Venäläistämispolitiikka yliopistossa

Minkälaisia vaikutuksia venäläistämispolitiikalla oli ylioppilastutkintoon?

Vaikuttiko Suomen valtiollinen asema hidastavasti ylioppilastutkintoon liittyvien kansallisten tavoitteiden toteuttamiseen? Ketkä toteuttivat yliop­

pilastutkintoon vaikuttavaa venäläistämispolitiikka Suomessa ja millaisin tuloksin?

Venäläistämistoimenpiteiden vaikutusta ylioppilastutkintoon tar­

kasteltaessa on selvitettävä sekä venäläistämistä yliopistossa että muussa koulutuksessa, koska ylioppilastutkinto oli oppikoulun päättötutkinto mutta samalla osa yliopistoa pääsykokeen ominaisuudessa.

Yliopiston rehtorin poliittisesti yhä vaativammaksi käynyt tehtävä kiersi 1600-luvulta periytyvien statuuttien mukaan edelleen tiedekunnit­

taisen ja virkaikään perustuvan vuorotteluautomatiikan mukaan, joten rehtorivaalissa ei juuri voitu ottaa huomioon ajankohdan erityisvaatimuk­

sia ja poliittisia mielialoja. Varakansleri Tengströmin erottua 1817 yliopis­

tolla ei enää ollut rehtoria korkeampaa paikallista esimiestä.

Kenraaliku-vemöörin ja senaatin siirryttyä 1819 Helsinkiin yliopistolla ei lähituntu­

massaan muutoinkaan ollut suurruhtinaskunnan yleisen politiikan tukea tai ohjausta. Kun professori Lagus oli tulossa rehtorivuoroon, Tengström vaati ylioppilastutkinnon tiukentamista venäjän kielen osalta. Tämän kon­

sistori h_yväksyi. Tengströmin ja Laguksen tavoitteena oli koko ajan Suo­

men tulevaisuuden edistäminen pyrkimällä sivistyksen tason kohottami­

seen yleensä ja papiston ja virkamiehistön tason kohottamiseen aivan erityisesti. Heidän mielestään venäjän taidolla oli tärkeä merkitys virka­

miesten kasvatuksessa, samalla kun se oleellisella tavalla liittyi Suomen uuden aseman oivaltamiseen. Heidän vastapuolenaan yliopistossa oli pro­

fessori Johan Bonsdorffin edustama linja, joka pohjautui yleiseen konser­

vatiivisuuteen ja olemassa olevien säädösten ja tapojen säilyttämiseen. Se oli samalla Ruotsin ajan perinnön ylläpitämistä, kun taas Tengström-La­

guksen linja rakensi vuosien 1808-1809 ratkaisun perustalle.

Lagus ja hänen seuraajansa, Viipurista tullut Melartin, uuden suun­

nan mies hänkin, ryhtyivät vaatimaan yliopistoon h_yväksyttäviltä ylioppi­

laskokelailta todistusta venäjän kielen taidosta. Lagus tuli yliopiston reh­

toriksi 1818. Tällöin oli kulunut jo niin pitkä aika siitä, kun Suomi oli yhdistetty Venäjään, että venäjän opetuksen monista vaikeuksista ei selvit­

ty enää viittaamalla alkuhankaluuksiin. Hänen mielestään oli aika jo ryhtyä vaatimaan venäjän taitoa ylioppilastutkinnossa siten kuin määräykset ja selvästi ilmaistu keisarillinen keisarin ja kanslerin tahto edellyttivät.

Laguksen mielestä ei myöskään ollut kysymys vain siitä, että yliop­

pilastutkinnossa vaadittaisiin venäjän kielen taitoa vaan samalla myös ylioppilaiden tasovaatimusten korottamisesta ylimalkaan. Laguksen mie­

lestä erityisesti koulujärjestelmän ulkopuolelta tulevien yksityisoppilaiden osalta oli ryhdyttävä nostamaan tasoa. Näiden "privatistien" osalta yliop­

pilastutkinnossa venäjän kielen taito muodostui tulpaksi. Lagus rupesi vaatimaan venäjän kielen taitoa osoittavaa todistusta ennen dekaanin tut­

kintoa. (Klinge 1989, 76-79). Eräänä seurauksena tästä ratkaisusta oli syk­

syllä 1819 ylioppilaslevottomuuksia, koska opiskelijapiireissä ei h_yväksyt­

ty venäjän opiskeluun kohdistuvia uusia vaatimuksia. Rehtori Bonsdorff palasi syksyllä 1820 vanhalle yliopiston kannalle ja h_yväksyi ylioppilastut­

kinnossa opiskelijoita yliopistoon helpommalla eikä vaatinut juuri nimek­

sikään venäjän taitoa. Bonsdorffin ylioppilastutkintopolitiikasta oli seu­

rauksena konsistorissa pitkä riita, joka laajeni julkiseksi keskusteluksi.

Tämän julkisen keskustelun näk_yvimmäksi foorumiksi tuli dosentti Ar­

widssonin toimittaja Åbo Morgonblad, joka alkoi ilmes!Yä vuoden 1821 alusta. Lehti lakkautettiin saman vuoden syyskuussa. (Åbo Morgonblad 1821, 13).

Kun Bonsdorff oli rehtori ja Lagus filosofisen tiedekunnan dekaani ja kumpikin itsepäisesti sovelsi erilaista tulkintaa ylioppilastutkintomää­

räyksistä venäjän kielen osalta, ilmiriitaa ei voitu välttää.

Venäjän kielen asemasta ylioppilastutkinnossa kehittyi kiista, joka laajeni käsittämään kysymyksen yliopiston osuudesta

virkamiesvalmis-tuksessa yleensä, kysymyksen eri kielistä ja niiden oppimisen hyödyllis_yy­ destä, kielen merkityksestä kansallisuudelle sekä kielten opetus- ja oppi­

mismenetelmistä. Debatin kautta heijastuivat ensimmäisen kerran vaka­

vasti latinan aseman murtuminen ja toisaalta uudenlainen, saksalaisperäi­

nen, kieleen sitoutuva kansallisuuskäsitys. Kiistassa toisille kieli oli kansal­

linen identiteettitekijä, toisille kieli, nimenomaan venäjä, saattoi toimia ylioppilastutkinnossa akateemisena karsintatekijänä ja siten välineenä pyr­

kimyksessä nostaa yliopisto-opiskelun tasoa. (Klinge 1989, 79).

Ylioppilastutkinnossa vaadittavasta venäjän kielen taidosta lähtenyt kiista nosti hallituksen kannalta epäsuotavan kiistakysymyksen esiin Suo­

men suhteesta Venäjään yleensä. Kiista kääntyi vähitellen kysymykseen suomen kielen asemasta, sillä kevätlukukauden 1821 avajaisissa ylioppilaat jättivät rehtori Bonsdorffille 222 ylioppilaan omakätisesti allekirjoittaman anomuksen, jossa toivottiin suomen kielen opettamista yliopistossa ja eri­

tyisen opettajanviran perustamista neljän muun nykykielen opettajanviran rinnalle. Ylioppilaiden anomuksen taustavoimana on yleisesti pidetty leh­

tori Ehrströmiä, joka juuri samoihin aikoihin Morgonbladissa oli esittänyt, että yliopistoon olisi perustettava peräti "isänmaan kielen, kirjallisuuden, historian ja tilaston professorin virka". (Åbo Morgonblad 1821, 13). Kun kiistakysymykseksi oli noussut erimielis_yys siitä, johtaako vieraiden kiel­

ten opiskelu ylimalkaan, ja erityisesti venäjän opiskelu ja sen vaatiminen ylioppilastutkinnossa luopumiseen, omasta kansallisuudesta, voitiin toi­

mintaa suomen kielen h_yväksi sekä Ehrströmin pitkässä artikkelisarjassa että ylioppilaiden anomuksessa pitää varmistuksena, ettei venäjän opiske­

lulla suinkaan ollut tarkoitus venäläistää yliopistoa tai koko Suomea. (Klin­

ge 1989, 80).

Vuosien 1830-31 Puolan kapinan seurauksena oli yliopistossa levot­

tomuuksia, joiden seurauksena ylioppilaille määrättiin keväällä 1832 pa­

kollinen arkiunivormu aikaisemmin säädetyn juhlaunivormun lisäksi. Tä­

män venäläismallisen uudistuksen tarkoituksena oli tehdä ylioppilaista tunnistettavia. Ylioppilasunivormusta, ainakin siihen kuuluvasta tum­

mansinisestä ylioppilaslakista (furaschka) l_yyroineen, tuli varsin suosittu.

Vasta parinkymmenen vuoden kuluttua korostui asian varsinainen tarkoi­

tus, yleinen ja poliittinen kontrolli. (Heikel 1940, 344-347; Klinge 1989, 113).

Yliopisto sai uudet perussäännöt vuonna 1852, jolloin myös Ruotsin yliopistoissa korvattiin vanhat säännöt (Constitutiones Carolinae) ajanmu­

kaisemmilla säädöksillä. Suomessa eivät ainoastaan yliopiston sisäiset olot olleet uusien säännösten aiheuttajina vaan myös valtiolliset näkökohdat.

Kysymystä oli alun pitäen valmistellut 1849 asetettu komitea. Tämä komitea sai ehdotuksensa valmiiksi kesällä 1851, ja samana vuonna syksyl­

lä yliopiston konsistori antoi siitä lausuntonsa. Tämän jälkeen muokattiin ehdotusta Pietarissa. Yliopiston kansleri antoi näet Armfeltille, Mannerhei­

mille ja Casimir von Kothenille tehtäväksi ehdotuksen yksityiskohtaisen tarkastamisen. Armfelt ja von Kothen menivät huomattavasti pitemmälle tuon ajan taantumukselliseen suuntaan kuin alkuperäinen komitea ja

kon-sistori. Tarmokkaan von Kothenin vaatimuksesta tarkastuskomitea ehdot­

ti, että ylioppilasosakunnat lakkautettaisiin, koska ne olivat anarkistisen toiminnan tyyssijoja, ja että ylioppilaat jaettaisiin ylioppilastiedekuntiin ja filosofinen tiedekunta jakaantuisi historiallis-kielitieteelliseen ja fyysis-ma­

temaattiseen osastoon. Kansleri valitsisi dekaanin. Armfelt, joka pelkäsi, että edellä mainittu ehdotus joutuisi puhtaasti venäläiseen sääntökomite­

aan, yhtyi suunnitelmaan, ja Mannerheim taipui, joskin vastahakoisesti.

Tämän muuttuneen ehdotuksen yliopiston kansleri jätti ruhtinas Menshi­

koville, joka uskoi lopullisen säännösten tarkistamisen kansliapäällikölleen K. Fischerille. Kaikkien näiden käsittel_yvaiheiden jälkeen uudet säädökset saivat keisarin vahvistuksen 28.8.1852. Senaatti julkaisi ne 1.10.1852 ja ne astuivat voimaan seuraavan vuoden alusta. (Hans kejserliga Majestäts nådiga statuter för Alexanders-Universitetet 1852).

Filosofinen tiedekunta ja filosofian professorin virka lakkautettiin ja ylioppilasosakunnat hajotettiin kuten von Kothen oli ehdottanut. Tässä muutosprosessissa unohdettiin yliopiston konsistori, jonka olisi pitänyt antaa lausuntonsa asiasta. Sitä ei konsistorilta pyydetty. Sääntökomiteassa oli siis pohjimmiltaan kysymys selkeästä venäläistämistoimenpiteestä ja radikaalien muutosten estämisestä sekä siitä, että rajoitettaisiin osakuntien oikeutta valita inspehtorit ja kuraattorit.

Uusissa säännöksissä kanslerin valtaa laajennettiin, mutta konsisto­

rin ja tiedekuntien oikeuksia supistettiin. Aikaisemmin oli kansleri rehtorin vaalissa vahvistanut virkaan sen, joka oli saanut enemmistön äänet. Nyt annettiin kanslerille oikeus valita yksi kolmesta eniten ääniä saaneesta rehtoriksi ja toinen jäljellä olevista vararehtoriksi. Dekaanin toimi oli aiem­

min ollut vuosittain vuoron perään kullakin tiedekunnan professorilla.

Käytännössä dekaanit toimivat myös vuorovuosina ylioppilastutkintova­

liokunnan puheenjohtajina. Vuoden 1852 sääntöjen mukaan kansleri valitsi dekaanit. (Hans kejserliga Majestäts nådiga statuter för Alexanders-Uni­

versitetet 1852, 21-37 §:t).

Valtiollisista syistä poistettu filosofian professorin virka saatiin pian takaisin hiukan muuntuneessa muodossa. Filosofisen tiedekunnan jakoa kahteen erilliseen tiedekuntaan, historiallis-kielitieteelliseen ja fyysis-ma­

temaattiseen, joilla oli eri promootiot, ei yleinen mielipide h_yväksynyt, ja muutamien vuosien kuluttua siitä luovuttiin. Jumaluusopilliseen tiede­

kuntaan perustettiin kasvatus- ja opetusopin professorin virka, joka vuon­

na 1859 siirrettiin historiallis-kielitieteelliseen tiedekuntaa (Hans kejserliga Majestäts nådiga statuter för Alexanders-Universitetet 1852, 107-122 §:t;

Heikel 1940, 508-512).

Autonomian alussa ruotsi oli perinteiden mukaan yliopiston viralli­

nen kieli. Se oli tähän aikaan myös yleisesti käytetty luennoimiskieli.

Yliopiston ohjesäännössä todettiin, että luennoilla oli käytettävä joko lati­

naa tai jotakin uudempaa kieltä, jota kuulijain enemmistö ymmärsi. Latinaa ei juuri enää käytetty. Säädös siis ei estänyt suomenkielisten luentojen pitämistä, mutta niitä ei pidetty. (Heikel 1940, 401-404).

Vuosina 1809-1852 ylioppilastutkinnolla osoittautui toimiessaan yli­

opiston valintatehtävässä olevan läheiset kosketuskohdat maan yleiseen politiikkaan, Suomen kielen asemaan ja sitä kautta kansallisen kulttuurin kehittymiseen. Koska tutkinnolla oli jo autonomian alussa selkeitä yhtymä­

kohtia kansalliseen politiikkaan, se myös jakoi mielipiteitä. Tällä oli puo­

lestaan merkitystä itse tutkinnon kehittymisessä. Ylioppilastutkintoa pyrit­

tiin ajanjaksolla 1809-1852 käyttämään venäjän kielen osalta venäläistämis­

politiikan välikappaleena, mutta yliopiston vahva, melko itsenäinen asema antoi mahdollisuuden joustaa tutkintovaatimuksissa. Ylioppilastutkinnon muutokset ajanjaksolla jäivät kansallisista syistä vähäisiksi.

In document Ylioppilastutkinnon muotoutuminen autonomian aikana (sivua 71-75)