O Koulutuksen asiantuntijoiden vaatimuksia tutkinnon uudistamiseksi

Suomalaisen koululaitoksen uudelleenorganisoinnin alkaessa 1860-luvulla saivat maan oppikoulujen opettajat oikeuden kokoontua ns. yleisiin kou­

lunopettajakokouksiin keskustelemaan koululaitosta, sen hallintoa ja ope­

tusta koskevista asioista. Keskustelujensa avulla maan opettajakunta katsoi voivansa vaikuttaa koulun kehitykseen. Yleiset koulunopettajakokoukset olivat yksi ilmenemismuoto liberaalisesta, kansalaismielipidettä arvosta­

vasta politiikasta. Reaktionäärisemmän suunnan päästyä vallalle 1870-lu­

vulla ei koulunopettajakokouksia enää kutsuttu koolle, vaikka maan opet­

tajisto olisi tätä halunnutkin.

Koska tuolloin oppikoululta puuttui nykyaikaisessa merkityksessä opetussuunnitelman eri elementit käsittävä kirjoitettu ohjeisto, korvasivat tämän puutteen kouluhallinto ja opettajankoulutusorganisaatio? Opettajat ratkaisivat itse opetusmenetelmänsä mutta joutuivat tekemään tiliä ratkai­

suistaan suuren yleisön silmissä ylioppilaskirjoituksissa. (Iisalo 1982, 1-3).

Vuonna 1860 oli pidetty kolme hiippakunnallista opettajakokousta.

Yhdeksi tulokseksi näistä tuli vuoden 1862 julistus, jossa opettajille sallittiin oikeus kolmen vuoden välein kokoontua koko maan käsittäviin opettajan­

kokouksiin. (Suomen Suurruhtinanmaan Asetus-Kokous 1862 nro 112 §).

Kyseisellä vuosik_ymmenellä pidettiin kaksi kokousta, ensimmäinen 1863 ja toinen 1867. Kokousten väliaikana istui vuonna 1865 työskennellyt oppikoulukomitea, joten kokouksilla, joiden puheenjohtajina toimi kasva­

tus- ja opetusopin professori ja ylioppilastutkintovaliokunnan pitkäaikai­

nen puheenjohtaja professori Z. J. Cleve, oli konkreettinen mahdollisuus vaikuttaa. (Förhandlingar vid Första och Andra Allmänna Skolläraremötet i Finland, Tavastehus 1864 och Helsingfors 1867).

Helsingin yliopistossa 1852 annettu perussääntö oli luonut ylioppi­

lastutkinnolle täsmällisen muodon. Ylioppilastutkinto tapahtui yliopistos­

sa. Pian virisi kuitenkin tyytymättömyys ylioppilastutkintoon mm. koulun opettajien keskuudessa. Ruvettiin vaatimaan ylioppilastutkinnon perin­

pohjaista uudistamista. Jo 1863 pidetyssä yleisessä opettajakokouksessa odotukset kiteytyivät täsmälliseksi uudistusohjelmaksi. Ohjelma sisälsi seuraavia asioita:

• Yliopiston järjestämä ylioppilastutkinto lakkautetaan ja sen sijaan järjestetään maan lukioissa ja niissä oppilaitoksissa, joilla on oi­

keus valmistaa oppilaita yliopistoon, kypsyyskoe.

• Kypsyyskokeen tavoitteena on selvittää onko nuorukaisilla, joi­

den tarkoituksena on jatkaa opiskeluaan korkeakoulussa, siihen tarvittavat tiedot ja taidot ja "siveellisessä suhteessa osoitettu va­

kavuus yliopisto-opintoihin".

• K ypsyystutkinnon järjestävät oppikoulun rehtori opettajien ja tut­

kintolautakunnan kanssa. Lautakuntaa johtaisi kasvatustieteen professori ja siihen kuuluisi neljä yliopiston konsistorin nimeämää yliopiston opettajaa.

• Kypsyyskokeeseen ovat oikeutettuja ilmoittautumaan maalis­

kuussa ne, jotka ovat suorittaneet virallisen oppikoulun oppimää­

rän. Yksityisoppilaat voivat ilmoittautua tutkintoon kuulustelun jälkeen.

• Tutkintomaksuna maksettaisiin koululle 40 markkaa oppikoulun oppilaalta ja 60 markkaa yksityisoppilaalta.

• Oppilaitoksen rehtori lähettää ilmoittautuneiden luettelon maalis­

kuun alkuun mennessä tutkintotoimikunnalle. Luettelo sisältää tutkittavan henkilötiedot.

• Kypsyystutkinto on osittain kirjallinen, osittain suullinen. Kirjal­

liset kokeet järjestetään huhtikuussa seuraavasti:. äidinkielen koe ehdotetuista aiheista, käännös toiseen kotimaiseen kieleen, kään­

nökset kahteen vieraaseen kieleen, latinaan ja saksaan tai ranskaan tai myös sekä saksaan että ranskaan ja matemaattinen tehtävä

• Äidinkielen.kokeessa kandidaatti valitsisi kolmesta ehdolla ole­

vasta kirjoitusaiheesta aiheensa. Kokeessa ei saisi käyttää apuneu­

voja.

• Käännöskokeessa ei saisi käyttää sanakirjoja eikä kieliopillisia apuneuvoja.

• Matematiikan tehtävässä sai käyttää apuna ainoastaan logaritmi­

tauluja.

• Kaikki kokeet tuli suorittaa määrätyssä pulpetissa opettajan val­

vonnan alaisena. Äidinkielen kokeeseen sai käyttää aikaa kuusi ja muihin aineisiin neljä tuntia.

• Vilpistä kiinni jäänyt suljetaan tutkinnosta, mutta hänellä olisi oikeus ilmoittautua seuraavaan tutkintoon. Toisen kerran vilpistä kiinni jäänyt suljettaisiin lopullisesti tutkinnon ulkopuolelle.

• Koulun rehtori ja opettajat valmistelisivat tutkintolautakunnalle kolme ehdotusta kirjallisiksi koetehtäviksi. Se lähettää ennen huh­

tikuun puoliväliä valitut tehtävät kouluihin.

• Kirjalliset kokeet arvostelisi ensimmäisessä vaiheessa opettaja, joka myöskin toimittaisi tutkijalautakunnalle tiedon siitä, missä suhteessa suoritus on aikaisempiin suorituksiin. Tutkijalautakun­

ta ratkaisisi tämän perusteella voidaanko kokelas päästää suulli­

siin kuulusteluihin. Abiturientilla tuli olla h_yväksytty suoritus äidinkielessä ja toisessa kotimaisessa kielessä, mutta h_yvä menes­

tys vieraan kielen kokeessa voi kompensoida huonon menestyk­

sen matematiikan kokeessa ja päinvastoin.

• Suullisen tutkinnon järjestäisi yksi tutkijavaliokunnan jäsen yh­

dessä rehtorin ja opettajan kanssa. Kokeessa oli tarkoitus ensisi­

jassa mitata kokelaan kypsyyttä.

• Suulliset kuulustelut järjestetään suomessa tai ruotsissa eli kieles­

sä joka ei ole oppilaan äidinkieli, jokaisessa vieraassa kielessä, jossa opetusta on annettu, uskontotiedossa, filosofisissa aineissa, historiassa, maantiedossa ja tilastotieteessä, matematiikassa ja me­

kani1kassa ja luonnontieteissä

• Suulliset kuulustelut arvostellaan asteikolla 0-3. Äänimäärät las­

ketaan yhteen siten, että 8-9 vastaa erinomaisia, 6-7 h_yvin h_yviä, 3-4 h_yviä ja 0-2 hylättyjä.

• Rehtori, opettajat ja tutkintalautakunnan edustaja käsittelevät suullisten kuulustelujen tuloksen. Tutkintalautakunnan edusta­

jalla olisi veto-oikeus.

• H_yväksytylle kokelaalle kirjoitettaisiin ylioppilastodistus, joka oi­

keuttaisi kirjoittautumaan yliopistoon. (Förhandlingar vid Första Allmänna Skolläraremötet i Finland, 230-237, Tavastehus 1864).

Maan oppikoulunopettajilla oli konkreettinen ja pitkälle suunniteltu ohjelma ylioppilastutkinnon uudistamiseksi. On huomattava että ohjelma sai muotonsa koulutusjärjestelmässä, jolle vuoden 1856 uudistus oli luonut pohjan. Tyytymättömyys yliopistossa järjestettävään tutkintoon oli suuri,

ja oppikouluväki katsoi koulutusjärjestelmän kehittyneen jo niin pitkälle, että se voisi ottaa kokonaisvastuun tutkinnon toteuttamisesta. Oppikou­

lunopettajien päämääränä oli luoda ylioppilastutkinnosta lukion päättötut­

kinto kuitenkin niin, että tutkinto toimisi samalla suoraan pääsykokeena yliopistoon. Tässä oppikoulunopettajien tavoitteet olivat ristiriidassa van­

han yliopistoperinteen kanssa. Yliopisto halusi itse valita opiskelijansa.

Yleisen opettajakokouksen ehdotus sai yllättäen Helsingin yliopiston filosofisessa tiedekunnassa myönteisen vastaanoton vaikkakin yksityis­

kohtiin ehdotettiin muutoksia. Tavoitteesta oltiin yksimielisiä. Tutkinnon avulla oli saatava varmuus siitä, että yliopistoon tulevilla uusilla opiskeli­

joilla oli riittävät edellytykset opintojen harjoittamiseen. Sekä koulun että yliopiston piirissä oltiin yksimielisiä, ettei pelkkä tietomäärä sinänsä riitä.

Nuorilta oli vaadittava, että he osaavat hallita tietomääränsä ja suhtautua yliopisto-opintoihin aikuisen tavoin vastuuntuntoisesti ja "vakavuutta"

osoittaen. Mutta miten suuri paino oli annettava tietomäärälle ja miten suuri paino "vakavuudelle"? Opettajakokouksen ehdotuksessa edellytet­

tiin, että tutkittavien k_ypsyyttä pohdittaessa pääasiallinen huomio oli kiin­

nitettävä heidän "siveellisessä suhteessa osoittamaansa vakavuuteen", ku­

ten sanat kuuluivat. Yliopisto halusi korostaa tämän ohessa erityisesti tietopohjan merkitystä. Filosofisen tiedekunnan lausunnossa lausuttiin kompromissihakuisesti, että "k_ypsyyttä arvosteltaessa ei olisi pääasiallista mutta kuitenkin asianmukaista lukua pidettävä tutkittavien siveellisestä vakavuudesta."

Tiedekunta yhtyi pääpiirteittäin tehtyyn ehdotukseen, mutta teki yksityiskohdista useita muutosehdotuksia. Filosofinen tiedekunta muun muassa ehdotti, että tutkijalautakunnan jäsenluku saisi olla konsistorin harkinnan varassa; suullisia tutkintoja valvoisi yksi tai useampi siihen määrätty tutkijalautakunnan jäsen. Tiedekunnan ehdotuksen mukaan kah­

desta vieraskielisestä kokeesta pitäisi toisen olla kirjoitelma, jota laaditta­

essa voisi käyttää sanakirjaa ja kielioppia apuna, toisena käännös, jota varten myöskin saisi käyttää sanakirjaa apuna. Tiedekunta painotti myös sitä, että matematiikan kokeessa olisi tutkittavan suoritettava mahdolli­

suuksien mukaan kaikki tehtävät.

Tämän lausunnon perusteella on vaikea käsittää, että konsistorissa 30.4.1864 päätös sai uuden muodon. Silloisen ylioppilastutkinnon voimas­

sa olevia järjestelyitä puollettiin varsin yleisesti. Esimerkiksi professori Cygnaeus, joka toimi vuosina 1857, 1859 ja 1861 ylioppilastutkintova­

liokunnan puheenjohtajana, totesi, että "hänestä näytti siltä kun ei tämän tutkinnon kautta koskaan olisi kuolemaan tuomittu ketään, joka oli näyt­

tänyt paremmin ansaitsevansa elää". Vaikeata, jollei sanoisi mahdotonta, oli hänen sanojensa mukaan "keksiä puoli tusinaa akatemian opettajia, jotka h_yvällä omalla tunnolla voisivat ottaa kukin puolestansa tarkastetta­

vakseen kaikissa oppiaineissa saavutettua edistystä".

Useimmat konsistorin jäsenet kuitenkin viittasivat siihen, että lähi­

tulevaisuudessa maa saa oman kouluylihallituksensa, joka voi tarkastaa

oppilaitosten työtä, ja tästä syystä ei ollut ennen tätä syytä ryhtyä perin­

pohjaiseen ylioppilastutkinnon uudistamiseen. Konsistori päätti, että se ei rupea yksityiskohtaisesti lainkaan tarkastelemaan ehdotusta. (Keisarillisen Aleksanterin-Yliopiston konsistorin pöytäkirjat 1862-1868, 30.4.1864).

Toisessa yleisessä valtakunnallisessa koulunopettajankokouksessa vuonna 1867 sen senaatin nimeämä puheenjohtaja professori Cleve ilmoitti kokouksen osanottajille, että edellisen kokouksen ehdotus oli kyllä saatettu kaikkien asianomaisten viranomaisten käsiteltäväksi, mutta se ei ollut saavuttanut menestystä. Toinen kouhmopettajankokous ei antanut uutta ehdotusta ylioppilastutkinnon uudistamisesta, vaikka asettui tukemaan aikaisempaa ehdotustaan. (Förhandlingar vid Andra Allmänna Skollärare­

mötet i Finland 1867).

Vuoden 1873 alussa yliopiston konsistori ryhtyi pohtimaan ylioppi­

lastutkinnon uudistusta. Monet yliopiston opettajista olivat valittaneet, että useat yliopistoon kirjoittautuneet ylioppilaat eivät menesty yliopistollisissa opinnoissa. Yliopiston kansleri oli kehottanut konsistoria laatimaan ehdo­

tuksen voimassa oleviin säädöksiin, joiden perusteella ylioppilaita otettiin yliopistoon. (Keisarillisen Aleksanterin-Yliopiston konsistorin pöytäkirjat 1872-1876, 25.1.1873).

Konsistori antoi asian selvityksen komitealle, jonka jäseninä olivat professorit Lagus, Lindelöf, Cleve, Ingman ja Råbergh. Komitean jäsenistä professori Cleve vaati, että ylioppilastutkinnon osauudistus ei tulisi riittä­

mään, vaan että tutkinto olisi korvattava kokonaan lukioissa tapahtuvalla kypsyystutkinnolla, jonka järjestäisivät yhdessä yliopisto ja kouluviran­

omaiset. Cleve vaati edelleen, että jos tämä ei olisi mahdollista, yliopiston viranomaiset järjestäisivät yksin tutkinnon. Komitean enemmistö alisti konsistorin ratkaistavaksi sen, olisiko ylioppilastutkinto uudistettava pe­

rusteellisesti ja organisoitava yliopiston ja kouluhallituksen alainen kyp­

syystutkinto oppilaitoksissa vai mentäisiinkö osittaisuudistusten kautta niin kauan kun alkeisopetuksen uudistaminen oli kesken. Konsistori aset­

tui jälkimmäiselle kannalle. (Keisarillisen Aleksanterin-Yliopiston konsis­

torin pöytäkirjat 1872-1876, 25.1.1873).

In document Ylioppilastutkinnon muotoutuminen autonomian aikana (sivua 128-132)