Vaati­

muksia tyttöjen kouluopetuksen puolesta tehtiin aivan vuosisadan alusta lähtien. Kun kirkko ja valtio eivät olleet halukkaita järjestämään opetusta, ryhdyttiin perustamaan yksityisiä tyttökouluja. (Salminen ym. 1995, 15).

Varakkaat perheet tosin tavallisesti lähettivät tyttärensä johonkin ns. pen­

sionaattiin, jossa harjaannuttiin seurusteluun ja käyttämään jonkun verran vierasta kieltä, etupäässä ranskaa. Ensimmäisen julkisen tyttökoulun pe­

rusti Obert Henrik Gripenberg vuonna 1835. Tätä koulua voi pitää ope­

tusohjelmaltaan ensimmäisenä tytöille tarkoitettuna oppikouluna. Gripen­

bergin koulu perustettiin siis Helsinkiin 1835. Hänen tyttökoulunsa opetus muistutti paljon hänen aikaisemman reaalikoulunsa ohjelmaa. Tyttökou­

lun opetusohjelma oli monipuolinen ja opetuksessa käytettiin uudenlaisia metodeja. Myöhemmin valtion tyttökoulun perustaminen Helsinkiin 1844 vähensi Gripenbergin koulun suosiota ja koulu lakkasi 1851 muutamia vuosia johtajansa kuoleman jälkeen. Lyhyestä toiminnastaan huolimatta Gripenbergin tyttökoululla oli merkittävä rooli naissivistyksen uranuurta­

jana. (Salminen ym. 1995, 14-15)

J.

V. Snellman kuvasi vuonna 1842

tyttö-oppilaitoksissa annettua sivistystä kuitenkin ala-arvoiseksi. Parannus saa­

taisiin hänen mielestään aikaan vasta sitten, kun naisoppilaitokset tulevat valtion ylläpitämiksi ja valvomiksi. Julkisen koululaitoksen uudistaminen alkoi keisarin asetuksella 21.6.1841 ja siihen liittyvällä tulo- ja menosään­

nöllä sekä vuoden 1843 uudella koulujärjestyksellä. (Hanho 1955, 55-58;

Senaatin talousosasto KD 219 /21 21 .6.1841).

Vuoden 1843 koulujärjestyksen kautta syntyivät ensimmäiset valtion tyttökoulut. Vuonna 1844 aloittivat toimintansa Helsingin ja Turun 2-luok­

kaiset rouvasväen koulut "sivistyneimpäin vanhempain tyttäriä varten".

Näitä kouluja ei perustettu tavalliselle rahvaalle vaan ne olivat etuoikeu­

tettujen sivistyneitten luokkien kouluja. (Hans kejserliga Majestäts nådiga G_ymnasii- och skolordning 1843). Vuonna 1856 koulujärjestyksessä ryhmi­

teltiin tyttökoulut 4-, 3- ja 2-luokkaisiin. Opetustunteja tyttökouluissa oli molemmilla luokilla 42 viikossa. Näistä oli uskontoa ja Raamatun historiaa ensimmäisellä luokalla kaksi tuntia ja toisella luokalla neljä tuntia, histori­

aa, maantietoa, laskentoa, ainekirjoitusta, venäjän, saksan ja ranskan kieltä ja piirustusta molemmilla luokilla kaksi viikkotuntia sekä käsityötä 24 viikkotuntia ensimmäisellä ja 22 toisella luokalla. (Hanho 1955, 60). Tyttö­

jen koulutusta ei siis järjestetty vieläkään tasa-arvoperiaatteisiin pohjau­

tuen. Tätä kuvaa paitsi edellä kuvattu opetusohjelma myös koulumaksujen suuruus. Kirjoittautumismaksu tyttökouluun oli kolme hopearuplaa eli sama kuin lukioissa, mutta koulumaksu lukuvuodelta 15 hopearuplaa, vaikka se poikakouluissa oli vain kirjoittautumismaksun suuruinen. Samaa asennetta kuvaa sekin, että tyttökouluihin ei otettu suomen kieltä edes vapaaehtoiseksi aineeksi. Koulut olivat siis vain etuoikeutetun sivistyneen luokan kouluja. Eräänlaisena tyttökoulujen mallina kuitenkin toimivat Viipurin Lyllukuulujen upetusuhjelmat. Käsityötunteja oli paljon, mutta käsityötunneilla opetettiin samalla keskustelemaan vieraalla kielellä.

Oleellista kuitenkin oli, että luonnontieto oli jätetty tyystin pois opetusoh­

jelmasta. Kun ottaa huomioon silloiset oppikirjat ja yleiset opetusmenetel­

mät, on pakko todeta, että tyttökoulujen pyrkimys "mahdollisimman mo­

nipuoliseen sivistykseen", kuten koulujärjestyksen mukaan pitäisi olla, käytännössä pakosta oli vain hajanaisten, pinnallisten ulkolukutietojen ja vieraskielisten seurustelupuheenparsien pänttäystä. Ja kun ottaa lisäksi huomioon, että kaikki tämä sullottiin kahteen kouluvuoteen, oli selvää, että tytöissä alkoi useinkin ilmaantua liikarasitusta. (Wilkama 1938, 38-39).

Snellman kritisoi aikansa naisten koulutusta Saima-lehdessään 1840-luvun puolivälissä. Hänen mielestään liian monet ajattelevat, että naisen kasvatuksessa riittävät ne tiedot, jotka ovat tarpeen ruoanlaitossa ja lasten­

hoidossa. Snellmanin mukaan naisten koulutukselle ei pitäisi periaatteessa asettaa rajoituksia miesten koulutukseen verrattuna. Molempien suku­

puolten koulutuksen tulee käsittää yleistä humanistista sivistystä: latinaa, kreikkaa, mytologiaa, arkeologiaa, geometriaa ja aritmetiikkaa, algebraa, trigonometriaa, maantiedettä, yleistä historiaa, luonnonhistoriaa, fysiikkaa

ja kemiaa, tähtitiedettä, psykologiaa, estetiikkaa, logiikkaa, kirkkohistoriaa ja dogmatiikkaa sekä uusia kieliä ja kirjallisuutta.

"Tyttöjen koulutuksessa vanhojen kielten taitojen puutteet merkitsi­

vät paljon jaoskaan ei ratkaisevan paljon" sanoo Snellman. Uusia kieliä voidaan lukea niin, että niiden opiskelu korvaa ajattelun kouluttamisen, johon useimmin katsotaan vain vanhojen kielten opiskelun opettavan.

Erityisesti vanhojen kielten opiskelua voi tässä mielessä korvata ger­

maanisten kielten opiskelu. Tyttöjen koulutuksen keskeiseksi tavoitteeksi Snellman asettaa saman minkä poikien yliopisto-opiskelunkin tavoitteeksi, jatkokoulutusmahdollisuuden ja kyvyn syntymisen (Snellman 1844b).

Snellman kritisoi ajan naiskasvatusta, koska se hänen mielestään opetti tytöille hyödyttömiä ranskalaisia sanafaaseja muttei juuri mitään ranskalaisesta kirjallisuudesta. Pensionaateissa ja "_guvemanteissa", joita tytöille on tarjolla pidetään saksan opiskelua ikävänä ja kaikki opetus on pinnallista ja hyödytöntä: Tällaista koulutusta koulutettu nainen voi Suo­

messa saada. Snellman asetta tiukan vaatimuksen, tytöille on järjestettävä valtion toimesta tilaisuus opiskella virallisissa kouluissa. "Fruntimmersko­

laneissa" on noudatettava samanlaisia opetusmetodeja kuin nuorten mies­

tenkin kouluissa. Opettajina näissä kouluissa tulisi olla sekä naisia että miehiä. Valtion on otettava Snellmanin mielestä naisten koulutus huolek­

seen. Snellmanin mielestä on kiistatonta, että niin kutsutun sivistyneen yhteiskuntaluokan vaikutus on ratkaisevaa koko kansan henkiselle kehi­

tykselle. Tästä syystä valtion oli otettava vastuu tämän yhteiskuntaluokan miesten ja naisten koulutuksesta (Snellman 1844d). "Kaikilla vanhemmilla olisi oltava vapaus kasvattaa lapsensa yhteen tai toiseen yhteiskuntaluok­

kaan. Opetuksen on oltava julkista." (Snellman 1844d).

Lukuvuonna 1845-46 oli toiminnassa kaiken kaikkiaan 46 oppikou­

lua, joista 5 oli lukioita: Turussa, Vaasassa, Porvoossa, Kuopiossa ja Viipu­

rissa. Tyttökouluja oli viisi Turussa, Helsingissä, Haminassa sekä Viipuris­

sa kaksi. (Senaatin talousosaston pöytäkirja 5/51843). Käsiteltävänä-olevan ajanjakson lopussa 1852 lukioiden lukumäärä oli edelleen viisi koko maas­

sa ja tyttökoulujen myöskin viisi. Tyttökouluissa oli oppilaita 277, kun lukioiden oppilasmäärä oli kaiken kaikkiaan 382. Yhteensä oppikoulujen oppilasmäärä oli 2946 kyseisenä vuonna. (Hanho 1955, liite 364-366).

Huolimatta vuoden 1843 koulutusjärjestelmäuudistuksesta mitään merkittävää muutosta vielä puheena olevana ajanjaksona ei tyttöjen kou­

lutuksessa tapahtunut. Tyttöjen koulutus ei johtanut yliopistoon, ja näin ollen koulutuksellinen ja sosiaalinen väylä kohti tasa-arvoa ei voinut vielä toteutua. Ylioppilastutkinto oli varattu poikia varten, joilla vain oli pääsy yliopisto-opetukseen. Vuoteen 1852 asti elettiin vielä staattista yhteiskun­

ta-aikaa sikäli, että naisasialiikkeet eivät vielä voimakkaasti vaikuttaneet yleisiin asenteisiin naisten ja tyttöjen aseman parantamiseksi. Kuten edellä on todettu, naisasialiike muodostui yhdeksi ylioppilastutkinnon kehityste­

kijäksi, mutta puheena olevana ajanjaksona vuoteen 1852 mennessä perus­

tettiin vasta ensimmäisiä naisyhdistyksiä. Rouvasväen yhdistyksiä alettiin

perustaa vasta vuosina ^1847--48. Tässä vaiheessa rouvasväen yhdistyskysy­

mys Suomessa oli enemmänkin akateemisten piirien kuin laajemmin yleensä naisten asia. Naisasialiikkeen vaikutus kohdistui ensi sijassa seu­

raavaan ajanjaksoon eikä se niinkään saanut muutoksia laajemmalti aikaan autonomian kauden ensimmäisinä vuosikymmeninä (Klinge 1997, 110).

3. 7 Ylioppilastutkinnon muutokset autonomian

In document Ylioppilastutkinnon muotoutuminen autonomian aikana (sivua 82-86)