Säätyvaltiopäivät kansan tahdon edustajana koulutuspolitiikassa

Millaisia asioita säätyvaltiopäivät käsittelivät? Oliko säätyvaltiopäivillä merkitystä koulukysymysten käsittelyssä? Miksi säädyt valtiopäivillä pai­

nottivat koulutuspoliittisissa kannanotoissaan oppikoulun ja ylioppilastut­

kinnon merkitystä kansanopetuksen kustannuksella? Olivatko säätyjen vaalijärjestelmät sellaiset, että myös talonpoikaissäädyn koulutuksen ke­

hittämishankkeet suosivat ylioppilastutkintoon tähtäävää koulutusta?

Minkälaiset olivat ensimmäisten varsinaisten puolueiden koulutuspoliitti­

set tavoitteet? Oliko puolueilla ohjelmallisia tavoitteita ylioppilastutkinnon kehittämiseksi?

Vuoden 1809 valtiopäivät jäivät kertailmiöksi. Sitä seurasi yli puoli vuosisataa kestänyt yksinvaltiuden aika. Kuva muuttui suuresti, kun in­

dustrialismin aineelliset ja aatteelliset vaikutukset yltivät Suomeen vuosi­

sadan puolivälin paikkeilla. Itämainen sota tavallaan avasi Venäjän länteen päin, valtaistuimelle nousevan Aleksanteri Il:n "uusi venäläinen aikakausi"

aloitti merkittävän uudistusten ajan Suomessa ja kansallinen liberalismi koki maassa myöhäisen, mutta voimakkaan läpimurron. Elinkeino-olojen liberalisoinnin, lainsäädännön ajanmukaistamisen ja valtion tulojen suu­

rentamisen tarpeet muodostuivat pian sellaisiksi, että ne veivät hallitsijalta lailliset mahdollisuudet selviytyä hallinnollisin yksinvaltiuden keinoin.

Säätyvaltiopäivien koollekutsuminen 1863 teki niistä jälleen toimivan val­

tioelimen; Suomen oman kansanedustuslaitoksen aika oli tullut.

Ilmapiiri Suomessa tarjosi niillä neljillä valtiopäivillä, jotka pidettiin Aleksanteri Il:n hallituskautena, säätyvallan vaatimattomalle laajentami­

selle suotuisat edellytykset. Itseasiassa 1860- ja 1870-luvut olivat säätyval­

tiopäivien kulta-aikaa. Valtiopäivämiehet pystyivät suurissa periaate­

kysymyksissä liberaalien johtamaan huomattavaan h_yvään yhteistyöhön yli sääty- ja kielirajojen. Itseasiassa valtiopäivien merkitys perustui

nimen-omaan säätyjen yhteistyöhön. Säätyjen pyrkimykset keskittyivät itseasias­

sa kahteen tavoitteeseen: niiden omien valtuuksien laajentamiseen ja maan erillisaseman selventämiseen valtiona (Grosius-Ahrenberg 1981, 11-12).

Valtiopäiväjärjestyksen 1 §:ssä voitiin julistaa, että säädyt edustivat Suomen kansaa, mutta olivatko ne kokoonpanoltaan sitä kuvaavia? Neljä

"valtiosäätyä" muodostivat historiallisesti periytyneen poliittisen reaalitee­

tin, mutta yhteiskunnallisen reaaliteetin nimeä säätyrakennelma ei enää ansainnut edes siinä mielessä, että sitä kohtuulliselta yhteiskuntapyrami­

din korkeudelta ylöspäin lähtien olisi voitu kutsua edustavaksi. Säätyjen ulkopuolella ei ainoastaan ollut monia väestöryhmiä, jotka pystyivät po­

liittisesti puhumaan puolestaan ja jotka siten vähensivät niiden edusta­

vuutta; säätyrakennelma oli myös siihen kuuluvien osalta luhistumassa paineista, joita aiheutti s_yntyperään perustuvien ja elinkeinoille annettujen etuoikeuksien jatkuva purkaminen, ajattelutavan muuttuminen ja teollis­

tumisprosessin yhteiskunnallinen d_ynamiikka. Staattinen sääty-yhteis­

kunta kuului historiaan. Sen tilalle oli tullut kapitalismin liikkuvampi ja eri tavoin kerrostunut luokkayhteiskunta. Aikaisemmin, kun vielä oli viralli­

sesti ylläpidetty kuvitelmaa, että olemassa olevat neljä säätyä muodostivat yhteiskunnan, oli säätyedustuksen vaillinaisuus tosin herättänyt arvoste­

lua, mutta se ei ollut johtanut ristiriitaisuuteen tai epäjohdonmukaisuuteen

· perustuslaissa. Nyt asiat olivat toisin. Säätyjen ja jokaisen niihin kuuluvan valtiopäivämiehen tuli valtiopäiväjärjestyksen 1 §:n mukaan olla kansan­

edustajia, mutta mandaattiensa osalta valtiopäivämiehet olivat yhä vain oman säätynsä valtuutettuja ja edustajia. (Grosius-Ahrenberg 1981, 268-271 ). Uudistuneen valtiopäiväjärjestyksen (1869) pappissääty avautui myös maallikoille. Opettaja-aineksen mukaantulosta huolimatta sääty ei kuitenkaan kehitt_ynyt oppineeksi säädyksi sanan varsinaisessa merkityk­

sessä. Mutta sen osalle tuli suuri kulttuuritehtävä. Pappissääty oli lähellä kansaa ja niin muodoin h_yvin kiinnostunut suomalaisuuskysymyksistä, joiden tehokkaimpana esitaistelijana se toimi valtiopäivillä, ja tästä syystä se suurin piirtein säästyi ruotsalaisen vastineensa kohtalolta ennen edus­

tuslaitoksen uudistusta, joutumasta voimakkaan poliittisen vastenmieli­

syyden kohteeksi yhteiskunnassa säätyvaltiopäivien kaikkein perusteetto­

mimpana ja vanhanaikaisimpana osana. Edellä on selitetty myöskin talon­

poikaissääd_yn edustuksen vahvuutta s_yvyyssuunnassa. Uuden valtiopäi­

väjärjestyksen mukaan kuitenkaan talonpoikaissääty ei laajentunut alas­

päin, pikemminkin päinvastoin. Se avarsi kuitenkin säätyä sivusuunnassa ja ylöspäin ja merkitsi vaalikelpoisten henkilöiden vähäistä mutta arvokas­

ta lisäystä. (Grosius-Ahrenberg 1981, 270-276).

Säätyvaltiopäivillä olivat tarkasteluajanjakson aikana suurimman huomion kohteena oppikoulua koskevat kysymykset sen johdosta, että 1870 toimintansa aloittaneen kouluylihallituksen ja erityisesti sen puheen­

johtajaksi määrätyn kenraaliluutnantti Casimir von Kothenin toimenpiteet olivat herättäneet levottomuutta ja jyrkkää paheksumista laajalti yli poliit­

tisten ryhmärajojen sen takia, että tämän uuden viraston järjestysmuotoa

ja koulupolitiikan suuntaa määrättäessä oli sivuutettu se, mitä säädyt olivat kantanaan esittäneet vuoden 1867 valtiopäivillä. Erilaisia anomuksia teh­

tiin runsaasti, mutta pääosa niistä keskittyi kahteen keskeiseen kohtaan.

Aloitteissa esitettiin että kouluhallinto olisi järjestettävä niiden periaattei­

den mukaisesti, jotka säädyt edellisillä valtiopäivillä olivat h_yväksyneet.

Edelleen esitettiin, että säädyille annettaisiin tilaisuus osallistua koululain­

säädännön yleisistä perusteista päättämiseen tai että säädyt ainakin saisi­

vat antaa lausuntonsa opetustointa koskevista tärkeistä uudistelmista. Vie­

lä lisäksi ehdotettiin, että ei toteutettaisi keisarillisilla kuulutuksilla marras­

kuussa 1871 määrättyjä koulujen uudelleen järjestelyjä ja niiden opetuskiel­

tä koskevia säännöksiä. (Asiakirjat Valtiopäiviltä vuonna 1872. Neljäs osa, yleisen valitusvaliokunnan mietintö 17, 270-275). Aloitteiden pohjalta ylei­

nen valitusvaliokunta laati yksimielisen mietinnön. Valiokunta esitti pää­

töslauselmaehdotuksessaan säätyjen anomuksessa mm. pyydettävän, että hallitsija joko antaisi säädylle oikeuden osallistua yleiseen koulu- ja ope­

tuslainsäädäntöön, hallintoviranomaisten toimivaltaan kuuluvia yksityis­

kohtia lukuunottamatta, tai ainakin antaisi säädylle tilaisuuden esittää lausuntonsa säädettävistä uusista koulujärjestyksistä. Lainsäädäntö, josta säädyille ehdotettiin annettavaksi päätäntävaltaoikeus, olisi koskenut 1) niitä eri tarkoituksia, joita varten kouluja tulee perustaa ja ylläpitää, 2) opetuksen järjestämisen perusteita eri oppilaitoksissa ja oppiaikaa koske­

via määräyksiä, 3) kurinpidon perusteita nuorison fyysisen ja moraalisen kehityksen kannalta, 4) niitä perusteita, joiden mukaan erilaisia kouluja tulee perustaa, laajentaa ja sijoittaa maahan sivistystarpeet, väkiluvun ja kielisuhteet huomioon ottaen, valtion ja kuntien osallistumisen perusteita koulujen ylläpitämiseen, samoin kuin korjauksien suorittamista sekä kou­

lujen talouden järjestämistä koskevia perusteita. (Asiakirjat Valtiopäiviltä 1872, yleisen valitusvaliokunnan mietintö nro 17, 309-311).

Saatuaan senaatin lausunnon hallitsija jätti säätyjen anomuksen otta­

matta huomioon. Merkittävin tulos valtiopäivillä suoritetusta koulutuspo­

litiikan arvostelusta oli kuitenkin von Kothenin siirtäminen 1873 _pois kouluylihallituksen puheenjohtajan paikalta ja L. L. Lindelöfin määräämi­

nen hänen tilalleen. (Tuominen 1981, 399-403).

Myös kysymys säätyjen osallistumisesta yliopistolainsäädäntöön, jo­

hon ylioppilastutkintokin kuului, herätettiin aloitetietä valtiopäivillä. Tuo­

miorovasti Torsten T. Rehnvall teki siitä anomusehdotuksen. Yleinen vali­

tusvaliokunta ehdotti yhteistä säätyanomusta, jossa pyydettäisiin, että mi­

hinkään tärkeisiin ja s_yvälle kä_yviin yliopistohallintoa ja järjestysmuotoa koskeviin muutoksiin ei ryhdyttäisi ennen kuin asiasta oli hankittu säätyjen lausunto. Kaikki säädyt h_yväksyivät yksimielisesti ja muutoksitta tämän valiokunnan mietinnön.

Näin syntynyt säätyjen yksimielinen anomus sai hallitsijalta hylkää­

vän ratkaisun. Hallitsijan kielteinen päätös perustui senaatin lausuntoon.

(Tuominen 1981, 402-403).

Edellä mainitun perusteella voi todeta, että säätyvaltiopäivillä oli merkitystä sellaisissa koulutuspoliittisissa kysymyksissä, joihin eri säädyt voivat yhtyä yksimielisesti yhteisellä anomuksella. Sellaisissakin tapauk­

sissa maan virkamieskunnalla ja keisarilla ja hänen lähellä olevillaan Ve­

näjän virkamiehillä oli täysi mahdollisuus suhtautua täysin välinpitämät­

tömästi säätyjen yhteisiin esityksiin. Tälle oli varmasti yhtenä selityksenä se, että säädyt eivät asiallisesti ottaen lainkaan edustaneet suurta kansaa, vaan virkamieskunta tavallaan omalta kannaltaan katsoi tietävänsä säätyjä paremmin mikä oli kansalle hyväksi. Toisaalta säädyt eivät edes pyrkineet yhteisesiintymiselläkään puuttumaan sellaisiin kysymyksiin, jotka olivat selkeästi jonkin viranomaisen tehtäväksi säädetty. Tämä näkyi erityisen selvästi esimerkiksi silloin, kun vuoden 1869 valtiopäivillä keskusteltiin yhteisestä säätyjen anomuksesta koulupoliittisissa kysymyksissä. Sääty­

valtiopäivät oli näyttävä keskustelufoorumi, mutta sen rinnalla oli myös­

kin muita vastaavia keskustelupaikkoja kuten esimerkiksi yliopisto ja jo tähän aikaan yleistyivät erilaiset yhdistykset.

In document Ylioppilastutkinnon muotoutuminen autonomian aikana (sivua 107-110)