Ylioppilastutkinnon muutokset

Kuten edellä on selvitetty vuoden 1852 yliopiston statuuttien mukainen ylioppilaskoe oli puhdas sisäänpääsykoe, joka järjestettiin kokonaisuudes­

saan yliopistossa. Tutkinnon laajentamisen ohella tärkeä uudistus oli myöntää oikeus pyrkiä yliopistoon vain oppikoulun päästötodistuksen saaneille. (Ahola 1995, 48). Yliopistojen sääntöjen 135 §:n mukaan ei yliopis­

toon voitu ottaa ketään, joka ei jossakin maan lukiossa tai asianomaisella luvalla perustetussa täysiluokkaisessa yksityisessä oppilaitoksessa ollut suorittanut tutkintoa ja siinä osoittanut omaavansa näissä oppilaitoksissa

yliopistoon pääsyä varten vaadittua oppimäärää. Saman säännön 142 §:n mukaan jokaisen pääsytutkinnon suorittaneen ylioppilaan tuli kirjoittau­

tua johonkin yliopistoon perustetuista viidestä tiedekunnasta. (Hans kej­

serliga Majestäts nådiga statuter för Alexanders-Universitet 1852, 135, 142

§:t).

Edellä mainittuihin vuoden 1852 yliopiston sääntöihin tehtiin parin seuraavan vuosikymmen aikana hyvin vähäisiä muutoksia. Esimerkiksi vuonna 1857 säädettiin, että ylioppilastutkinto voitiin järjestää myöskin syyslukukauden lopulla. Aikaisemmin ylioppilastutkinnot järjestettiin aina kunkin lukukauden alussa. (Redogörelse från kejserliga Alexanders­

universitets för rektorattriennium 1857-1860). Vuonna 1865 määrättiin, että tutkinto voitiin järjestää myöskin kevätlukukauden lopulla. (Rektors redo­

görelse 1863-1866). Vuoden 1859 statuutin mukaan kasvatustieteen profes­

sorin tulee olla puheenjohtajana ylioppilastutkintovaliokunnassa. (Redo­

görelse från kejserliga Alexanders-Universitetets för rektorattriennium 1839-1860).

Vuonna 1871 tarkennettiin määräyksiä kielitutkinnoista. Tutkittavan oli saavutettava tyydyttävät tiedot kolmessa vieraassa kielessä: latinassa, kreikassa ja saksassa, joista yksi tai kaksi voitiin vaihtaa venäjään tai ranskaan. Samana vuonna muutettiin ylioppilastutkintovaliokunnan ko­

koonpano siten, että konsistori valitsi yliopisto-opettajista ja lisensiaateista puheenjohtajan ja tarpeellisen määrän tutkijoita. Kasvatustieteen professo­

ri ei siis enää ollut virkansa puolesta tutkintovaliokunnan puheenjohtaja.

(Redogörelse från kejserliga Alexanders-Universitetets för rektoratstrien­

nium 1869-1872).

Uusia täsmällisempiä ohjeita ylioppilastutkinnon toteuttamisesta an­

nettiin ohjesäännöllä 14.1.1874. Tämän mukaan kirjalliset näytteet suoritet­

tiin nyt asianomaisessa virallisen oikeuden saaneessa oppilaitoksessa ( di­

missio-oikeus) kaksi kertaa vuodessa, maaliskuussa ja syyskuussa, yliopis­

ton rehtorin ja tutkintovaliokunnan tarkemmin määräämällä tavalla. Hy­

väksyttyjä näytekitjoituksia ei tarvinnut enää seuraavassa kirjoituskokees­

sa uusia, vaikka koe muuten hylättäisiinkin. Suulliset kuulustelut toimeen­

pantiin edelleen yliopistossa touko- ja kesäkuussa sekä syyslukukaudella yliopiston rehtorin määräyksen mukaan. Kun kirjallisten näytteiden käy­

tännöllinen suorittaminen oli siirretty oppikouluihin, tämä oli huomattava periaatteellinen muutos, joka osaltaan lisäsi juuri tuolloin laajentumisensa alkuvaiheessa olevan oppikoululaitoksen merkitystä. (Suomen Suuriruh­

tinaanmaan Asetus-kokous 1874 nro 1 1-5 §:t; Redogörelse för Kejserliga Alexanders-Universitetets i Finland förvaltning och verksamhet 1872-1895, 1884-1887 ja 1890-1893).

Edellä mainittu vuoden 1874 ohjesääntö ei sisällöllisesti käsittänyt suuria mullistuksia ylioppilastutkinnossa, mutta se sisälsi kuitenkin komp­

romissina opettajien yleisissä opettajakokouksissa esittämälle vaatimuk­

selle tutkinnon siirtämisestä kokonaan oppikouluihin sen, että vastedes ylioppilastutkintoon kypsyyttä mittaavat kirjalliset kokeet piti suorittaa

oppilaitoksissa. Nämä kokeet piti vuoden 1874 ohjesäännön mukaan suo­

rittaa vuosittain maaliskuun jälkipuoliskolla; oppilaitoksen johtaja jakoi kokeet eri päiville. Tehtävät kirjallisia kokeita varten antoi tutkintava­

liokunta, ja ne perustuivat oppilaitoksen lukusuunnitelmaan.

Kirjalliset kokeet olivat edellä mainitun perustella 1. kirjoitelma äi­

dinkielellä aineesta, joka kuuluu lukiossa annettuun yleissivistykseen, 2.

käännös oppilaan äidinkielestä latinaksi. Sellaisien oppilaitosten osalta, joissa latina ei ole pakollinen oppiaine, abiturientit voivat vaihtaa latinan kielen joko venäjän, saksan tai ranskan kieleen, 3. käännös oppilaan äidin­

kielestä toiseen kotimaiseen kieleen, 4. vähintään kolmen matemaattisen tehtävän suorittaminen.

Tämän ohjesäännön mukaan äidinkielen koetta suoritettaessa ei saa­

nut käyttää apuneuvoja. Kielikokeissa sitä vastoin sai käyttää sanakirjoja ja matemaattisissa kokeissa logaritmi-tauluja. Vilpin teosta rangaistiin siten, että kokelas menetti oikeuden sinä vuonna jatkaa tutkintoansa.

Asianomainen opettaja tarkasti kokeet ja arvosteli ne sekä silloin, kun hän katsoi sen aiheelliseksi, liitti kokeeseen mukaan todistuksen siitä, missä suhteessa ylioppilastutkintoon liittyvä kirjallinen koe on niihin suorituk­

siin, joita tutkittava on aikaisemmin oppikoulussa suorittanut. Kokeet lähetettiin tämän jälkeen tutkintavaliokunnalle, jonka tuli ne tarkastaa ja arvostella sekä ilmoittaa ennen huhtikuun loppua rehtorille, ketkä abitu­

rienteista oli h_yväksytty kokeessa.

Ne abiturientit, joiden kirjalliset kokeet lautakunta oli h_yväksynyt, voivat ilmoittautua yliopiston rehtorille suullisiin kuulusteluihin.

Suullinen kuulustelu yliopistossa käsitti uskonnon, vanhojen ja uu­

sien kielten, historian ja matematiikan kuulusteluja. Tämä koski niitä op­

pilaitoksia, joilla oli oikeus valmistaa oppilaita yliopistoon. (Suomen Suu­

riruhtinaanmaan Asetus-kokous 1874 nro 11-5 §:t).

Suullisissa kuulusteluissa jokainen ylioppilaskokelas arvioitiin tie­

tyllä ääniluvulla ja näiden yhteenlasketun määrän perusteella arvioitiin hänen tietonsa joko h_yväksytyksi tai kiitettäväksi. Konsistori tosin teki jo vuonna 187 4, siis samana vuonna, kun tässä selitettävä ohjesääntö uusittiin, sellaisen lisäyksen arvosteluasteikkoon, että otettiin edellä mainittujen arvosanojen väliin aikaisemminkin käytössä ollut arvosana "kiitoksella h_yväksytty". (Keisarillisen Aleksanterin-Yliopiston konsistorin pöytäkirjat 1872-1874, 4.2.1874).

Siinä tapauksessa, että kokelas sai hylätyn arvosanan joko kielissä tai matematiikassa, hän sai tutkintovaliokunnan harkinnan mukaan kuukau­

desta enintään vuoteen asti aikaa opiskella uuteen kuulusteluun. Edellä mainitun aikamäärän sisällä kokelaan piti ilmoittautua valiokunnan pää­

töksen mukaan joko kaikkiin tutkintoihin tai johonkin sellaiseen kokee­

seen, jossa hän oli tullut hylätyksi. (Suomen Suuriruhtinaanmaan Asetus­

kokous 1874 nro 13 §).

Arvosana-asteikko oli Suomen ylioppilastutkinnossa seuraava: kii­

tettävä, kiitoksella h_yväksytty, h_yväksytty ja hylätty.

Uudistusta pidettiin huomattavana parannuksena aikaisempaan käytäntöön, silti se oli kuitenkin kompromissi yliopiston konsistorin ja opettajien välillä. Tutkinto oli valinta- ja karsintamenettel_ynä aikaisempaa tehokkaampi. Samalla se antoi oppilaille suuren edun. He saivat suorittaa vaativat kirjalliset kokeet omissa kouluissaan tutuissa olosuhteissa. Kun yliopistossa suoritettavat suulliset kuulustelut olivat samalla supistuneet, ne toivottiin voitavan suorittaa riittävän tehokkaina siitä huolimatta, että uusien ylioppilaiden määrä oli jatkuvasti kasvamassa.

On lisäksi huomattava, että kompromissi tehtiin yliopiston ja oppi­

koulun opettajien (yleisten opettajakokousten) välillä ja vasta perustettu kouluylihallitus jätettiin uudistuvan tutkinnon ulkopuolelle.

Ruotsissa toimeenpantu ylioppilastutkinnon uudistuminen noudat­

teli pääpiirteittäin samanlaisia polkuja kuin Suomessakin. Tämä ei ole mitenkään merkillistä, sillä vastahan noin 50 vuotta sitten Suomi lähti kulkemaan omaa tietään. Ruotsissakin ylioppilastutkinto suoritettiin yli­

opistoissa. Upsalan ja Lundin yliopistoissa ylioppilastutkinnon muodot muuttuivat 1860-luvulle tultaessa perin vähän. Vuonna 1832 annettujen uusien määräysten mukaan dekaania avusti kuulusteluissa, aivan kuin Helsingissäkin, joukko yliopiston apulaisia, ja tutkintovaatimuksia kiris­

tettiin samalla. Ruotsin yliopistoissa kuitenkin sallittiin 1860-luvulle asti niiden, jotka eivät heti suoriutuneet tästä kuulustelusta, kirjoittautua yli­

opistoon lisäämään yksityisopetuksessa tietomääräänsä "preliminaristei­

na". Tätä mahdollisuutta lyhentää kouluopintoja ja päästä ylioppilasmaa­

ilmaan suorittamatta ylioppilastutkintoa käytti huomattava joukko nuoru­

kaisia hyväkseen. Vanhamuotoinen ylioppilastutkinto poistettiin Ruotsis­

sa 1860-luvun alussa mm. juuri edellä mainittujen "preliminaristejen" aihe­

uttamien ongelmien vuoksi. Pitkällisten kiistojen jälkeen ja yliopistojen määrätietoisesta vastustuksesta huolimatta ylioppilastutkinto muutettiin Ruotsissa kokonaan oppikouluissa suoritettavaksi päästötutkinnoksi, joka ei välttämättä johtanut yliopisto-opintoihin. Ruotsissa siis ylioppilastutkin­

nosta tehtiin selkeästi lukion päättötutkinto. Yliopistojen puolesta tätä tutkintoa, jota vasta vuonna 1905 ryhdyttiin jälleen virallisesti nimittämään ylioppilastutkinnoksi, valvoivat erityiset sensorit, jotka kiersivät kouluissa kirjallisten kokeiden aikana.

Suomessa ylioppilastutkinto oli huolimatta siitä, että kirjalliset ko­

keet vuonna 1874 siirrettiin oppikouluihin, edelleen muodollisesti yliopis­

ton sisäänpääsykoe. Yliopiston rehtori antoi ylioppilastodistukset, ja hy­

väksytyt ylioppilaat kirjattiin automaattisesti yliopiston matrikkeliin sekä asianomaisten tiedekuntien ja osakuntien matrikkeleihin. Ylioppilastutkin­

nosta tuli kuitenkin myöhemmin käsiteltävistä syistä monille jo 1890-luvul­

la käytännössä vain koulun päättötutkinto. Edellä selvitetty uusi ylioppi­

lastutkinto-ohjesääntö annettiin vain kaksi vuotta suuren, 1872 toteutetun kouluohjesäännön uudistamisen jälkeen, ja sitä voidaan pitää tämän kou­

lu-uudistuksen lapsena. Kemaali von Kothenilla oli yliopiston

sijaiskans-lerina ja kouluylihallituksen johtajana h_yvin keskeinen osa molemmissa uudistuksissa. (Strömberg 1989b, 767-768).

Vuoden 187 4 ohjesäännön mukaan ylioppilastutkinnon tehtävät laati ja suoritukset arvioi keskitetysti ylioppilastutkintolautakunta, jonka pu­

heenjohtajan ja tarpeellisen määrän kuulustelijoita yliopiston konsistori nimitti yliopiston opettajista. Ylioppilastutkinnon koulussa suoritettavaan kirjalliseen osaan, niin sanottuihin preliminääreihin, kuului neljä ainetta, äidinkielen aine, käännös äidinkielestä latinaksi, venäjäksi, saksaksi tai ranskaksi, käännös äidinkielestä toiselle kotimaiselle kielelle ja matematii­

kan koe. Käsiteltävät aiheet oli siis laatinut tutkintalautakunta, jonka teh­

tävänä oli myös tarkastaa oppikoulun opettajien ensiksi suorittama arvos­

telu. Tämän jälkeen matkustettiin Helsinkiin ja ilmoittauduttiin yliopiston rehtorin suulliseen kuulusteluun. Tidskrift utgifven av Pedagogiska Fö­

reningen i Finland -lehdessä vuosittain julkaistu perusteellinen tilasto yli­

oppilastutkinnon suorittaneista osoittaa, että suullisessa kuulustelussa erit­

täin harvoin hylättiin ketään. Varsinainen karsinta tehtiin tätä edeltävässä kirjallisessa kokeessa oppikouluissa (Tidskrift utgifven av Pedagogiska Föreningen i Finland 1895 Register 1864-1895, 44).

Keväällä 1874 pidettiin uuden ylioppilastutkinnon mukainen kirjal­

linen koe kaikkiaan kymmenessä koulussa: ruotsinkielisessä Helsingin normaalilyseossa, jossa jo tuohon aikaan oli suomenkielinen linja, Porvoon, Turun, Viipurin, Vaasan, Oulun ja Helsingin ruotsinkielisissä kouluissa ja Hämeenlinnan, Kuopion ja J_yväskylän suomenkielisissä kouluissa. Vuo­

den 1874 kevään ylioppilaskirjoituksiin ilmoittautui 115 oppilasta, mutta jo vuotta myöhemmin lukumäärä oli kohonnut 144:ään. Yliopistossa järjes­

tettiin tuohon aikaan suullinen kuulustelu sekä keväällä että syksyllä.

Vuonna 1874 näiden kuulustelujen jälkeen 115 ilmoittautuneesta pääsi yliopistossa suullisesta kuulustelusta läpi 88 ja vuonna 1875 144:sta 108.

Tämä tulos oli erittäin huono reputtaneiden suuren määrän vuoksi, sillä vuonna 1872 yliopistoon oli otettu ylioppilastutkinnon suorittamisen jäl­

keen 209 ylioppilasta ja koko 1870-luvun uusien ylioppilaiden määrän keskiarvo oli 145. Syynä tähän reputtaneiden suureen joukkoon oli var­

maan kouluissa meneillään oleva uudelleenjärjestely ja erityisesti yksi­

tyisoppilaiden huomattavan suuri määrä mm. Porvoon ja Hämeenlinnan kouluissa. Ylioppilaaksi pyrkivien määrään varmaan vaikutti se, että ko­

keisiin osallistuva sukupolvi oli aloittanut koulunkäyntinsä 1860-luvun lopun katovuosien ja talouslaman aikana. Tämä näkyi erityisesti siinä, että suurten nälkävuosien osalta tavallisen kansan parista tulleita uusia yliop­

pilaita oli suhteellisesti vähemmän kuin 1870-luvun ensimmäisinä vuosina.

(Redogörelse från kejserliga Alexanders-Universitetets för rektorats­

triennium 1851-1902; Kertomus Suomen keisarillisen Aleksanterin Yliopis­

ton toiminnasta 1902-1917).

Wilho Soini on muistellut osallistumistaan vuoden 1872 ylioppilas­

tutkintoon. Tällöin ylioppilastutkinto vielä kokonaisuudessaan suoritettiin Aleksanterin-Yliopistossa Helsingissä.

"Jäät olivat tuskin lähteneet Päijänteeltä, kun toukokuun viime päivinä 1878 kahdeksan toverin kanssa läksin etelää kohden ylioppilastutkintoa suoritta­

maan. Uusi aikakausi alkoi elämässä. Jyväskylä, jossa olin seitsemän huole­

tonta vuotta viettänyt, oli sieltä lähtiessäni paljon pienempi kaupunki kuin tätä nykyä. Lännessä alkoi kaupunki seminaarin nykyisen itärajan kohdalta ja ulottui Laukaaseen päin Altin ja Widbomin talojen kohdalle. Lutakko eli koko se alue, missä nyt on rautatieasema ja siitä lähtevät kadut, oli silloin rakentamatta, ja se seutu, jossa nyt komeilee lyseorakennus, oli yleisenä hiekanottopaikkana ja hevostorina, markkina-aikoina hevosten piinapaikka­

na. Harjun läntisestä päästä Keuruun tullin puolelta, vedettiin myöskin vielä hiekkaa. Oli siihen kuitenkin jätetty pieni kumpu, jolle oli pystytetty­

kaakinpuu. Siinä annettiin raippoja varkaille.

Toukokuun viimeisenä päivänä 1872 sanoi sitten 9-miehinen nuorukais­

joukko jäähyväiset Jyväskylälle, lähtien Lahtis-laivalla Helsinkiä kohden.

Päijänne oli tuskin auennut, ja jäälauttoja näkyi vielä siellä täällä; etukan­

nella kulkijoilla oli siis jokseenkin viileää, mutta salonkipaikkoja ei meidän kannattanut ottaa. Lahdessa meistä useimmat näkivät ensi kertaa rautatien.

Helsinkiin saavuimme illalla myöhään ja, kun useilla meistä ei ollut asuntoa tiedossa, saimme kauan turhaan harhailla hotellista hotelliin ja vihdoin yöpyä hyväntahtoisen ajurin tallin ylisillä, jossa heiniin hautautuneena vietimme ensimmäisen yön pääkaupungissa. Toverinamme tässä majapai­

kassa oli myöskin entinen luokkatoverini Makki Bonsdorff, Rob. ja Ernst Bonsdorffin nuorin veli, joka luonnoltaan hieman hurjapäisenä oli keskeyt­

tänyt koulunkäyntinsä Jyväskylässä ja käytännölliselle alalle antautuneena oleskeli Helsingissä. Monenlaisten vaiheitten jälkeen hän kuoli koleraan Bakussa, jossa hän oli joko kapteenina tai koneenkäyttäjänä Kaspianmerta kulkevalla höyrylaivalla.

Asunnon sain pitäjäläiseni ylioppilas Emil Andelinin luona, joka oli vanha tuttu koska oli ollut jonakin kesänä kotonanikin opettamassa veljeäni ja nyt kuudetta vuotta luki pappistutkintoa varten. Olimme tulleet suorittamaan ylioppilastutkintoa, johon meitä oli määräpäiväksi kutsuttu, mutta kauan saimme odottaa tuota tilaisuutta. Vasta juhannuksen edellisellä viikolla tuli meidän vuoromme, kaikki nuo pitkät päivät saimme viettää joutilaina ja haihduttaa päästämme tiedot, joita olisimme hyvin tarvinneet, koska silloin kaikki tutkinnot, niin kirjalliset kuin suulliset, suoritettiin Helsingissä.

Aikaa kulutettiin lojumalla Esplanadilla, jota silloin varjostivat jättiläis­

vaahterat Ruotsalaisesta teatterista aina Kauppatorille saakka ja joka muu­

toin oli metrin tai puolentoista matalammalla kuin sen nykyinen pinta, sekä kuuntelemalla paraikaa kestävien valtiopäivien keskusteluja, varsinkin Antti Puhakan tunnollisia esityksiä. Kävimme myöskin Viaporissa, nykyisessä Suomenlinnassa, missä sen jälkeen en ole ainoatakaan kertaa käynyt -venäläiseen aikaan ei tehnyt mieli, ja sen jälkeen ei ole tullut mentyä.

Pitkällisestä odotuksesta huolimatta onnistuivat tutkintamme niin hyvin, että meistä yhdeksästä sai kahdeksan laudaturin ja yksi hyvän cum lauden.

Kesäkuun 22. päivänä 1872 saivat sitten ylioppilaskirjeensä Gustav Basilius

Lehen, Konstantin Hämäläinen, Josef Daniel Stenbäck, Oskar Annala, Iivar Valdemar Othman, Hiskias Kuitunen, Emanuel Törmälä, Uuno Otto Gab­

riel von Schrowe sekä tämän kirjoittaja. Ylioppilaskirja taskussa matkustin sitten juhannusaattona Loviisaan, jossa vietin viikon päivät enoni luona näytellen lyyraani ja mustaa silkkilakkiani - valkoiset samettilakit tulivat muotiin vasta noin vuoden päästä, jolloin "mamma" Grape Ruotsista saa­

dun mallin mukaan rupesi niitä valmistamaan." (Jyväskylän Lyseon satavuotishistoria 1858-1958, 1958, 485-486).

Yhteenvetona luvusta Ylioppilastutkinnosta oppikoulun päättötut­

kinto (1852-1874) voi todeta, että valtaosa väestöstä (85 ^%) sai edelleen toimeentulonsa maa- ja metsätaloudesta, mutta jo muutaman vuosikym­

menen aikana taloudellinen liberalismi loi lainsäädännölliset edellytykset taloudelliselle kasvulle.1860-lukua voidaan kutsua taloudellisen vallanku­

mouksen vuosikymmeneksi, vaikka suhdannevaihtelut olivat jyrkkiä. Uu­

det rahalaitokset ja sahateollisuuden ripeä kasvu loivat kiihtyvästi kasva­

valle väestölle elinmahdollisuudet. Valtiopäivien koollekutsuminen antoi mahdollisuuden painostaa päättäjiä myös koulutuskysymyksissä. Poliitti­

sesti säätyvaltiopäivien kulta-aika, 1860- ja 1870 -luku oli kielipuolueiden aikaa. Fennomaanit kohdistivat sanansa Yrjö-Koskisen johdolla 1870-lu­

vulla jo varsinaiseen kansaan. Fennomaanien vaikutusvalta kasvoi. Yli­

opistossa elettiin suomalaiskansallisten suurmiesten aikaa. Von Kothenin tultua yliopiston sijaiskansleriksi yliopiston kurinpitoa tiukennettiin. Val­

tiopäivillä oppikoulukysymykset tulivat keskeisimmiksi koulukysymyk­

siksi. Voimakas suomalaiskansallinen liike alkoi 1870-luvulla, kuitenkin virat olivat vain miehille avoinna ja sääty kierto varsinkin ylimmissä virois­

sa oli olematonta. Vielä 1870-luvulla 40 % ylimmistä viroista oli aatelin hallussa.

Maa- ja metsätalouden murroksen merkitystä ylioppilastutkinnon suorittaneiden määrään ja tutkinnon muotoon voi tuskin yliarvioida. Suo­

men väestö kasvoi noin prosentin vuodessa 1820-1860. Eräiden taloudel­

listen osatekijöiden avulla voidaan arvioida metsätalouden, teollisuuden, liikenteen ja kaupan kasvun olleen runsaat kaksi prosenttia tänä ajanjakso­

na. Tulot henkeä kohden kasvoivat varsin verkkaisesti. Suomen talous pysyi tänä aikana agraarisena ja muutokset taloudessa olivat vähäisiä.

Ammatissa toimivasta väestöstä oli vielä 1860 noin 85 % maa- ja metsäta­

loudessa.

Suomessa tehtiin 1860-luvulla joukko lainsäädännöllisiä muutoksia, jotka saivat aiheen kutsua aikaa teollisen vallankumouksen vuosikym­

meneksi. Kansantalouden vuosivaihtelut olivat suuria. Suurin lasku, 8 % oli nälänhätävuonna 1867. Vuosina 1868-1876 bruttokansantuote kasvoi lakkaamatta. Mutta jo 1870-luvun puolivälissä korkeasuhdanne oli ohi. Nyt alkoi pitkäksi lamaksi kuvattu laskukausi, jota jatkui 1890-luvun puolivä­

liin saakka. Metsäteollisuus levisi jokia myöten sisämaahan, joissa metsän arvo nousi. Rahaa virtasi maaseudullekin ja näin syntyi mahdollisuus lähettää lapsia kouluun kaupunkiin. Fennomaanien julistuksen

toteutumi-selle oli syntynyt pohja. Metsäteollisuuden jalostusavo kasvoi valtavasti vuoden 1850 jälkeen ja vuosina 1860-1870 työtekijöiden määrä lisääntyi kolmanneksella.

Pankkilaitoksen synty 1860-luvulta lähtien monipuolisti elinkeinora­

kennetta ja loi uusia työpaikkoja mm. ylioppilastutkinnon suorittaneille.

Tekstiiliteollisuuden kasvu oli vähäistä vuoteen 1840 saakka, mutta tämän jälkeen se laajeni nopeasti. Vuosina 1840-1870 työpaikkojen määrä tekstii­

liteollisuudessa enemmän kuin kymmenkertaistui ja jalostusarvo kasvoi 25-kertaiseksi. Kun samanaikaisesti koululaitos kehittyi ja tarvitsi uusia työntekijöitä ja vähän myöhemmin 1800-luvun lopulla elinkeinoelämän tarvitsemaa postilaitosta kehitettiin, alkoi syntyä tarvetta ylioppilastutkin­

non suorittaneesta työvoimasta. On luonnollista, että yliopiston vastustuk­

sesta huolimatta 30--40 % ylioppilastutkinnon suorittaneista hakeutui yli­

opiston ulkopuolelle työhön ja tavoitteena oli vain ylioppilastutkinnon suorittaminen. Ylioppilastutkinto yhdistettiin ihmisten mielissä mahdolli­

suuteen opiskella yliopistossa ja sen muodostui symboliksi taloudelliselle ja yhteiskunnalliselle nousulle.

Vuoden 1856 koulujärjestys säilytti ala- ja yläalkeiskoulut ja lukiot.

Oppikouluista muodostui yhtenäinen 8-vuotinen järjestelmä. Uusi koulu­

järjestys salli perustettavan sivistyneiden perheiden tytöille 2-4-vuotisia vaimoväen kouluja. Vuosina 1863-1871 venäjä oli kouluissa vapaaehtoinen aine. Koulu erotettiin vuonna 1868 kirkosta. Kouluylihallitus perustettiin 1869 ja sen johtajaksi määrättiin yliopiston sijaiskansleri von Kothen. Ve­

näjä määrättiin 1871 jälleen pakolliseksi aineeksi oppikouluissa.

Vuoden 1872 koulujärjestys loi 4- ja 7-luokkaiset lyseot, 2--4-luokkai­

set reaalikoulut ja 4-luokkaiset tyttökoulut. Tästä huolimatta suuri osa maan väestöstä oli edelleen koulujärjestelmän ulkopuolella. Koulujärjestel­

mä palveli edelleen sääty-yhteiskunnan luokkatarpeita. Erivapaudella en­

simmäiset tytöt pääsivät opiskelemaan yliopistoon 1870-luvun ensi vuosi­

na. Koulutusjärjestelmä ei heitä ylioppilastutkintoon kouluttanut.

Ylioppilaiden määrä ei 1852-1874 juurikaan lisääntynyt. Vuosina 1852-1868 valmistuneista ylioppilaista 47 % päätyi vielä siviilivirkaan tai papiksi. Edellisellä kaudella määrä oli 67 % ylioppilaista. Kauppa ja liike­

elämä houkuttivat yhä uusia ylioppilaita. Valtaosa ylioppilaista (63-65 %) oli edelleen säätyläiskodeista lähtöisin.

Ylioppilastutkinto järjestettiin tarkasteluajanjakson loppuvuosia lu­

kuunottamatta edelleen kokonaan yliopistossa. Tutkijoiden määrää yliop­

pilastutkintolautakunnassa lisättiin ja yliopiston konsistorin määräysval­

taa kasvatettiin. Kirjalliset kokeet siirrettiin 1874 yliopistolta oppikoului­

hin. Tutkinto järjestettiin oppikouluissa kahdesti vuodessa. Se käsitti ko­

keet äidinkielessä, latinassa tai muussa vieraassa kielessä, toisessa kotimai­

sessa kielessä ja matematiikassa. Yliopisto järjesti edelleen suulliset kokeet ja tutkinto oli samalla yliopiston pääsykoe. Ylioppilastutkinnon tehtävät laati konsistorin asettama ylioppilastutkintolautakunta, jossa oli pelkkiä

yliopistomiehiä. Keväällä 1874 kirjalliset kokeet järjestettiin kymmenessä

Vielä 1860-luvulla 85 % ammatissa toimivasta säilytti ala- ja yläalkeiskoulut ja lukiot. Tyttökouluja voitiin perustaa sivistyneiden perheiden tyttärille.

Venäjä oli vapaaehtoinen aine kouluissa 1863-1871.

Vuoden 1872 koulujärjestys loi 4- ja 7-luokkaiset lyseot.

2- tai 4 -luokkaiset reaali­

koulut ja 4-luokkaiset tyttökoulut syntyivät.

Suurin osa väestöstä oli edelleen koulujärjes­ 1869 ja von Kothen nimitettiin sen johtoon.

Naisilla ei ollut oikeutta yliopisto-opintoihin. ylioppilaista päätyi 47 % siviilivirkamiehiksi tai toisen kotimaisen kielen ja matematiikan kokeet. laati tehtävät. Jäsenet olivat yliopiston opettajia.

Keväällä 187 4 kirjalliset kokeet järjestettiin

kymmenessä oppikoulussa.

In document Ylioppilastutkinnon muotoutuminen autonomian aikana (sivua 132-140)