Sosiaalinen, taloudellinen ja aatteellinen kehitys

Suomessa väkiluku kasvoi vuodesta 1750 vuoteen 1865 nelinkertaiseksi.

Jutikkala pitää näin nopeaa väestönkasvua Euroopan väestöhistoriassa jotakuinkin ainoalaatuisena varsinkin kun se tapahtui täysin teollistumat­

tomassa yhteiskunnassa. (Jutikkala 1960, 206).

"Suuret nälkävuodet 186768 aiheuttivat Suomen väestöhistoriassa -sota-aikoja lukuun ottamatta - viimeisen sellaisen kuolleisuushuipun, jol­

laiset ovat ominaisia esiteollisille yhteiskunnille ennen kuolleisuuden alenemiskehityksen alkua. Suomessa kuolleisuudessa ja samalla väestön­

kasvussa oli 1700- ja 1800-luvuilla huomattavia heilahteluja muutenkin kuin suurten nälkävuosien aikana." Kuolleisuuden alenemisessa Suomi kulki selvästi Ruotsin jäljessä. Toisaalta Suomessa syntyneisyys oli jatku­

vasti huomattavasti korkeampi kuin Ruotsissa. Eräänä syynä tähän on ilmeisesti ollut se, että Suomessa on ollut paremmat edellytykset uudis­

raivaukselle ja siten uusien perheiden perustamiselle (Valkonen ym. 1985, 12-14). Suurten nälkävuosien jälkeen 1870-luvulla alkoi kuolleisuuden jyrkkä aleneminen, ja Suomessa tultiin noin 60 vuotta Ruotsin jälkeen väestöllisen transition kauteen. Yleensä väestökynnykseksi tai suureksi väestökynnykseksi nimitetään 1910-luvun alkua, jolloin entistä selvästi nopeampi syntyneisyyden aleneminen alkoi (Waris 1948, 216-249).

Suomen talouselämän murros 1800-luvun jälkipuolella perustui en­

nen muuta sahateollisuuden nousuun. Tämä voimisti tietysti samalla muu­

tosta maaseudulla. Elinkeinorakenne oli Suomessa itsenäistymiseen asti paljon maatalousvaltaisempi kuin Skandinaviassa ja muistutti tässä suh­

teessa Keski-Euroopan itäosien elinkeinorakennetta. Ruotsi teollistui 1800-luvun loppupuolella ja 1900-1800-luvun alussa tasaisesti ja sen teollisuus sai pääosan uudesta työvoimastaan irtaimesta maatalousväestöstä. Suomessa maatalousvaltaisuus säilyi, eikä tapahtunut agraarisen vallankumouksen vauhdittamaa tasapainoista teollistumista. Voimakkaana jatkunut väes­

tönkasvu lisäsi Suomessa maatonta väestöä, mutta vain pieni osa siitä saattoi siirtyä teollisuuteen. Suomessa kuului maattomaan väestöön maa­

talouden ruokakunnista vuosisadan vaihteessa lähes puolet, 48 % (Vaiko­

nen ym. 1985, 41-42). Talonpoikien aseman vahvistuminen oli alkanut jo 1700-luvun jälkipuoliskolla. Talonpoikainen maanomistus lujittui ja syr­

jäytti aatelis- ja muuta säätyläisomistusta 1800-luvulla ja erityisesti sen jälkipuoliskolla. Metsiä omistava talonpoikaisto vaurastui, ja talonpojat saattoivat siirtyä ilman suuria vaikeuksia viljanviljelystä karjatalouteen, joka maatalouden kaupallistuessa oli keskeisessä asemassa. Vuosina 1815-1870 työläisten osuus maatalousväestön ruokakunnista lisääntyi 15 %:sta 29 %:iin, mutta vuosisadan vaihteessa heidän osuutensa oli jo miltei puolet.

Väestönkasvu ohjautui pääosin maatalousväestöön. Lisäksi tilattomien keskuudessa lisääntyivät nopeimmin sen alimmat ryhmät, mm. loiset (Val­

konen ym. 1985, 44-47).

Suomessa teollisuusväestön kasvu pääsi vauhtiin 1800-luvun loppu­

puolella, erityisesti 1890-luvulla. Tuolloin alkanut uudenaikaisen teollisuu­

den suuri nousu synnytti ja laajensi useita paikkakuntia, joille muutti paljon työläisiä. Kaikkiaan teollisuustyöläisten määrä jää kuitenkin pieneksi. Suu­

ri osa heistä tuli maaseudulta, sen irtaimeksi jääneestä väestä. Lainsäädän­

nölliset esteet työvoiman liikkuvuudelta poistettiin 1860- ja 1870-luvuilla.

Muuttamista rajoittaneet säännökset kumottiin oleellisilta osiltaan 1865, ja

vuosina 1859, 1868 ja 1879 poistettiin elinkeinovapauden esteet mm. lopet­

tamalla ammattikuntalaitos. Puu- ja paperiteollisuudesta tuli suuri työllis­

täjä: vuonna 1910 sen osuus oli yksi kolmannes. Teollistuminen tapahtui pääasiassa eteläisessä Suomessa. Sahat sijoittuivat päävesistöjen suihin ja varsille. "Suomen taloudelliset kasvot kääntyivät Pohjanlahdelta Suomen­

lahdelle", kuten Eino Jutikkala on kuvannut 1800-luvulla tapahtunutta muutosta. Gutikkala 1949, 159).

Maattoman väestön lisääntyminen, torpparien aseman vaikeutumi­

nen ja teollisuustyöväenluokan synty kertovat siitä, että vanhat luokkasuh­

teet rapautuivat ja uudet kehittyivät samanaikaisesti. Murros kuvastuu myös säätyjen hajoamisessa ja uuden porvarisluokan nousussa. Vuonna 1890, jolloin säätyjako enää varsin huonosti kuvasi hallitsevien ryhmien kooshrm.usta, kolmeen tärkeimpään säätyyn aateliin, papistoon ja porva­

ristoon kuului väestöstä ainoastaan noin 3,5 %. Kokonaan säätyjen ulko­

puolella väestöstä oli 70 % (Valkonen ym. 1985, 66-67).

Säätyläisten selkärankana oli ylempi virkamiehistö. Kun autonomian alkamisen myötä Suomeen oli perustettu oma keskushallinto, alkoi "virka­

miessäädyn ja virkavallan kultainen aika". Säätyläistö kokonaisena sosiaa­

lisena ryhmänä oli paremminkin 1800-luvun esikapitalistisen yhteiskun­

nan ylin sosiaalinen kerrostuma kuin luokka. Vuosisadan toiselle puolis­

kolle tultaessa se oli vielä suhteellisen homogeeninen herrasväen ryhmä, jolla oli oma yhtenäinen kulttuurinsa. Sen tunnusmerkkinä olivat yhteinen elämäntyyli, rajoitukset kanssakäymisessä säätyläisten ulkopuolelle sekä yhteinen sivistys, joka kiteytyi yhteisessä kielessä, ruotsissa. Aikaisemmilla säätyjä crottancilla ctuoikcusrajoilla ei enää ollut juurikaan merkitystä.

Paljon oli pääteltävissä Jutikkalan mukaan siitä, puhuiko henkilö "sääty­

läisten kieltä ruotsia vaiko rahvaan kieltä suomea". Gutikkala 1968, 184).

Vuosisadan jälkipuoliskon murros hajotti säätyläistön. Murros ilme­

ni rahan ja omaisuuden tullessa yhä selvemmin sosiaalisen ryhmityksen mittapuuksi säätyläiskulttuurin sijaan. Fennomaanisessa liikkeessä, joka pyrki saattamaan suomenkielisen kulttuurin johtoasemaan yhteiskunnas­

sa, oli anti-industrialismia ja talonpoikien ihannointia, siinä korostettiin kansankokonaisuuden etua ja sosiaalireformismia, kansallista perinnettä ja kulttuuria sekä uskonnollisuutta. (Allardt 1970; Allardt & Littunen 1972, 118). Vuosisadan viimeisellä vuosikymmenellä fennomaniasta tuli "ylipää­

tään konservatiivis-agraarisen patriarkaalisen elämänmenon puolestapu­

huja". Fennomania ei halunnut yhteiskunnan rakenteiden muuttamista. Se oli kulttuurinen liike, jossa ilmenivät nousevan talonpojiston itsetunto ja pelko markkinoiden hajottavia vaikutuksia kohtaan. Suomenkielisen op­

pikoulu- ja yliopisto-opiskelun laajentaminen oli sen keskeinen vaatimus.

Liberalismissa kielikysymykset eivät olleet lainkaan yhtä tärkeitä. Ta­

loudellisen vapauden lisääminen ja perustuslaillisen järjestelmän vahvis­

taminen olivat liberaalien keskeisiä vaatimuksia. (Valkonen ym. 1985, 69-70).

Johtavassa asemassa olevien liikkeen- ja teollisuudenharjoittajien sekä työväenluokan välillä olevia yrittäjä- ja tuottajaryhmiä kutsutaan tavallisesti pikkuporvaristoksi tai vanhaksi keskiluokaksi. Erilaiset toimi­

henkilöt, jotka eivät olleet johtavassa asemassa mutta eivät myöskään tehneet ruumiillista työtä, alkoivat vähitellen tulla lukuisammiksi. Toden teolla heidän määränsä lisääntyi kyllä vasta itsenäistymisen jälkeen. Tämä ns. uusi keskiluokka alkoi kasvaa teollisuuden ja kaupan laajentuessa ja etenkin valtion aseman ja tehtävien muuttuessa. Tärkeä koko tätä keski­

luokkaa leimaava ideologinen piirre oli pyrkimys sosiaaliseen kohoami­

seen koulutuksen kautta. Ilmiö on osoitus siitä, että keskiluokka on pyrki­

nyt ja sillä on myös ollut mahdollisuuksia yhteiskunnallisen aseman pa­

rantamiseen yksilöpohjalla. Vuosina 1871-1910 ylioppilaista oli 29 % alem­

pien toimihenkilöiden ja virkailijoiden sekä työnjohtajien, käsityöläisten ja kauppiaiden jälkeläisiä. Paljon lukuisamman työväestön vastaava osuus oli 8 %. (Valkonen ym. 1985, 72).

Euroopan historian onnellisimpana pidetty aika, rauhan ja edistyk­

sen vuosisata 1814-1914, oli Suomen talonpojiston nousukautta. Vuoden 1789 säädökset olivat vapauttaneet talonpojat siitä kruunun holhouksesta, jossa he olivat sitä ennen olleet. Suuresta osasta talonpoikia tuli vuokranan­

tajia omine alustalaisineen. Valtioelämässä talonpojat saavuttivat entistä tunnustetumman ja paikallishallinnossa määräävän aseman. Yhtäaikaises­

ti kaiken tämän kanssa tapahtui maa- ja metsätalouden murros, jonka vaikutuksesta talonpoikaisvarallisuus 1800-luvun jälkipuoliskolla lisään­

tyi nopeammin kuin milloinkaan aikaisemmin.

Vuosisadan alkupuolella taloudellinen edistys oli hidasta. Viljanvil­

jelyvaltaisen maatalouden kausi Suomen historiassa päättyi järkyttävään romahdukseen, vuoden 1867 katoon. Vuonna 1868 kuolleisuus nousi lähes kahdeksaan prosenttiin maan väestöstä. Alettiin voimaperäisesti kehittää maaseudun sivuelinkeinoja. Karjatuotteiden viennin ulkomaille mahdol­

listi teknisten keksintöjen mukanaan tuoma talvilaivaliikenteen käynnisty­

minen. Maatalouden tuotantosuunnan muuttumista vauhditti myös tekni­

nen kehitys. Suomen tuotantojärjestelmien laajempaankin muuttumiseen vaikuttivat myös ideologiset tekijät. Euroopan maista vakiintuivat vuoden 1880 vaiheilla vapaakauppamaiksi Englanti, Hollanti, Tanska, Norja ja Suomi.

Maanarvon kohoaminen alkoi äkillisesti jo 1850-luvun lopussa. Hin­

nan nousu jatkui vuosikymmenestä toiseen hillittömänä siten, että vuosina 1906-1910 hinnat olivat edellisen vuosisadan puoliväliin verrattuna yli kolminkertaiset, eikä rahan metalliarvossa ollut tapahtunut mitään muu­

tosta. Uutta peltoa raivattiin. Peltoa oli 1870-luvulla vain noin kolmasosa siitä mitä maailmansodan aattona. Uusi järkiperäinen maatalous edellytti tietoja sovellettujen luonnontieteiden alati uudistuvista saavutuksista.

Pankkilaitoksen kehitys mahdollisti lainansaannin maaomistusta vastaan.

Talonpoikien herääminen oma-aloitteiseen työhön elinkeinonsa edistämi­

seksi tapahtui rinnan kansallisen ja henkisen heräämisen kanssa.

Maan arvonnousu lienee kuitenkin ollut vähäinen verratt^una siihen taloudelliseen vallankumoukseen, joka tapahtui metsistä rikkaassa sisä­

maassa. Metsää oli siihen saakka käytetty tuskin muuhun kuin kotitarve­

polttoon ja kaskeamiseen. Sisämaassa tukkien hinta vastasi vuosisadan keskivaiheille saakka suunnilleen hakkuu- ja kuljetuskustannuksia, joten kasvavalle puulle ei jäänyt mitään raha-arvoa. Sen jälkeen kun sahauslii­

kettä koskevat rajoitukset oli poistettu ja paperiteollisuus alkoi käyttää puuta raaka-aineenaan, talon metsäalue, joka saattoi olla kymmeniä kertoja niin laaja kuin viljelyalue, alkoi tuottaa yhtä paljon kuin jopa pelto. Gutik­

kala 1958, 340-347).

Ensimmäisenä saapui uusi aika Hämeen ja Ylä-Satakunnan talonpoi­

kien luo. Ensimmäinen vuonna 1862 valmistunut rautatie yhdisti Etelä-Hä­

meen mereen. Vähitellen liikenneyhteyksien paraneminen ulotti uuden ajan muuallekin maahan.

Metsärahoilla kohotettiin elintasoa, metsärahoilla koulutettiin lapsia, metsärahat tarjosivat mahdollisuuden velkaantumatta siirtyä sovinnaises­

ta vähän pääomaa vaatineesta maataloudesta uudenaikaiseen runsaita käyttövaroja kysyvään maatalouteen.

Maaseudun kuva on yksipuolinen, jos tarkastellaan yksinomaan maata omistavaa talonpoikaistoa. Ruotsin ajan lopulla ja Venäjän aikana Suomen väkiluku lisääntyi nopeasti. Huolimatta 1870-luvulta lähtien kiih­

tyneestä kaupunkeihin muutosta maalaisväestö kasvoi vuodesta 1815 vuo­

teen 1870 1.044000:sta 1.637000:een ja vuoteen 1900 2.373000:een. Talollisten lukumäärä pysyi melkein ennallaan metsätalouden läpimurtoon saakka, ja vasta sen jälkeen se alkoi hitaasti nousta. Yhteiskunnassa tapahtunut muu­

tos ei ollut ainoastaan kvantitatiivinen vaan myös kvalitatiivinen. Jutikkala toteaa, että "Se juopa, joka erotti tilalliset tilattomista, syveni ennennäke­

mättömän jyrkästi." (Jutikkala 1958, 339).

Vuosisadan jälkipuoliskon murroksessa säätyläistö hajosi. Raha ja omaisuus muuttuivat yhä selvemmin sosiaalisen ryhmityksen mittapuuksi säätyläiskulttuurin sijaan. Esiin murtautuva kapitalismi, puun varaan ra­

kentuva tuotanto ja maatalouden järkiperäistäminen kohensivat myös ta­

lonpoikien ja alemman porvariston asemaa ja tekivät nämä uudella tavalla riippumattomiksi säätyläistöstä. Vapaan kilpailun astuessa sääntöjen si­

jaan ei merkantilistista sääntelyä kaivattu ja virkakunta menetti siihen liittynyttä taloudellista ohjailuvaltaansa. Kartanonomistaja-virkamiehen, ruukin ja tehtaan patruunoiden patriarkaalisesti hallitsema maa muuntui vähitellen teollistuvaksi valtioksi. Lainvoimaisiin etuoikeuksiin perustu­

nut säätyjakoinstituutio väistyi verkalleen taloudellisen murroksen seu­

rauksena muotoutuvan luokkarakenteen tieltä, kun ihmisen asema tuotan­

nossa alkoi entistä selvemmin asettaa hänet paikalleen yhteiskunnassa ja määrätä hänen elämästään. Kansan enemmistön yhteiskunnalliset vaiku­

tusmahdollisuudet eivät silti vielä 1800-luvun puolella lisääntyneet nimek­

sikään.

Perinteisesti valtaa pitänyt ruotsinkielinen yläluokka sai 1800-luvun kuluessa haastajakseen kesk.iluokkaisemmista lähtökohdista nousevan suomenmielisen sivistyneistön. Fennomaanisessa liikkeessä korostettiin suomen kieltä, kansakokonaisuuden etua ja sosiaalireformismia, talonpoi­

kaista perinnettä ja kansallista kulttuuria sekä uskonnollisuutta. (Alapuro 1985, 69; Kivinen 1988, 21-22). Kielikiistan tunnuksella käytiin tosiasiassa taistelua vallasta. Fennomaanit arvostelivat hallitsevia virkamiehiä ennen kaikkea virkavelvollisuuksien laiminlyönneistä ja virkavaltaisuudesta. Se, että mitä fennomaanit halusivat sanoa, voidaan Ylikankaan mukaan ilmais­

ta myös näin: "Katsokaa, he hoitavat kelvottomasti virkojaan kansan ja isänmaan vahingoksi! Jos me pääsisimme heidän sijaansa, me tekisimme kaiken paremmin." Kysymys oli siis pyrkimyksestä päästä käsiksi virka­

paikkoihin vetoamalla alempiin, hiljalleen voimistuviin kansanosiin. (Yli­

kangas 1986, 128).

Kun 1800-luvun lopulla sivistyneen yläluokan hallitsemista virkapai­

koista käytiin entistä kovempaa kamppailua, ristiriidat kärjistyivät usein koulutuskysymyksissä. 1860-luvulta lähtien fennomaanit tähdensivät tär­

keyttä rekrytoida virkamiehistö suomenkielisten keskuudesta. Suomen­

kielisen oppikoulu- ja yliopistosivistyksen laajentaminen oli keskeinen vaatimus tässä hankkeessa. Ruotsinkielisen yläluokan koulutuspolitiikassa suomenkieliset pyrittiin sen sijaan sitomaan alempaan koulutukseen;

ylempi koulutus, ylioppilastutkinto ja yliopisto haluttiin varata ruotsinkie­

lisille. (Iisalo 1973; Elovainio 1981; Kivinen 1988, 24-25).

Taistelu poliittisesta vallasta nosti ylioppilastutkinnon 1870- ja 1880-luvuilla kansanopetusta keskeisempään asemaan. Ylioppilastutkinto näh­

tiin tehokkaaksi välineeksi suomenmielisen sivistyneistön ja virkamiehis­

tön muodostamisessa. Koska viranomaiset olivat vastahakoisia perusta­

maan suomenkielisiä valtiollisia oppikouluja, niitä halunneet käyttivät kekseliäästi hyväkseen lain tarjoamia mahdollisuuksia ja perustivat yksi­

tyisiä oppikouluja, jotka estelyistä huolimatta lisääntyivät.

In document Ylioppilastutkinnon muotoutuminen autonomian aikana (sivua 40-45)