Ylioppilaat ja venäläistäminen

Vuoden 1852 yliopiston statuuteissa yliopiston tehtävä oli määritelty sa­

moin kuin vuoden 1828 säännöksissä, mutta vanhojen määräysten pykälä keisarin erityisestä suojeluksesta oli nyt jätetty pois. Sen sijaan uusi sääntö korosti sijaiskanslerin virkaa, joka entisissä määräyksissä mainittiin vain mahdollisuutena mutta nyt pysyvänä yliopiston korkeimpana paikallisena johtajana silloin, kun itse keisari ei oleskele yliopistokaupungissa. Huomat­

tavin osa uusien statuuttien määräämistä tiukennuksista ja vielä suurempi osa kurinpitosäännösten yksityiskohdista jäi kuolleeksi kirjaimeksi tai oli voimassa vain Nordenstamin sijaiskanslerikauden ajan. Pysyviksi muu­

toksiksi jäivät ennen muuta ylioppilastutkinnon ja filosofian kandidaatin tutkinnon uudistaminen. (Klinge 1989, 484--487).

Nyt selvitettävänä olevana ajanjaksona yliopisto sai hyvin merkittä­

viä kansallisia henkilöitä professoreikseen. Yliopisto sai hakemuksetta ja henkilökohtaisina nimityksinä kaksi uutta virkaa, kun Z. Topelius 1854 nimitettiin Suomen historian ylimääräiseksi ja

J.

V. Snellman 1856 si­

veysopin ja tieteiden järjestelmän (filosofian) varsinaiseksi professoriksi.

Merkittäväksi hahmoksi yliopistossa nousi myöskin vuonna 1853 Fredrik Cygnaeus, sillä pian professoriksi tultuaan Fredrik Cygnaeus nousi yliopis­

ton johtavaksi henkilöksi. Ylioppilaiden keskeisen juhlinnan kohteena oli edellä mainittujen lisäksi myöskin 1854 Elias Lönnroth, jonka virkaanastu­

jaiset saivat aikaan ylioppilaiden laajan yhteisesiintymisen. Kun suomen kielen professuuri Castrenin äkillisen kuoleman jälkeen oli tullut avoimek­

si syksyllä 1852, osakunnat olivat yhteisadressilla pyytäneet, että Lönnrot suostuisi hakemaan tätä virkaa. (Klinge 1989, 489-493).

Syksyllä 1869 vaihtui yliopiston johto Helsingissä, kun rehtoriksi valittiin 41-vuotias matematiikan professori L. L. Lindelöf, jolla ylioppilas­

talokomitean puheenjohtajana oli myös kiinteä yhteys ylioppilaskuntaan.

Myöhemmin Lindelöf tuli vaikuttamaan keskeisesti suomalaisessa koulu­

tuspolitiikassa kouluylihallituksen ylijohtajana. Enemmän kuin tämä yli­

opiston nimitys tuli kuitenkin vaikuttamaan sijaiskanslerin vaihdos.

Yliopiston sijaiskansleriksi ja myöhemmin samana vuonna vasta perustetun kouluylihallituksen päälliköksi nimitetty kenraaliluutnantti, Venäjän Hallitsevan Senaatin jäsen vapaaherra Casimir von Kothen saapui Helsinkiin syksyllä 1869 elettyään edellisen kymmenvuotiskauden Pieta­

rissa. Aikaisemmin hän oli ollut Viipurin kuvernööri ja Suomen senaatin jäsen ja toiminut monissa muissa hallintotehtävissä. Hän oli jo aikaisem­

minkin osoittanut kiinnostusta yliopiston asioita kohtaan, varsinkin vuo­

den 1852 statuuttien valmistelun yhteydessä, ja tavallaan pyrkinyt tämän laitoksen johtoon, jossa hän itsekin oli vuosina 1822-1826 opiskellut ja suorittanut johtavaan asemaan pyrkijälle tarkoitetun hallintotutkinnon.

Kun hänen vaimonsa oli lisäksi professori G. E. von Haartmanin tytär ja hänen lankonsa oli senaatin varapuheenjohtaja N. G. von Haartman ja

toinen lankonsa entinen professori C. D. von Haartman, voi ymmärtää, että hänen taustansa ja työkykynsä huomioon ottaen hän oli merkittävä sijais­

kansleri. Hän koki tehtäväkseen yliopiston sijaiskanslerina hallituksen arvovallan palauttamisen. (Klinge 1989, 586-587). Sijaiskansleri von Kot­

hen korosti usein, että Helsinkiin 1870 perustettu Venäläinen lyseo tulisi huolehtimaan Suomen tulevan ylimmän johdon kasvattamisesta, jollei suomalaisia kouluja ja yliopistoja järjestettäisi siten, että venäjän kielellä olisi niissä riittävä asema. Von Kothen korosti yliopistotraditiossa vanhaa aateliskasvatuspuolta. Ranskaa, venäjää ja h_yvää käyttäytymistä korostava pedagogia soveltui yhteen byrokraattisen aikakauden olojen ja ihanteiden kanssa, mutta sekä Suomessa että Venäjällä oli jo nyt tulollaan uusi aika­

kausi, jolle yhtäältä nationalismi, toisaalta liberalismi olivat luonteenomai­

sia ja joka sosiaalisesti ei enää sitoutunut aatelin traditioihin, vaan joko pappis-talonpoikaiseen maailmankatsomuksiin tai porvariston intressei­

hin. Mutta siinä von Kothen ja hänen tapaansa ajattelevat lienevät olleet oikeassa siinä, että nationalismi ja liberalismi eivät suinkaan olleet vielä päässeet voitolle. Von Kothenin lempiajatuksia oli reaalilyseon perustami­

nen Helsinkiin. Se perustettiinkin 1871, tarkoituksena oli suoda oppilaille tilaisuus hankkia perusteelliset tiedot venäjässä ja muissa uusissa kielissä.

Keisarillisessa julistuksessa sanottiin lisäksi, että lyseossa annettaisiin ope­

tusta siviilivirkaan valmistavissa aineissa tai sitten sellaisille käytännölli­

sille aloille, joissa olivat ensimmäisellä sijalla matemaattiset taidot sekä venäjän ja muiden uusien kielten taito. Tämän lisäksi säädettiin oireellises­

ti, että reaalilyseon opettajien ei tarvinnut olla nimitettäessä Suomen kan­

salaisia eikä täällä tutkintonsa suorittaneita, mutta sen oppilaalla tulisi olla oikeus ilmoittautua Aleksanterin-Yliopistoon ylioppilastutkintoon. (Klin­

ge 1989, 590-591).

Yliopistoissa pyrittiin opiskelijoiden venäjänkielen taitoa edistämään mm. siten, että ylioppilaiden haettavissa olevista matkastipendeistä valta­

osa suunnattiin käytettäväksi venäjänkielen opintojen edistämiseen. Tä­

män lisäksi määrättiin 500 ruplaa vuosittain sellaisten venäjänkielisten tutkielmien palkitsemiseen ja painattamiseen, jotka Aleksanterin-Yliopis­

tossa julkaistaisiin väitöskirjoina. Samanaikaisesti vuonna 1856 ilmestyi uusi kymnaasi- ja koulujärjestys. Sen mukaan oli yläalkeiskouluissa luet­

tava kahdeksan tuntia viikossa venäjää, kymnaaseissa 18, mutta kreikkaa lukevien piti lukea vain 10 tuntia viikossa. Suomenkielessä oli vastaava tuntimäärä kahdeksan ja kuusi. (Hans kejserliga Majestäts nådiga Gym­

nasii- och skolordning 1856, 7 §).

Yritys saada yliopistossa julkaistuksi venäjänkielisiä väitöskirjoja ei ilmeisesti onnistunut, sillä jo helmikuun 29. päivänä 1856 määrättiin, että tähän tarkoitukseen varattu määräraha oli jaettava pienempiin eriin ja käytettävä palkinnoiksi h_yvästä edistymisestä venäjän kielessä.

Venäläistä univormupakkoa, joka edeltäneellä vuosikymmenellä oli ollut varsin ankara, lievennettiin tänä aikana jonkin verran. Keisarillinen majesteetti määräsi 23.2.1856, että ylioppilaiden uusissa univormuissa tuli

olla alaskäännetty samettikaulus aikaisemmin ylöspäin käännetyn kanke­

an kauluksen sijaan. Tähän univormuun kuului kolmikolkkaisen hatun sijasta tummansinisestä verasta tehty univormulakki, jossa oli musta sa­

mettinen reunus ja siihen kiinnitetty l_yyra. Suurena uudistuksena pidettiin sitä, että keisari 1860 salli ylioppilaiden Helsingissä samoin kuin keisari­

kunnassa yliopiston ulkopuolella käyttää siviilivaatteita, mutta samalla määrättiin, että luennoilla sekä tutkinnoissa ja yliopiston juhlatilaisuuksis­

sa ylioppilaiden piti olla puettuna säädettyyn univormuun. (Heikel 1940, 525-527).

Yliopiston opiskelulle ja ylioppilaiden vapauksille merkitsi melkois­

ta uhkaa vapaaherra Casimir von Kothenin valinta yliopiston varakansle­

riksi 1869. Kenraali, vapaaherra Casimir von Kothen (s. 1807) oli Menshi­

kovin kansliassa omaksunut byrokraattiset menettelytavat ja Viipurin lää­

nin kuvernöörinä toiminut melko omavaltaisesti. Hän oli jonkin aikaa ollut senaattorina, mutta omapäis_yytensä takia oli joutunut eroamaan. Heinä­

kuussa 1869 hänet nimitettiin yliopiston vt. varakansleriksi ja saman vuo­

den marraskuussa vastaperustetun koululaitoksen ylihallituksen sivutoi­

miseksi puheenjohtajaksi.

Luonnollisesti von Kothen, joka kouluylihallituksen puheenjohtaja­

na työskenteli venäjänkielen taidon lisäämiseksi, piti huolta siitä, että tätä taitoa yliopistoon pyrittäessä myöskin tukemaan. Hän kirjoitti yliopiston konsistorille toukokuun 22. päivänä 1870: "Nuorukaiset, jotka oman valin­

tansa mukaisesti ovat kouluissa opiskelleet venäjän kieltä, ovat ylioppilas­

tutkinnossa osoittaneet omaavansa erittäin epätyydyttävät tiedot tässä aineessa, mutta tulleet kuitenkin h_yväksytyksi heinäkuun 9. päivänä 1863 annetun julkistuksen perusteella." (Suomen Suurruhtinanmaan Asetus­

Kukuw, 1863 nru 2). Varakansleri uli sitä mieltä, että tällainen tulkinta uli väärä ja että jokaisen opiskelijan, joka oli valinnut venäjänkielen oppikurs­

seja, tuli osoittaa h_yviä tietoja tässä oppiaineessa ennen kuin hänet voitiin h_yväksyä ylioppilaaksi. Hän kehotti konsistoria antamaan ylioppilastut­

kintolautakunnalle tästä määräyksen. (Heikel 1940, 545). Von Kothenin viittaamassa asetuskohdassa sanottiin seuraavasti: "Venäjän kielen tutkin­

noista olemme Me armossa määränneet: A) tullakseen otetuksi ylioppilaak­

si Aleksanterin-Yliopistoon ei pyrkivältä vaadita venäjän kielen tutkintoa."

Kun yliopistot opettajineen ja ylioppilaineen vanhastaan olivat itse­

näinen, akateemista vapautta nauttiva yhteiskunnan osa, jolla oli oma tuomiovalta jäseniinsä nähden, vapautus veroista jne, jo varhain tuli tär­

keäksi osoittaa ulkonaisestikin yliopistollista säätyä ja yhteenkuuluvuutta.

Varsinkin anglosaksisessa maailmassa kukoistivat edelleenkin keskiajan yliopistollisista viitoista ja päähineistä kehitetyt asut. Myös Ranskassa ja muualla tunnettiin tooga erityisine päähineineen yliopiston opettajien juh­

lapukuina.

Vallankumousvuoden 1848 jälkeen seurasi kaikkialla Euroopassa vastavallankumous, neoabsolutismin vaihe. Siihen liittyi myös Suomessa kontrollin lisääminen ja opintojen tehostaminen. Yliopistolle annettiin

vuo-den 1852 lopussa uudet statuutit, perussäännöt, jotka monessa suhteessa merkitsivät yliopiston tärkeää modernisoitumista ja sen hallinnon ja ope­

tuksen korostumista. Samalla lakkautettiin, niin kuin koko Venäjän valta­

kunnasta, filosofian professuuri, koska juuri sen puitteissa oli harrastettu yhteiskuntakritiikkiä. Virka tosin palasi toisella nimellä runsaan kolmen vuoden kuluttua. Tässä kontrollivaiheessa ylioppilaille määrättiin uudes­

taan univormu, nyt päivittäiseen käyttöön ja nimenomaan, jotta heitä voitaisiin seurata ja heidän liikkumistaan kontrolloida. Univormuun suh­

tauduttiin osin myönteisesti, mutta osin sitä vierastettiin ja kritisoitiin juuri siihen liittyvän kontrollin takia. Liberalisoituva aikakausi pyrki muutenkin juuri 1850- ja 1860-luvulla "vapautumaan" univormusta, tämä koski muun muassa professoreita. Univormut jäivät käytöstä, ylioppilaidenkin kohdal­

la määräyksiä lievennettiin pian. Kuitenkin ylioppilasunivormun lakki jäi suosituksi. Mustaa ylioppilaslakkia, ylioppilasunivormun suoranaista seu­

raajaa, käytettiin melko yleisesti vuosisadan loppuun asti. Yleensä vasta maisteri tai tuomari pani päähänsä säätyläisille kuuluvan silinterin tai muun komeamman hatun. (Klinge & Kolbe 1991, 28-29).

Vuonna 1870 siihen saakka käytössä ollut ylioppilaslakki, jonka pääl­

lys oli sininen, vähitellen vaihtui valkoiseen lakkiin. Malli saatiin Ruotsista ja se tuli suomalaisten keskuudessa tunnetuksi suomalaisen ylioppilaslä­

hetystön välityksellä, joka 1868 edusti Helsingin ylioppilaskuntaa Lundin yliopiston 200-vuotisjuhlassa. (Heikel 1940, 546).

Vuoden 1873 uusi opinto- ja kurinpito-ohjesääntö, joka toi käyttöön opintokirjat ja säädöksen, että ylioppilas, joka ei kymmenessä vuodessa ollut suorittanut mitään tutkintoa, pyyhittäisiin pois yliopiston kirjoista.

Samanaikaisesti ylioppilaita kiellettiin osallistumasta julkisiin kulkueisiin muissa kuin kirkollisissa juhlissa. Sen sijaan univormupakko poistui oh­

jesäännöistä. Keskeisiä von Kothenin ajan toimia olivat kurinpitosäännök­

set, mutta niiden taustana on h_yvinkin muistettava Venäjän yliopistojen h_yvin epävakaa tilanne tänä aikakautena. Joidenkin yliopiston piirissä tapahtuneiden häiriöiden yhteydessä jälleen kerran keskusteltiin Aleksan­

terin-Yliopiston jakamisesta osiin ja siirtämisestä pois Helsingistä. Teolo­

giopetus sijoitettaisiin Porvooseen, juristit Lappeenrantaan ja muut kolme tiedekuntaa jäisivät Helsinkiin. Asia jäi kuitenkin tällä kertaa kesken, koska koulukysymykset nousivat etualelle kiihkeiden taistelujen aiheeksi. Vuo­

den 1872 valtiopäivät kokoontuessaan vähensivät huomattavalla tavalla yliopiston mielipiteen ja keskustelun johtajan asemaa ja kevensivät näin ollen yliopistoon kohdistuvaa painetta. Yliopistoon oli tulossa keväällä 1873 promootio, ja sijaiskanslerikysymys haluttiin järjestää sovinnollisella tavalla. Casimir von Kothen sai joulukuun 17. päivänä 1873 eron yliopiston varakanslerin virasta ja muutti Mecklenburgiin, missä hän kuoli marras­

kuun 25. päivänä 1880. Vt. varakansleriksi nimitettiin entinen professori, senaattori Johan Philip Palmen. (Heikel 1940, 554; Klinge 1989, 600-601).

Tarkasteluajanjakson aikana ylioppilastutkinto ei suoranaisesti jou­

tunut venäläistämispyrkimysten kohteeksi. Tutkinto oli kuitenkin

olennai-nen osa yliopistoa, jonka merkitys väheni säätyvaltiopäivien alkaessa ko­

koontua.

4.4 Koululaitos ensimmäisellä

In document Ylioppilastutkinnon muotoutuminen autonomian aikana (sivua 98-102)