Tyttöjen koulutus tarkastelujaksolla

Maamme kouluhistorian, erityisesti tyttöjen opetuksen kannalta on huo­

mattavaa, että sivistyneistö sai ja näki vaikutteita 1850-luvulta lähtien muun muassa Pohjois-Amerikasta. Snellman muun muassa Litteraturbla­

dissa 1853 (s. 150) kuvaa Amerikan koulutoimen vapautta: ei kieltoja, ei asetuksia tai poliisin apua, "vaan paljon saadaan aikaan yksityisesti ja vakaumuksen tietä". Yleisemminkin naisten kouluoloja Yhdysvalloissa kuvattiin jo sanomalehdistössäkin esimerkiksi Borgå Tidningenissä (1851, nrot 32-34, Åbo Tidningarissa (1853, nro 83).

Naisten kouluoloista käydyssä keskustelussa J. V. Snellman toimi tehokkaasti, vielä 1850-luvulla hän kirjoitti ahkerasti tyttöjen koulutukses­

ta. Snellman oli ehkä vaatimattomampi pedagoginen uudistaja kuin esi­

merkiksi ylioppilastutkintotoimikunnan pitkäaikainen puheenjohtaja R. J.

Cleve, mutta olennaisinta hänelle oli tyttöjenkin koulutusta ajatellen hänen taukoamatta toistamansa ajatus siitä, että "koulutietojen tulee kehittää oppilaiden kykyä ja halua jatkaa opintojaan omin päin". (vrt. Rein 1904;

Lehmusta 1926) Vahvan _tyttökoulukritiikkinsä Snellman aloitti tosin jo 1840-luvulla julkaisemalla Saimassa kirjoitussarjan naissivistyksestä: "Nai­

sen kasvatuksesta", "Mitä tulee naisen oppia", "Tyttökouluista" ja "Suomen tyttökoulut" (Snellman 1844a,b,c,d). Hän korostaa näissäkin edellä luvussa 5.7 selvitetyissä artikkeleissa, että "_tyttöjenkin koulun tehtävänä on itse­

opiskelun halun ja edellytysten luominen, ymmärryksen ja ajattelun herät­

täminen".

Tasa-arvoisuuden aatteet alkoivat saada kannatusta 1800-luvun puo­

livälistä lähtien. Asiasta virinnyt keskustelu oli vilkasta etenkin 1870-luvul­

la. Sen seurauksena 1877-78 valtiopäiville annettiin esitys asetukseksi, joka

takasi yhtäläisen perimysoikeuden sekä pojille että tytöille. Asetus yhtäläi­

sestä maaomaisuuden perimysoikeudesta vahvistettiin vuonna 1878. Elin­

keinovapauden myöntäminen vuosien 1868 ja 1879 laeissa poisti periaat­

teessa naisia koskeneen rajoituksen harjoittaa elinkeinoa. Suomen teollis­

tuminen sai aikaan muutoksia miesten ja naisten elämäntilanteissa: molem­

pien oli pakko siirtyä laajenevin joukoin palkkatyötä tekemään. Naisten ansiotyö näyttää yleistyneen jo heti teollistumisen alkuvaiheessa. Esimer­

kiksi Helsingissä oli vuonna 1870 ansiotyössä käyvien naisten osuus kai­

kista työikäisistä naisista 39 %. Samalla kun naisten työssäkäynti yleistyi, naiset hakeutuivat yhä useammin uusille aloille. Teollisuustyön lisäksi tärkeitä uusia naisten aloja olivat kauppa sekä opetus-, ravintola-ja terveys­

toiminta.

Sääty-yhteiskunnan virat olivat miehille varattuja. Nämä virat avau­

tuivat myöskin naisille 1860-luvulla, mutta naiset saivat varsin vähäisiä tehtäviä hoidettavakseen. Naisilla oli aivan erityisiä ongelmia sellaisien tehtävien osalta, joissa vaadittiin akateemista loppututkintoa. Naisillahan ei periaatteessa ollut oikeutta yliopisto-opintoihin. Oallinoja 1985, 243-247).

Esittelyssä Helsingissä maaliskuun 24. päivänä 1856 hallitsija vahvis­

ti uuden lukio- ja koulujärjestyksen, samoin valtion oppikoulujen uuden menosäännön ja ehdotukset oppikoulujen uudistamisesta sekä määräsi samalla, että senaatin tuli laatia esitys säännöksistä, jotka katsottiin tarpeel­

liseksi oppikoulujen uudelleenjärjestelyjä toimeenpantaessa. (Talousosas­

to KD 174/19 1856). Vuoden 1856 koulujärjestyksessä määrättiin perustet­

tavaksi tyttökouluja eli "vaimoväen kouluja" virkamiesten ja muiden sivis­

tyneiden vanhempien tyttärille sellaisten tietojen saamiseksi ja sellaisten käsitöiden harjoittamiseksi, jotka katsotaan kuuluvan huoliteltuun nais­

kasvatukseen. Nämä koulut olivat 2-, 3- tai 4-luokkaisia. (Hans kejserliga Majestäts nådiga G_ymnasii- och skolordning 1856 1 §).

Tyttökoulujen oppiaineiksi määrättiin Katekismus ja Raamatun his­

toria sekä muutamien Uuden Testamentin historiallisten kirjojen selitykset äidinkielellä, yleinen historia ja maantieto pääpiirteittäin, kuitenkin Suo­

men ja Venäjän historia ja maantieto laajemmin, laskento, johon kuului neljä laskutapaa kokonais- ja murtoluvuilla ja yksinkertainen "reguladetri", luonnontieteistä "yleisin osa", äidinkielen sisäluku ajatuksen harjoituksen ja ruotsin kielen kieliopin ohella, venäjän, saksan ja ranskan kielet, joista oppilas vanhempiensa ja holhoojiensa suostumuksella saattoi opiskella vain kahta kieltä, kauno- ja oikeinkirjoitus sekä kirjeiden ja aineiden kirjoi­

tusharjoitukset, piirustus ja naisten käsityöt, laulu ja nuottien tunteminen sekä vihdoin englannin kieli 4-luokkaisissa tyttökouluissa (Hans kejserliga Majestäts nådiga G_ymnasii- och skolordning 1856 7 §).

Lukuvuonna 1856-57 tyttökouluja oli Suomessa viisi ja näissä oli oppilaita yhteensä 312. (Hanho 1955, liite 264-266). Ennen 1870-lukua yksityinen aloitteellisuus oppikouluopetuksen puolesta näkyi selvimmin useiden pienten tyttökoulujen perustamisena. Vaatimuksia tyttöjen kou­

luopetuksen puolesta tehtiin vuosisadan alusta lähtien. Kun kirkko ja valtio

eivät olleet halukkaita järjestämään opetusta, ryhdyttiin perustamaan yk­

sityisiä tyttökouluja. Ajanjakson 1850-1872 aikana sai perustamisluvan yhteensä 37 yksityistä tyttökoulua, jotka tietyin rajoituksin voidaan laskea kuuluviksi oppikoulujen ryhmään. Näistä kouluista oli vuoden 1878 jäl­

keen vielä toiminnassa 15 koulua. Suuri osa yksityisistä tyttökouluista oli lyhytikäisiä ja oppilasmäärältään pieniä, 20-50 oppilasta. Ilman suurta taloudellista tukea ne toimivat täysin perustajansa varassa. Johtajan sairas­

tuminen tai siirtyminen toiseen tehtävään lopetti koulun. Näistä kouluista 13 toimi vähemmän kuin viisi vuotta. Useissa kaupungeissa tyttökoulun lakkaaminen merkitsi uuden tyttökoulun perustamista. Useimmat tyttö­

koulut olivat 2- tai 3-luokkaisia. Pienen kokonsa ja taustansa takia niitä kutsuttiin usein perhetyttökouluiksi. Yksityisten tyttökoulujen merkitystä sivistyksen levittäjänä lisäsi kuitenkin se, että ne eivät olleet valtion tyttö­

koulujen tapaan ainoastaan säätyläisperheen tytöille tarkoitettuja. Merkit­

täviä ruotsinkielisiä tyttökouluja olivat Elisabeth Blomqvistin tyttökoulu Helsingissä 1850-64, Augusta Heurlinin 1861 perustama tyttökoulu Turus­

sa, Wilhelmiina Nordströmin 1863 perustama tyttökoulu Porvoossa sekä C. F. Nordlundin 1866 toimintansa aloittanut tyttökoulu Porissa. Viipurissa toimi myöskin kaksi varsin korkeatasoista tyttökoulua ja Helsingissä Sak­

salaisella tyttökoululla oli myös laaja opetusohjelma. Yksityisestä aloittees­

ta syntyi myös ensimmäinen tytöille tarkoitettu jatko-opisto. Elisabeth Blomqvist perusti 1868 Helsingin ruotiskielisen valtion tyttökoulun yh­

teyteen 2-vuotisen jatko-opiston, jonka läpi käyneet naisoppilaat valmis­

tuivat tyttökoulujen opettajan tehtäviin. Maamme ensimmäinen tyttökou­

lu. jossa käytettiin pääasiassa suomen kieltä opetuskielenä, perustettiin myöskin yksityisin varoin. Jyväskylään oli perustettu maan ensimmäinen valtion ylläpitämä suomenkielinen alkeisopisto pojille 1853 ja suomenkie­

linen opettajaseminaari 1863. Tässä suomen kelisessä kulttuuri ympäristös­

sä syntyi ajatus tyttökoulun perustamisesta. Yksityinen tyttökoulu Jyväs­

kylän kaupungissa aloitti toimintansa 1864. Viittä vuotta myöhemmin perustettiin Helsingin suomalainen tyttökoulu, joka oli maamme ensim­

mäinen kokonaan suomenkielinen tytöille tarkoitettu koulu. Koulun pe­

rustajina olivat vahvat suomalaisen sivistyksen harrastajat; yliopiston leh­

tori B. F. Godenhjelm sekä professorit Z. J. Cleve ja Yrjö Koskinen. (Salmi­

nen ym. 1995, 13-15; Kolbe 1994, 17-18).

Tyttö kouluissa ei ollut vielä lukioasteista opetusta. Myöskään mitään pätevyyttä oppimäärän suorittaminen ei tuottanut millekään yhteiskun­

nan toimialalle. Naisille alkoi kuitenkin avautua tehtäviä yhteiskunnan palveluksessa virkojen ja toimien piirissä.

Naisen sivistyksen ja yhteiskunnallisen aseman kohottamiseen täh­

täävät aatteet 1800-luvun puolivälissä antoivat virikkeitä myös maamme kulttuuria edistämään pyrkivien piirien toiminnalle. Tyttökoulujen uudis­

tamiseen kiinnitettiin huomiota. 1860-luku oli voimakasta kasvatusopillis­

ten kysymysten pohdiskelun ja koulualan uudistusten suunnittelun aikaa.

Opettajat saivat tuoda esiin mielipiteensä yleisissä koulukokouksissa ja

Kasvatusopillisen Yhdistyksen Aikakauskirjassa ja tilaisuuksissa. Keskus­

teluissa oli säännöllisesti myös tyttökouluja koskevia kysymyksiä. Tyttö­

koulut pyrittiin saamaan irti niissä vielä sitkeästi ilmenneistä pensionaatti­

perinteistä, ja niiden oppiaineiden sisältöön toivottiin tieteellisyyttä. Nais­

ten sijoittuminen yhteiskunnan toimialoille antoi myös aiheen pohtia tyt­

tökoulujen opetuksen kehittämistä. (Ketonen 1977, 46).

Vuoden 1856 koulujärjestykseen oltiin laajalti tyytymättömiä. Vuo­

den 1865 oppikoulukomitea oli laatinut oppikoululaitoksen uudelleenjär­

jestelyistä laajan mietinnön ja luonut pohjan uudelle koulujärjestykselle.

Kouluylihallitus laati seuraavan ehdotuksen uudeksi oppikoulujen järjes­

telyksi. Ehdotus tuli senaatin käsittel_yyn maaliskuun 9. päivänä 1871 (KA Senaatin talousosasto KD 18/291 1871).

Vuonna 1872 h_yväksyttiin 1980-luvulle saakka voimassa ollut koulu­

järjestys. Poikakoulujen lisäksi tämän koulujärjestyksen mukaan valtion tulee ylläpitää vaimo-ihmisten sivistystä varten kouluja seuraavasti:

1) Nelivuotisten naisväen koulujen tuli huolehtia tietojen ja käsityön opettamisesta sekä

2) ylempi naisväen koulu, joka oli 7-luokkainen, laajentaisi ja täyden­

täisi edellä mainittua kasvatusta. (Storfurstendömet Finlands författningssamling 1872 nro 26 3 §).

Kouluylihallituksen ensimmäisessä ehdotuksessa (3 §) määriteltiin vielä Helsingin 7-luokkaisen tyttökoulun olevan tarkoitettu "sivistyneistön kotien tyttäriä varten". Senaatin ehdotuksessa tätä määritelmää ei enää ole, mutta sen sijaan toisessa kohdassa (20 §) on lisäys, että tyttökouluihin otettavien oppilaiden tulee olla "siveyden ja kunnollisuuden puolesta tun­

netuista kodeista". Tällaisinaan nämä kohdat siirtyivät uuteen koulujärjes­

ty kseen. Oppiaineiksi kuulujärjesty ksen 5 §:ssä tyttökuulussa määrättiin uskonto, ruotsin, suomen, saksan ja ranskan kielet, maantieto ja historia, aritmetiikka, luonnontieto, kaunokirjoitus ja piirustus sekä Helsingin tyt­

tökoulussa venäjän kieli (Suomen Suuriruhtinaanmaan asetus-kokous 1872 nro 21). Käsityö oli uuden koulujärjestyksen mukaan tyttökouluissa edel­

leen pakollisena aineena, mutta tuntimäärää vähennettiin huomattavasti aikaisemmasta. Voimistelusta oli tullut uusi pakollinen aine. Suurimpana poikkeuksena vuoden 1865 koulukomitean ehdotukseen verrattuna oli se, että nyt ei perustettu minkäänlaista opettajatarseminaaria, josta komitea oli tehnyt esityksen. (Hanho 1955, 350-351).

1870-luvulla naissivistyksen laajentuminen tapahtui erityisesti yksi­

tyisten tyttökoulujen toimesta. Pienten perhetyttökoulujen tilalle tulivat useampiluokkaiset tyttöoppikoulut. Toiminnassa olleita tyttökouluja laa­

jennettiin jopa 6- tai 7-luokkaisiksi. Heurlinin tyttökoulu Turussa 1871 ja Evy Savoniuksen tyttökoulu Hämeenlinnassa 1877 muuttuivat 6-luokkai­

siksi jne. Opetukselliselta tasoltaan siihen asti korkeatasoisin tytöille tar­

koitettu oppilaitos aloitti toimintansa 1873 Haminassa. Tyttökoulu osa­

keyhtiön ylläpitämä 5-luokkainen sisäoppilaitos käytti Haminan kadetti­

koulun opettajia ja sen opetusohjelma oli h_yvin monipuolinen.

Suomenkie-linen naissivistys oli 1870-luvun lopulle tultaessa edelleen J_yväskylän ja Helsingin yksityisten tyttökoulujen varassa. Valtio ylläpiti ainoastaan seit­

semää ruotsinkielistä tyttökoulua (Salminen ym. 1995, 20-21).

Tarkasteluajankohtana naisten tieltä ylioppilastutkintoa kohden rai­

vattiin kuten edellä on todettu, joukko muodollisia esteitä tyttöjen koulu­

tuksen lähentyessä muodoiltaan poikien koulutusta. Ylioppilastutkinto oli kuitenkin yhä suljettu tytöiltä eikä puheena olevan ajanjakson aikana tapahtunut ratkaisevaa muutosta tyttöjen opetuksen ylemmässä päässä.

4.9 Ylioppilaiden määrän paikallaan

In document Ylioppilastutkinnon muotoutuminen autonomian aikana (sivua 119-123)