sivuelinkeinosta ammatiksi

"Pirujaksä

henkelfäs

tee,

ko ei verkkojakka oi!^”

Eurajokelaiset vetivät 1870-luvulla nuottaa meren tutuilla apajilla ja laskivat verkkoja hy-viksi tuntemiinsa paikkoihin mutta hyödynsi-vät myös jokien, järvien ja lampien tarjoamat mahdollisuudet. Heidän kalavetensä olivat ja-kamatta ja kalastus käräjillä vahvistetuin

sopi-muksin säädeltyä. Yhteisesti vahvistetut väli-puheet tahtoivat kuitenkin unohtua. Kalamiehet lankesivat kiusaukseen ja lähtivät pyyntiin

vää-rään aikaan, eivät rauhoittaneet kutuaikoja ei-vätkä korjanneet jokien suistovesiin rakennet-tuja patoja. Seurauksena oli ryöstökalastus ja kalakannan uhkaava

hupeneminen.

Ja kun muu ei näyttänyt auttavan,

viranomaiset

^vaativat selkeiden sääntöjen hyväksymistä.

Eurajoen ja Lapin pitäjät ryhtyivät kuver-nöörin

patistelemina

viimein sääntöjen laati-joiksi.Vuonna 1875 vahvistetut säännöt toiste-livat osin menneiden vuosikymmenten sopi-muksia mutta heijastelivat samalla ajankohdan pahimpia

epäkohtia

ja esivallan toiveita. Ne ohjasivat kalastajat oikeiden pyyntivälineiden ja -tapojen käyttöön, sääsivät rysien, verkko-jen, mertojen ja lippojen tiheyden ^{- märkänä} enintään 3/4tuumaa ^- jatekivät tiettäväksi mil-loin mitäkin kalaa sai pyytää. Pienissä lammis-sa lammis-sai vasfedes käyttää ^nuottaa vain poikkeus-tapauksissa. Rantanuotan vetäminen kiellettiin jäiden lähdöstä heinäkuun 15. päivään ja ^muut

nuotat kuukautta aiemmin. Poikkeuksena olivat vain runsaasti kaislaa kasvavat rannat; niillä

nuotta oli sallittu jo ^{kesäkuun alussa, koska} niistä ei saataisi muuten saalista koko kesänä.

Talvinuottaa sai vetää

vapaasti

vain merellä.

Dynamiitin sekä muiden kaloja tai kalanpoikia vahingoittavien ^- "kuolettavien tahi tyrmistyt-tävien”^- aineiden käyttö kiellettiin tykkänään.

Säännöissä kiinnitettiin huomiota myös en-nalta ehkäiseviintoimiin,

puututtiin

kudun rau-hoittamiseen ja vesien puhtauteen. Silakkaa ei rauhoitettu. Sitä sai pyytää lauantain ja

sunnun-tain välistä yötä lukuun ottamatta vuodet ym-päriinsä sekä nuotinettäverkoin. Yhä

harvinai-semmaksi

käypä lohi oli sen sijaan jätettävä rauhaan syyskuun alusta maaliskuun alkuun.

Lohiapajilla tuulastaminen kiellettiin,

samoin

siian pyynti loka- marraskuussa. Jokaisen kala-veden omistajan oli edistettävä

vesikasvien

viihtymistä ja huolehdittava rantojen puhtau-desta, korjattava pois vahingolliset aineet

-"kalkit, tuhkat, lipeät, tervankuset, sahanmu-hat, vanhat mättäät, tokeet, kuivat ja vetelät karvaus-, tamppi- ja värjäyslaitosten, tervahau-tain sekä muiden teollisuuslaitosten roskat ja

perkeet”.

¹

Säännöt olivat tehokkaita ^vain, mikäli niitä noudatettiin. Kuvernööri koetti tehostaa niitä ankarin uhkasakoinmutta niiden langettaminen olisi edellyttänyt ilmiantoja, ja kun ilmiantajaa uhkasi helposti vastakanne, rikkomukset jäivät enimmältään kyläläisten tietoon. Vain kalastus-ta seuranneet ulkopuoliset saattoivat valitella keväisen ryöstökalastuksen tuhoja. He olivat erityisen tyytymättömiä itsellisten tapaan pyy-tää joellakeväisin suurin lipoin ja _nostaa ylös niin suuret kuin

pienetkin

kalat. He pelkäsivät kalan häviävän joesta pian kokonaan ^- ja saat-toivat havaita

pelkonsa

toteutuvan. Asiantunti-jat liittivät kalojen kaikkoamisen kuitenkin uit-tojen yleistymiseen ja totesivat muun muassa

siian kadonneen ^sen myötä Pappilankoskesta.

He valittelivat tukkipatruunoiden välinpitämät-tömyyttä ja väittivät, että nämä jättivät tukit ahneuksissaan kuorimatta. Jotta kalat eivät

Kalastuksen luunne muuttui 1800-luvun lopulla^- siitä tuli uusia välineitä vaativa ammatti. Vanhoin verkoin ja nuotin voitiin toki pyytää edelleen, mutta parhaimpaan tulokseen päästiin lähtemällä rääkiin tai hankkimalla uusia rysiä. Rääkipyynti edellytti avomerelle menoa. Matkaan lähdettiin illansuussa ja kotiin palattiin aamu-tuimaan. Veneessäpiti olla vähintään kaksi miestä sekä 10, joskus jopa 15 verkkoa. Yöllä oli tovi aikaa levätä, mutta auringon nousu aloitti uuden työrupeaman. Verkot oli nostettava ja vene käännettävä kohti kotirantaa.

Kuivalahden Niemelän rannassa miehiä odottivat tyhjät vappaat ja autio rantahuone. Kuva Emi! Salminen 1931. Satakunnan Museon kokoelmat.

kuolisi, viranomaisten olisi kiireimmiten puu-tuttava asiaan ja annettava patruunoille tiukat ohjeet.²

Perinteisen merikalastuksen muutos ajoittui 1800-luvun lopulle. Vanhat pyydykset olivat toki edelleen^{tärkeitä, mutta} uusi aika oli ovella ja ^etenkin nuotta menettämässä merkitystään.

Sitä ei käytetty vuosisadan

lopulla

enää silakan avovesipyynnissä, eivätkä huonot kokemukset innostaneet eurajokelaisia talvinuotankaan ve-toon. Povetonta inaa he käyttivät sitä vastoin

uskollisesti

^pitkälle 1900-luvun puolelle. Se soveltui

kivikkoisillekin

rannoille ja

palkitsi

hyvin pyytäjän vaivat. Olennaisinta oli uusien pyyntitapojen yleistyminen ja pyydysten para-neminen. Muutoksen airueena oli pesäpyynnin alkaminen, verkkojen laskeminen pohjalaisten esikuvien mukaan pesäksi. Se merkitsi kalas-tuksen siirtymistä kaukaisten ulkokarien

ku-peelle

sekä entistä parempia silakka- ja siika-saaliita. Pyyntiä tehostettiin myös aiempaa

suuremmin

^{verkoin; Eurajoella ne kudottiin}

1800-luvun lopulla 7-14 metrin syvyisiksi ja 44-71

metrinpituisiksi.'

Toisena uutuutenaoli rääki- eli ajoverkkoka-lastus. Se levisi Satakunnan rannikolle osin ete-lästä Turun saaristosta, osin Pohjanmaalta kä-sin. Rääkipyynti alkoi kesän

lopulla,

tavallises-ti Jaakonpäivän jälkeen vesien alkaessa hitaastavallises-ti kylmetä ja silakan siirtyessä lämpimistä ranta-vesistä ulkomerelle. Rääkiin oli soutuveneiden aikana lähdettävä iltapäivän tunteina jaotettava matkaan riittävä määrä verkkoja, Kuivalahdella

tavallisesti

^10mutta

toisinaan

jopa 15. Muualla noudatettiin Häväisten ukon ohjetta: ”jos ei kuurel jadalsaa,

ei

^{sitä siit enä}kannat friskat”.

Verkot laskettiin mereen suoraksi raitiksi ja si-dottiin yhteen ylä- ja alapaulan lenkeistä. Ve-neen annettiin kulkea laskun aikana tuulen ja merivirtojen mukana.

Pyytäjän oli tunnettava silakan elintavat ja laskettava verkko oikealle syvyydelle. Tiedon antajina olivat ^tuulet; itä- ja pohjatuulet nosti-vat silakan pinnan tuntumaan, länsi- ja etelä-tuulet painoivat sen syvyyteen. Mutta tieto oli pystyttävä siirtämään käytäntöön ja verkko ki-vestettävä oikein. Kalastajan oli valittava riittä-vän

painavat

tahi kevyet kivet ja kiinnitettävä ne verkon alareunaan. Kun verkot oli laskettu, kivestetty ja kiinnitetty toisesta päästä venee-seen, jättäydyttiin^tuulien ja merivirtojen kulje-tettaviksi. Kalastajat sytyttivät ^veneen merkki-lyhdyn ja alkoivattappaa aikaa, syödä, kertoil-la juttujaja nukkua. Verkot nostettiin auringon

noustessa ja kotirantaan saavuttiin kukonlaulun aikaan.⁴

Uutuuksina kalastajien rantahuoneisiin il-maantuivat myös rysät. Siikarysä otettiin käyt-töön 1870-luvulla, silakkarysä

pari

vuosikym-mentä myöhemmin. Kuivalahdelle ^se tuli vuo-den 1896 tietämillä. Kalastajat totesivat nope-asti sen edut. Se moninkertaisti saaliin ja säästi aikaa, kun kaloja ei tarvinnut

päästellä

eikä pyydyksiä kuivattaa

päivittäin.

Mutta pian

ha-vaittiin ^myös rysän haitat; sen perään jäivät

kaikki kalat, niin suuret kuin

pienetkin,

^se teki mahdolliseksi häikäilemättömän ryöstökalas-tuksen. Rauman ympäristön kalastajat ^olivatkin

1900-luvun alussa valmiit kieltämään ^sen ko-konaan. Eurajokelaiset asettuivat vastarintaan.

Heille se oli välttämättömyys. Heidän rysänsä olivat avomeren partaalla, eikä niihin ^mennyt muiden kalojen poikasia. He myönsivät, ^että rysä saattoi olla muualla kalanhävittäjä, ^mutta heille se takasi kannattavan kalastuksen, eivät-kä he olleet valmiit ^asettamaan ehtoja ^sen käy-tölle.⁵

Rysät ja suuret verkot vaativat pääomia ja edellyttivät kalastuksen jatkumista

vuodenajas-ta toiseen. Kalliita pyydyksiä ei kannattanut makuuttaa tyhjän pantteina, merelle oli lähdet-tävä

peltotöistä

huolimatta. Toisaalta rääkiin ja rysäpyyntiin mentiin ulkomerelle, eikä silloin otettu huomioon vanhoja nautintoja. Nyt pääsi-vät mukaan myös kylien itselliset. Seurauksena oli pyynnin eriytyminen itsenäiseksi ammatik-si. Muutoksen nopeus ja rakenne jää tosin hä-märäksi, silläajan lähteet heijastelevat tapahtu-mia perin huonosti. Kalastaja ei ollut 1800-lu-vun puolella käytössä ammattiterminä, ^vaan kalastuksesta elävät olivat kirkon ja maallisen vallan asiakirjoissa

torppareina

ja itsellisinä.

Kruununvoudin nimenomaiseen kysymykseen vastattiin kuitenkin ^vuonna 1883 kertomalla, että Eurajoella oli 22 kalastuksesta elävää ruo-kakuntaa/’

Muutos nopeutui 1900-luvun alussa. Sen vaikutukset näkyvät kalastuksesta elävien ruo-kakuntien lisääntymisenä, vuonna 1905 näitä mainitaan 50.⁷ Perinteinen elämä sai muitakin uusia piirteitä. Kalastajat olivat 1800-luvun puolivälissä rakentaneet rannikon luodoille yö-pymiseen käypiä kalasaunoja. Eurajoen edus-talla niitä oh Susikarissa, Kallassa sekä Uska-lin Pääkarissa, todennäköisesti myös Hankki-lan Vähä-Villinkarissa sekä Särkänhuivin lä-histöllä, Majanluoman ^rannassa. Rääkipyynti ja isorysä veivät kalastajat avomerelle ja

edel-lyttivät kalakämppien rakentamista uloimmille kareille."

Eurajoen edustan avoin meri ei tarjonnut suojaisia majapaikkoja. Täällä oli käytettävä vanhoja saunoja tai yövyttävä vällyjen ja pur-jeiden suojassa veneissä ja palattava pyydysten kokemisen jälkeen kotiin. Silakka edellytti

kui-tenkin nopeaakäsittelyä, ^se oli irrotettava ver-koista ja

suolattavana

^{tähän ei pystytty}

veneis-sä eikä edes pienissä kalasaunoissa, vaan pyy-täjien oli palattava kotirantaan. Kalasaunojen käyttö jäi tämän vuoksi vähiin. Eurajokelaisen kalastajan elämä kytkeytyi kiinteästi

päivittäi-siin pyyntimatkoihin, eikätänne syntynyt maa-kunnan pohjoisosiin verrattavaa kalakämppä-perinnettä.

Eurajokelaiset saattoivat kunnon kalamies-ten tapaan kehuskella suurella ^saaliilla; "Las-kin ankkurin veteen jasain yksistään sen köy-destä kahdeksan nelikkoa silakoita". He kertoi-livat mielellään hyvistä vuosista ja mahtavista apajista, esimerkiksi Hankkilan

Kupiluomasta

kerrottiin nostetun kerralla 900 säynästä. Hy-vään tuottoon viittasivat myös maininnat Vahe-maan torpan valtavasta silakkasammiosta: siitä saatiin markkinoille lähdettäessä kaksi kuor-mallista suolasilakkaa. Ylipäätään muistikuvat väittivät kalasaaliiden olleen aiemmin suurem-pia. Tilastoitua tietoa Eurajoelta on vähän, eikä sekään karkeaan arvioon perustuvana kovin luotettavaa. Vuonna 1883 kunnallislautakun-nan puheenjohtaja arvioi silakkasaaliin 40

tyn-nyrin suuruiseksi. Siikaa oli hänen laskujensa mukaan saatu viisi, lohta puoli tynnyriä ^sekä muita kaloja, lähinnä haukea, lahnaa, säynävää ja ahventa 200 leiviskää. Vuonna 1905 silakka-saalis oli 80 000 kiloa. Lohta oli pyydetty 75, siikaa 350 ja ^muita kaloja 3 000 kilon verran.

Silakan valta-asema oli kiistaton, _mutta Eura-joen pyynti esimerkiksi Luviaan verrattuna vä-häistä: Luvian silakkasaalis nousi 405 000 ki-loon.'1

Pyynnin muuttuminen edellytti kalastajilta

pääomien lisäksi tietoja: oli omaksuttava uusia tapoja, tiedettävä mikä pyydys oli milloinkin paras jaotettavaennakkoluuloitta vastaan teol-lisettuotteet,puuvillalangat sekä tehdasvalmis-teiset verkot ja 1910-luvulla moottoriveneet -Kuivalahden lisak Uusi-Jaakkola käytti sellais-ta vuonna 1915. Toisena moottoriveneen käyt-täjänä oli tuolloin Vuojoen kartano.¹⁰ Mutta ammatin harjoittaminen edellytti myös kykyä markkinoida ^tuotteet, saada niistä korkein mahdollinen hinta. Eurajokelaiset myivät 1800-luvun

puolivälissä

saaliinsa osin

Hankki-jan rannalle tuleville ostajille tai läksivät reki-kelien aikaan myyntimatkalle sisämaan pitäjiin

ja

kaupunkeihin.

Hankkilassa kala myytiin

etu-päässätuoreena muttarekeen lastattiin syksyllä rääkin jälkeen suolattu silakka. Hankkilan lähi-vesien maatuminen ehdytti hiljalleen ^jokisuun pyynnin ja lopetti markkinat 1870-luvun

lopul-la. Tämän jälkeen eurajokelainen silakka myy-tiin

pääosin

suolattuna, tuoreena sitä vietiin Raumalle tai Poriin mutta vain harvoin."

Isien

opit

perehdyttivät kalastajat ammatin salaisuuksiin, tutustuttivat heidät

parhaisiin

apajiin,

opettivat

määrittelemään merivirtojen kulun ja laskemaan ajoverkot oikeaan syvyy-teen, kutomaan, värjäämään ja korjaaman ver-kot ja rysät sekä työskentelemään kiinteänä ve-nekuntana. Vanhat tavat eivät riittäneet 1800-luvun lopulla, kun kalastuksesta tuli itsenäinen ammatti. Nyt tarvittiin uusia näkemyksiä ja neuvoja, kalastajia oli ohjattava entistä parem-piin pyyntitapoihin. Tuloksena oli koko maata kattavan kalastusliiton perustaminen ^vuonna 1891. Se lähetti neuvojia maan eri puolille ja innosti kalastajia paikallisten yhdistysten pe-rustamiseen sekä yhteisten kokousten

pitämi-seen. Näissä pohdittiin alan keskeisiä kysy-myksiä jaesiteltiin uutuuksia. Keskustelut, esi-telmät ja kalastajien kokemukset saatettiin muiden tietoon liiton lehden palstoilla.

Kuivalahden kalastajat havahtuivat etujensa ajajiksi talvella 1907. He perustivat oman

am-Isak Uusi-Jaakkolan kerrotaan tuoneen isorysän Kuivalahdelle Merikarvialta !890-luvulla. Sen yleistyminen herätti ristiriitaisia tunteita. Sillä saatiin hyviä saaliita mutta se mahdollisti samalla häikäilemättömän ryöstö-kalastuksen. Viranomaiset koettivat jarruttaa rysän yleistymistä mutta olivat voimattomia. Rysässä oli seitse-män noin sylen välein olevaa halkaisijaltaan parin metrin vyötä. Se oli siipineen ja maa-aitoineen kymmenien metrien mittainenja sellaisena kallis eikä sitä voitu pitää kuukausia maissa, ei Hioin jättää myrskyävän meren armoille. Kalastajat ottivat sen matkaansa heti jäiden lähdettyäja käyttivät sitä heinäkuun lopulle. Uuno Raja-lan laiturissa oli valmiina kaksi rysintä ja laskupaatti ja laiturilla joukkoankkurikiviä.Kuva T.Tikkanen. Sata-kunnan Museon kokoelmat.

mattiosaston ja esittivät keskeisen vaatimuk-sen: kalavedet oli _saatava yhteisiksi ja jokaisel-le taattava kalastusoikeus.¹² Ammattiosaston toiminta oli vaatimatonta ja hiipui lopulta ko-konaan. Sen tilalle tulivat aluksi lähinnä Sata-kunnan Maanviljelysseuran esitelmät ja kalas-tusnäyttelyt. Niiden suosio oli vaihteleva, mar-raskuussa 1910 pidettäväksi suunniteltuun

näyttelyyn tuotiin vain yksi tuote ^- ja sekin kelvoton. Ajatus oman seuran

perustamisesta

iti vaikeuksista huolimatta ja johti tyhjiin hu-venneen näyttelyn aikoihin päätökseen

kalas-tusseuran perustamisesta. Ankara myrsky piti kalastajat kuitenkin kotosalla, ja hankkeen to-teuttaminen siirtyi ^seuraavaan syksyyn.

Kuiva-lahden Kalastusseura piti tiiviitä yhteyksiä Sa-takunnan Maanviljelysseuraan, tuotti paikalle neuvojia, hankki kalastajille yhteisostoin

edul-lisia pyydyksiä ja otti vastaan Suomen Kalas-tuslehden tilauksia.¹¹

Merialueen vedet olivat vielä 1900-luvun alussayhteisiä. Jakamattomuus aiheutti

monen-laisia riitoja, muttahuolestuttavinta oli liian

te-hokkaaksiäitynyt kalastus. Niinpä alueen kala-talouden tarkastaja kiirehti heti vuoden 1902

vesilain voimaantulon jälkeen vaatimaan jaon toimittamista. Muutaman vuoden valmistelu johti toimitusten käynnistymiseen 1907 ja jaon enimmäkseen kivuttomaan toteuttamiseen.

Hankkilan ja Häväisten nautinnat menivät tosin

hieman ristikkäin, _mutta kylät pääsivät riidatta

sopimukseen:

ne vetivät yhdessä nuottaa Hepo-luodon länsirannan kolmellaapajalla, hankkila-laiset saivat heittäärantanuotanedelleen Orjan-saaren ja Hankkilan väliseen Hyyröisraumaan, ja Susikarin rannat jätettiinyhteisiksi. Kirkon-kylä ja^Tahkoniemi joutuivatsitä vastoin

taipu-maan menetyksiin. Ensin mainittu oli tosin Munakarin, Kiskarin ja Tankokarin kiistaton omistaja. Niitä ympäröivät vedet kuuluivat Hä-väisten lohkoon, eikä Kirkonkylällä ollutniihin ikimuistoista nautintaoikeutta. Yhtä perusteet-tomiksi todettiin Tahkoniemen isännän vaati-mus Paskaluodon kuudesta apajasta.¹⁴

Vedet jäivät^tämän jälkeen jakokuntien hal-tuun. Niiden oli perustettava erityisiä kalastus-kuntia ja päätettävä vesien tulevasta käytöstä.

Eurajokelaiset olivat hitaita kalastuskuntien pe-rustajia. Heitä patistettiin pohtimaan asiaa ke-väällä 1914, mutta kiinnostus jäi laimeaksi.

Tynkäkokous siirsi asian maalaisseuran val-misteltavaksi. Se toi ensimmäiset ehdotukset käsiteltäviksi seuraavan vuoden alussa. Ne hy-väksyttiin soraäänittä.

Kalastuskuntien säännöt olivat yksityiskoh-taisia, niissä tehtiin selväksi, missä ja miten ku-kin kalaveden omistaja sai pyytää. Lapijoen

säännöstö salli periaatteessa isojen ja

pienten

rysien, ^nuottien, verkkojen, koukkujen ja

lippo-jen käytön ^mutta osoitti kullekin oman

paikan.

Koukkuja, lippoja ja rysiä sai käyttää jokialu-eella Väkkärästä Rikantilaan, _nuottaaHakon ja Lopenrannan apajilla. Merialueella kalastus-kunnan hallitus määritteli rysien, verkkojen ja koukkujen käytön aina tarpeen mukaan. Poik-keuksena olivat Hakajohde, Röyskänperä, Ma-jakallio jaLeppäkarinjohde, joilla sai kalastaa kussakin kahdella isorysällä. Kalastuskunnan osakkaiden oli ilmoitettava marraskuun alkuun mennessä, millä tavalla ja missä he aikoivat ka-lastaa. Jos joku jätti oikeutensa käyttämättä, ^ne huutokaupattiin tai arvottiin halukkaiden nau-tittaviksi.¹⁵

In document ill it (sivua 102-107)