Mitä kulttuurillinen kaksikielisyys sitten vaikutti ylioppilastutkinnon mer
kitykseen suomalaisessa yhteiskunnassa? Ylioppilastutkinto oli lähes koko autonomian ajan osa yliopiston toimintaa. Minkälainen osuus kielitaiste
lussa oli yliopiston opettajilla? Muodostuiko ylioppilastutkinto kielitaiste
lw1 välineeksi?
Autonomian ensimmäisten vuosikymmenien aika ei vielä merkinnyt suomenkielisten ylioppilaiden määrän oleellista kasvua. Valtaosa ylioppi
lastutkinnon suorittajista oli edelleen ruotsinkielisistä säätyläiskodeista lähtöisin, mutta vuosisadan ensi puoliskolla levitettiin aatehistoriallisesti pohja suomenkielisen väestönosan ylioppilastutkintotielle.
Vuoden kuluttua siitä, kun yliopisto oli aloittanut toimintansa Hel
singissä, korvattiin vanhat Constitutiones Carolinae uusilla säännöillä, jotka keisari vahvisti joulukuun 10. päivänä 1828. Ylioppilaiden hyväksy
minen ja kirjoihin ottaminen -nimisen luvun ensimmäiseen pykälään si
sällytettiin määräys, joka osoitti, että yliopistolle annettiin nyt laajempi kansallinen tehtävä kuin aikaisemmin. Siinä todetaan: "Ei ainoastaan Ve
näjän keisarikunnan ja Suomen suurruhtinaskunnan alamaisilla, vaan myös ulkomaalaisilla, jotka tahtovat yliopistossa harjoittaa kirjallisia opin
toja, on oikeus käydä kaikilla luennoilla ja kaikissa harjoituksissa, joita siellä pidetään, sekä käydä sen laitoksissa, olematta velvollisia kirjoittau
tumaan yliopistoon ylioppilaiksi". Toisaalta saman aikaisesti tiukennettiin ylioppilastutkintoa. Pyrkijän tosin ei tarvinnut esittää todistusta siitä, että hän oli käynyt läpi yleisen oppilaitoksen, vaan rehtori voi hyväksyä yksi
tyisiäkin todistuksia. Tähän mennessä ylioppilastutkinto oli suoritettu filo
sofisen tiedekunnan dekaanille. Nyt ylioppilastutkinnon toimitti paitsi dekaani myös kaksi tutkijaa, jotka konsistori valitsi filosofisen ja juma
luusopillisen tiedekunnan apulaisista ja dosenteista. (Hans kejserliga Ma
jestäts nådiga statuter för kejserliga Alexanders-Universitetet i Finland 1828, 97-108 §:t).
Ylioppilastutkinto pidettiin viidessä aineessa; kaikissa näissä oli tut
kittavan saavutettava hyväksyttävä arvosana. Arvosteluasteikko oli seu
raava: approbatur, cum laude approbatur, laudatur. Aikaisemmin latinan taito oli ollut kaikkein tärkein, mutta nyt tämä kieli voitiin vaihtaa
"johon-kin uudempaan kieleen, jota Suomessa enemmän käytettiin". Kahtena edellisenä vuosikymmenenä venäläisten viranomaisten vaivannäkö venä
jän kielen saamiseksi yliopistoon pääsemisen ehdoksi oli johtanut vain siihen, että venäjän kieli voi kuulua tutkintoon ja että kuulustelun silloin toimitti venäjän kielen lehtori. (Hans kejserliga Majestäts nådiga statuter för kejserliga Alexanders-Universitetet 1828, 99 §; Klinge 1989, 98).
Seuraavat muutokset ylioppilastutkintoon toteutettiin Aleksanterin
Yliopiston vuoden 1852 perussääntöjen uudistamisen myötä. Näistä vuo
den 1852 perussäännöistä voi katsoa nykymuotoisen ylioppilastutkinnon vähitellen alkavan muotoutua, koska ylioppilastutkinto sidottiin säädök
siin kirjoitetulla tavalla muuhun koulutusjärjestelmään. Yliopiston sään
nöissä vuodelta 1852 olivat määräykset ylioppilastutkinnosta. Koululaitos
ta koskevien 1850-luvun säädösten joukossa on määräyksellä ylioppilas
tutkinnon suorittamisesta hyvin keskeinen asema. Ohjeen mukaan yliop
pilastutkinnon sai suorittaa vain sellainen henkilö, joka voi esittää Keisari Aleksanterin-Yliopiston tutkijoille todistuksen hyväksytystä lukiokurssien suorittamisesta. Kun ylioppilaaksi tulo merkitsi tuolloin samalla kirjoittau
tumista yliopistoon, säännöksen taustalla oli yliopiston pyrkimys huoleh
tia uusien opiskelijoiden tiedollisen tason laadusta, sillä yksityisistä ns.
ylioppilasleipomoista tulleiden kokelaiden tiedontaso oli todettu lukion suorittaneita heikommaksi. (Hans kejserliga Majestäts nådiga statuter för Alexanders-Universitetet 1852, 135-145 §:t).
Vuoden 1852 yliopiston ohjesäännön mukainen ylioppilaskoe oli puhdas sisäänpääsykoe, joka järjestettiin kokonaisuudessaan yliopistossa.
Tärkeä uudistus oli kuten edellä totesin, että oikeus pyrkiä yliopistoon oli vain oppikoulun päästötodistuksen saaneilla, mutta myös tutkinnon laa
jentamisella oli merkitystä. (Hans kejserliga Majestäts Nådiga Statuter för Alexanders-Universitetet 1852, 135-141 §:t; Ahola 1995, 48).
Ylioppilastutkinnon suorittamisessa tapahtui vuoden 1852 muutok
sen välittömänä jatkona vuonna 1858 tärkeä muutos sikäli, että tällöin tuli voimaan yliopiston sääntöjen edellyttämä määräys, jota 7.4.1856 annettu julistuskin koski. Vain ne pojat, jotka esittivät todistuksen suorittamastaan lukion tai ylemmän alkeisoppilaitoksen oppikurssista, olivat oikeutetut suorittamaan ylioppilastutkinnon, mikä kuten rehtori tuolloin selitti, "on sekä yliopistoon että julkiseen opetukseen vaikuttanut erittäin edullisesti".
(Redogörelse för kejserliga Alexanders-Universitetet för rektoratstrien
nium år 1857 till samma dag 1860, 39-40).
Vuoden 1852 yliopistosääntöjen pykälissä 135-140 määrättiin, että ylioppilastutkinto oli suoritettava yliopistossa ja että tutkittavan oli ensiksi suoritettava kaksi kirjallista koetta, nimittäin "lyhyenlainen kirjoitelma äidinkielellä ja käännös latinaan tai muuhun vieraaseen kieleen". Jos nämä kokeet, preliminääri, hyväksyttiin, tutkittava sai oikeuden suorittaa suul
lisen kuulustelun oppilaitosten lukusuunnitelmaan kuuluvissa aineissa.
Ylioppilastutkinto järjestettiin kahdesti vuodessa, nimittäin kummankin lukukauden alussa, mikäli mahdollista ennen yleistä yliopistoon
kirjoittau-tumista. Sellainen oppilas, joka hylättiin tutkinnossa ja jolla ei ollut lukion päästötodistusta, joutui suorittamaan kokonaan uuden tutkinnon. Sen si
jaan lukion päästötodistuksen saanut oppilas selviytyi uusinnassa pelkäs
tään paikkaamalla hylätyn suorituksen.
Uudet opiskelijat eivät enää voineet ilmoittautua ylioppilastutkin
toon yksityisten opettajien antamilla todistuksilla, vaan tästedes vaadittiin julkisen oppilaitoksen päästötodistus tai tällaisissa oppilaitoksissa suoritet
tu kuulustelu. Ylioppilastutkintoa tiukennettiin siten, että oli laadittava myös kirjoitus äidinkielelle ja suoritettava käännös ruotsista tai äidinkie
lestä latinaan tai muulle vieraalle kielelle. Suoritetusta kuulustelusta anne
tussa todistuksessa oli tästedes venäjän kielen arvosana ilmoitettava. Filo
sofian maistereilla oli ennen ollut oikeus antaa todistuksia, jotka antoivat pätevyyden ilmoittautua ylioppilastutkintoon. Nyt säädös poistettiin.
Edellä mainittu käytäntö oli synnyttänyt ylioppilasleipomoja, joissa tar
peelliset tiedot päntättiin opiskelijan päähän hyvin lyhyessä ajassa. (Hans kejserliga Majestäts nådiga statuter för Alexanders-Universitetet 1852, 135
§; Heikel 1940, 508-512).
Lukiolaisten oikeusturvan kannalta oli merkittävää, että mikäli lu
kiolaisen tutkintoa ei hyväksytty, tuli asianomaisen koulun saada yliopis
ton rehtorilta tästä tieto. Jos jostakin tietystä oppilaitoksesta jouduttiin hylkäämään huomattava määrä oppilaita ylioppilastutkinnossa, senaatin talousosaston oli omasta puolestaan puututtava asiaan. Yliopiston konsis
tori valitsi ylioppilastutkintovaliokunnan kutakin lukuvuotta varten. Filo
sofisen tiedekunnan jommankumman osaston dekaani toimi puheenjohta
jana sekä jäseninä kolme dosenttia. (Redogörelse från kejserliga Alexan
ders-Universitetets för rektoratstriennium 1851-1854).
Puheena olevan ajanjakson loppuvaihe merkitsi suomalaisen koulu
tusjärjestelmän ja ylioppilastutkinnon nivoutumista toisiinsa. Ylioppilas
tutkinto legitimoi koulutusjärjestelmässä tapahtuneet muutokset, koska ylioppilastutkintoon valmistuttiin vuodesta 1852 lähtien lukioiden tai ylemmän alkeisoppilaitoksen kautta. Koska ylioppilastutkinnon suoritta
minen merkitsi samalla kirjoittautumista yliopistoon, oli näin ollen avau
tunut nimenomaan virallisen koulujärjestelmän kautta väylä sosiaaliseen nousuun. Ylioppilastutkintoon valmistavia oppilaitoksia oli vähän ja ne olivat pääasiassa pojille varattuja. Ylioppilastutkinto tiukkeni entisestään, mutta samalla sen merkitys koulutuksellisen tasa-arvon toteuttajana alkoi kasvaa.
Muistelmateoksessaan Ungdomsminnen estetiikan ja nykyiskansan
kirjallisuuden professori C. G. Estlander antaa yksityiskohtaisen, tosin ehkä romantisoidun kuvauksen opiskelukaupunkiin saapumisesta ja yli
oppilastutkinnosta 1850-luvun ensimmäisinä vuosina. Estlander kuului vanhaan pappissukuun sikäli, että hänen isänsä oli laajan Lapvärtin emä
pitäjän kirkkoherra ja että häntä oli yliopistokaupungissa jo odottamassa yliopistossa opiskeleva vanhempi veli. Varhaisemman opetuksen Estlan
derin veljekset olivat saaneet pappilassa, jossa kotiopettajana oli ollut ensin
lääketieteen sittemmin oikeustieteen ylioppilas. Molemmat veljekset kävi
vät koulua Vaasassa, jossa 1840-luvulla oli alempi ja ylempi alkeiskoulu sekä gymnaasi. Ylempien luokkien oppiaineista ja virkamieslinjasta veljek
set valitsivat klassisiin kieliin painottuneen vaativamman linjan. Vfrka
mieslinja, kuten edellä on selvitetty, perustettiin vasta 1844 ja sen pyrki
myksenä oli helpottaa tulevien virkamiesten ja elinkeinoharjoittajien mah
dollisuuksia hakeutua yliopistoon koulutusjärjestelmän kautta.
Carl Gustaf Estlanderin koulunkäynti kesti kaikkiaan kuusi vuotta, ja keväällä 1850 hän matkusti yhdessä erään koulutoverinsa kanssa tarkoi
tusta varten muutelluilla "ylioppilasrattailla" Helsingissä yliopistossa pi
dettäviin ylioppilaskuulusteluihin. Edellä mainituista ylioppilasrattaista ovat saaneet alkunsa penkinpainajaisajelut. Helsingissä itse kuulustelu oli pääosin suullinen, ja siihen osallistui kerrallaan viisi nuorukaista. Keväällä 1850 tutkintalautakunnan muodostivat astronomian professori Fredrik Woldstsedt sekä apulaiset K. W. Tömegren filosofisesta ja A. F. Granfeldt teologisesta tiedekunnasta. Kielten, historian ja teologian kuulustelu sujui muistelijan mielestä leppoisasti. Sen sijaan dekaani, joka kuulusteli koke
laiden tiedot matematiikassa ja muissa eksakteissa tieteissä suullisesti ja taulua käyttäen, julisti, että tiedot olivat puutteelliset mutta että koska vika ei ollut kokelaissa vaan koulun opettajissa, hän oli valmis hyväksymään heidän ylioppilastutkintonsa ja heidät yliopistoon opiskelemaan.
Estlanderin kirjoittautuminen yliopistoon alkoi käynnillä rehtori Gabriel Reinin luona, jolle luovutettiin dekaanin antama ylioppilastutkin
totodistus. Estlander korostaa muistelmissaan sitä, että yliopiston rehtori isällisen ystävällisesti toivotti vastikään ylioppilastutkinnon suorittaneet opiskelijat yliopistoon tervetulleiksi. Rein oli rehtori, joka otti uudet yliop
pilaat vastaan kotonaan. Ilmoittautumisen jälkeen seurasi uuden ylioppi
laan merkitseminen yliopiston matrikkeliin. Ylioppilastutkintotodistus vaihdettiin rehtorin allekirjoittamaan ylioppilaskirjaan, jossa oli yliopiston sinetti ja järjestyssäännöt painettuina. Estlanderin kuvauksesta käy ilmi, että joukko samalta alueelta tulleita nuorukaisia osallistui tavallisesti yli
oppilastutkintoon ryhmänä ja samat opiskelijat ilmoittautuivat sitten osa
kuntaan myös ryhmänä. (Estlander 1918, 127-130).
Yhteenvetona luvusta Kohti ylioppilastutkinnon tiukentamista (1809-1852) on todettava, että modernin ylioppilastutkinnon juuret olivat autonomian kauden alkuvuosina syvällä fennomaniassa. Snellman, jolla oli aatteellisen keskustelujohtajana suuri merkitys kansallisuusaatteen kehit
tymisessä, tähtäsi yhteiskuntapolitiikassaan hitaaseen muutokseen. Hän ei halunnut vallankumousta, vaan hän pyrki suomenkielisen sivistyneistön muodostamiseen. Koulutuksella oli tässä keskeinen asema, mutta koulutus oli kohdistettava ruotsinkieliseen sivistyneistöön ensivaiheessa ja vasta kehityksen seuraavassa vaiheessa tavalliseen kansaan. Pyrkiessään sivis
tyneistön suomalaistamiseen Snellman halusi suomen kielen kouluissa ruotsin rinnalle ei sen sijaan. Snellmanille ja fennomaaneille yleensä oppi
koulu oli olemassa vain yliopistokoulututa varten. Ylioppilastutkinto oli
tämän kauden fennomaaneille yliopiston sisäänpääsytutkinto. Koska fen
nomaanit halusivat Snellmanin johdolla systemaattisesti muodostaa suo
malaisen sivistyneistön, olisi heidän mielestään oppikoulujärjestelmä yli
oppilastutkinnon kautta kytkettävä yliopistoon ja suljettava yliopisto yksi
tyisopetuksesta tulevilta.
Ylioppilastutkinto toimi myös aikansa poliittisessa kehikossa siten, että suomalaistamistoimenpiteet kohdistuivat tutkintoon venäjän kielen aseman kautta. Venäjän kielen asema vaihteli tutkinnosta riippuen siitä, ketkä toimivat yliopiston johdossa. Suunta oli kuitenkin venäjän kielen opiskelun lisääntymiseen päin. Ylioppilaat itse nostivat suomenkielisen opetuksen saamisen venäjän kielen vaatimusten vastapainoksi. Vuoteen 1852 mennessä venäläistämistoimenpiteet eivät juurikaan vaikuttaneet yli
oppilastutkinnon suorittamiseen. Suomenkielisen yliopisto-opetuksen tiel
lä ei enää ollut säädösesteitä, mutta sitä ei kuitenkaan annettu.
Koululaitosta ei 1800-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä ollut kytketty yliopisto-opiskeluun. Sääty-yhteiskunnassa ei haluttu kouluttaa
"kaulusköyhälistöä". Ylioppilastutkinnon kautta avautui yliopisto-opiske
lun jälkeen tie virkamiehistöön. Säätykierto oli olematonta. Säätyval
tiopäiviä ei kutsuttu koolle, joten virkamiesten asema korostui tarkastelu
jaksolla. Fennomaanit halusivat virat suomalaisen sivistyneistön haltuun.
Koululaitos oli kehittymätön. Ennen 1840-lukua koulujärjestelmä rakentui pedagogioiden, triviaalikoulujen ja lukioiden varaan. Ylioppilastutkinnon suorittaneista vain noin kolmannes oli lukioista lähtöisin. Sääty-yhteiskun
ta oli vielä voimissaan ja siksi kaksi kolmesta ylioppilastutkinnon suoritta
neesta tuli yksityisopetuksesta. Vuoden 1843 koulujärjestys toi koulujärjes
telmään ala- ja yläalkeiskoulut., lukiot ja vaimoväen koulut ja suomen kielikin tuli, vähäisellä tuntimäärällä tosin, pakolliseksi. Tyttöjen koulutus oli alkeellista. Vielä 1840-luvulla opetusohjelma oli erilainen kuin pojilla.
Snellmanin mukaan naisille opetettiin useissa kouluissakin tyhjiä ranskan
kielisiä fraaseja, kun tavoite olisi pitänyt olla sama kuin pojilla.
Koko maassa oli 1845-1846 oppikouluja 46, joista vain viisi oli lukiota.
Tyttökouluja oli koko maassa vain viisi. Tyttöjen koulutus ei tähdännyt ylioppilastutkintoon eikä yliopisto-opiskeluun, joten kaikki ajanjakson yli
oppilaat olivat poikia. Kun oppikouluverkosto oli erittäin harva, ylioppi
lastutkinnolla ei ollut vielä tässä vaiheessa koulutuksellista tasa-arvotehtä
vää. Uudet ylioppilaat olivat pääosin ruotsinkielisistä säätyläiskodeista lähteneitä poikia.
Vasta vuoden 1852 yliopistostatuutissa annettiin ylioppilastutkinnol
le tehtävä koulutusjärjestelmän legitimoijana, koska tästä eteenpäin edel
lytys ylioppilastutkintoon osallistumiseen oli oppikoulun oppimäärien suorittaminen. Ylioppilastutkinnon tiukentaminen alkoi. Valtaosa, 67 %, uusista ylioppilaista päätyi opiskelun jälkeen papeiksi tai siviilivirkamie
hiksi. Koska virkamieskunnan merkitys autonomian aikana oli suuri ja ylioppilastutkinnolla oli merkitystä uran avautumiselle virkamieheksi,
al-koi tutkinnon statustehtävä iskostua omaksi maan sivistyneistön käsityk
siin.
KOHTI YLIOPPILASTUTKINNON TIUKENTAMISTA (1809-1852)
MUUTOKSIA KEHYS
Suomen kieli tuli pienellä tuntimäärällä pakolliseksi.
Kouluja oli vain suurissa asutuskeskuksissa
Latinalla oli keskeinen sija opiskelussa ja tutkinnossa.
Vain pojat saivat osallistua tutkintoon. ja vuodesta 1852 lähtien se legitimoi viiveellä koulutusjärjestelmän muutokset.