Käsityö ja kotiteollisuus

Käsityö ^oli ^1800-luvun

puoliväliin

tultaessa vakiintunut selkeisiin ^uomiin; mestarit anoivat oikeuksia käräjillä ja läsnäoleva kansa ilmaisi halunsa ottaa heidät yhteisiksi ammattilaisiksi.

Käytäntö edellytti ammattitaidon julkista to-dentamista ja mestarin sitoutumista tekemään alansa työt käräjien määräämällä alueella. Jär-jestelmä pohjautui menneen ajan ihanteisiin mutta täytti hyvin maaseudun tarpeet, takasi käsityöläiselle paikan yhteisön jäsenenä ja an-toi yhteisölle takeet

ammattitaitoisen

^mestarin palveluksista. Kaupungeissa ja monilla muilla aloilla vastaavankaltaisia rajoituksia karsastet-tiin kehityksen jarruina.

Uudet näkemykset nousivat

päivänvaloon

Aleksanteri II:n valtaantulon myötä ja johtivat nopeasti myös toimiin. 1860-luku karsi muuta-mia lainsäädännön asettamuuta-mia esteitä, _mutta lo-pullisesti vanhan mursi vuoden 1879 elinkeino-asetus. Se antoi jokaiselle Suomen kansalaisel-le oikeuden harjoittaa mieleistään käsityötä ja vähin

poikkeuksin

muitakin elinkeinoja. Am-mattilaiseksi mielivän ei tarvinnut anoa oi-keuksia, riitti kun hän kertoi hankkeestaan kruununvoudille. Muutama eurajokelainen toi-mi säädösten

mukaisesti.

Vilhelm Stenfors il-moitti

nahkurinliikkeen

käynnistymisestä Mul-lilan Pirin mailla vuonna 1887. Räätäli Frans Lönngrenin ja seppä Fredrik Jernbergin il-moitus oli

kruununvoudilla

vuoden 1889 lo-pussa.

Viimeisenä

käsityöverstaan avaajana il-moittautui nahkuri J.R. Kuhlberg vuonna 1896.

Muut eivät viranomaisia ilmoituksin vaivan-neet.1

Käsityöläiseksi _asettuva oli

elinkeinoasetuk-Karvarirnestari Johan Erik Kuhlberg asettui vuoden 1867 alussa asumaan mamselli Höckertin luo pappilan lähelleja kuulutti kirkossa tekevänsä kaikenlaisianahkoja ”helpolla hinnalla^”,

sen voimaantulon jälkeen kahden asiakkaan kanssa. Hän sai ottaa vastaan minkälaisia töitä tahansa mistä tahansa sekä ^määrätä niille mie-leisensä hinnan. Hänestä tuli täysvaltainen kan-salainen, hänen ei tarvinnut hakeutuaenää yh-teisön suojeluun. Muutos ei näytä heijastuneen käsityöläisten asemaan, ei ainakaan

vahvista-neen ^sitä; hyvää mestaria oli toki arvostettu en-nenkin. Hän tunsi erinomaisen hyvin lähiseu-dun väen, kuuli ensimmäisten joukossa tärkeät uutiset ja kelpasi vaikkapa lautamiehen arvos-tettuun tehtävään. Eurajoen käräjillä istuikin

1870-luvulla tuomarin apuna parhaimmillaan kaksi käsityöläistä ^- puuseppä August Ränk-man sekä räätäli Tapani ^Kumlander, viimeksi mainittu niin pitkään,että sai ansioistaan heras-tuomarin arvon. Suutari Juho Dahlberg ja kar-vari Juho Kuhlberg saivat niinikään hoitaak-seen monia kunnan luottamustehtäviä.

Taulukko 10: Eurajoen käsityöläiset vuosina 1875-1915.

Ammatti 1875 1880 1890 1900 1915

Kelloseppä ^- ^- ^- ^- 1

Leipuri ^- ^- ^- 1 2

Mekaanikko ^- ^- ^- ^- 1

Muurari ^- 1 ^- ^- 1

Nahkuri 12 4 3 2

Puuseppä 4 5 2 11

Rakennusmestari ^- ^- ^- ^- 1

Räätäli 7 ¹⁰ ⁹ ⁸ ⁸

Seppä 10 7 11 10 9

Sorvari 11111

Suutäri 18 15 13 7 5

Teurastaja ^- ^- ^- ^- 1

Yhteensä 41 41 40 31 33

Lähteet:TMA henkikirjat 1875-1915 sekä EKA tak-soitusluettelot 1875-1915.

Elinkeinovapaus ei lisännyt käsityöläisten määrää. Kehityksen suunta oli pikemminkin päinvastainen, joskin muutokset olivat

1800-luvun puolella vähäiset. Niinpä kun Eurajoella oli uuden ajan aattona 1875 41 käsityöläistä, luku oli ^vuoteen 1890 mennessä vähentynyt vain yhdellä. Yhtä muuttumaton oli käsityö-läisten ammattirakenne. Kylissä oli eniten

suu-Sydänmaan Triipussa eli 1800-luvun lopulla pelotta-va veljessarja, Jaakko. ^Nikoja Aapeli. Jälkimmäisen tappoivat veli, sisarjalankomies, keskimmäinen am-muttiin Raumalla 1918, ja esikoinen eli vuosia van-kilassa. Kun hän pääsi vapaaksi, isännäksi ei ollut enää paluuta, sillä tila oli ^myyty. Hänellä oli kuiten-kin mukanaan uuden elämän eväät: keinutuolien te-kotaito. Hän asettui Sydänmaan Jussilaan ja otti mökkinsä mukaan myös uuden sukunimen. Hänen valmistamansa keinutuolit olivat kuuluisia, niissä näkyi kädentaito ja tyylitaju. Kuvan tuolin valmistaja on kuitenkin Juho Arvonen, mutta se on tehty Jussi-lan mallin mukaan. Kuva H.Nikander 1963, Sata-kunnan Museon kokoelmat.

tareita,

seppiä

ja räätäleitä sekä näiden lisäksi muutama puusepän ja nahkurin ammatin har-joittajasekä sorvari. Yksi muutos oli kuitenkin havaittavissa: Sydänmaa kehittyi

merkittäväksi

käsityöpalveluidentuottajaksi.

Murroksen merkit olivat kaikesta huolimatta nähtävissä. Ne ilmenivät aluksi ammattimer-kintöjen häilyvyytenä. Niinpä kun veroluette-loissa mainitaan vuodelta 1890 vain 40 käsi-työn ammattilaista, epävirallinen laskenta tuotti

tulokseksi

112 käsityöläistä ^- 34 suutaria, 30 räätäliä, 22 puuseppää, 21 seppää sekä 5 nah-kuria.² Korkeat luvut viittaavat väljiin tulkin-toihin, sillä näin moni ammattilainen ei Eurajo-elta leipäänsä saanut. Vaikuttaakin siltä, että tiedot lehteen toimittanut kunnallislautakunnan puheenjohtaja on tuntenut väkensä ja^pystynyt nimeämään kaikki joltiseenkin käsityöhön pys-tyvät kuntalaiset. Mukana ovat mitä ilmeisim-min

rakennusmiehen

työt taitavat timpurit, sep-pien apulaiset sekä naapureilleen keveitä vaat-teita tekemään pystyvät ompelijat ja kyläräätä-lit. Mutta luvut antavat samalla selkeitä viittei-tä käytännön muuttumisesta. Käsityö antoi kä-tevälle miehelle ja näppäräsormiselle naiselle tilaisuuden lisäansioiden hankintaan, se oli usein sivuelinkeino muttaei ammatti. Käsityön jakotiteollisuuden raja kävi entistä hämäräm-mäksi.

Lopullinen

^murros ajoittui 1900-luvun puo-lelle. Käsityötuotteiden kysyntä oli aiempaa suurempaamutta perinteinen ammattikäsityö ei kyennyt

kilpailemaan

uusien yrittäjien kanssa.

Tukahduttajanaolivat osin kylien sivutoimiset käsityöntekijät, ^mutta vakavimmin käsityön

tu-levaisuutta uhkasi lisääntyvää kysyntää

tyydyt-tämään syntynyt teollisuus. Se tuotti auroja, työkaluja, kenkiä ja huonekaluja ja ^alensi mo-nen arvonsa tuntevan ammattimiehen

pelkkien

korjausten tekijäksi. Erityisen pahoin muutos koetteli suutareita mutta näkyi Eurajoella myös räätäleiden ja seppien määrissä.

Uusi aika ei merkinnyt pelkästään käsityön

heikkenemistä.

^{Se toi}^kyliin myös aivan

uuden-laisia

ja osin vanhan elämäntavan katoamista

ennakoivia ammattilaisia.

Frans Laine aloitti Kirkonkylässä vuosisadan vaihteessa leipurina ja Paul Gummerus avasi pari ^vuotta myöhem-min oman liikkeen

Kuivalahdelle.

Metsäkaup-pojen kasvattama käteinen raha

helpotti

kum-mankin toimintaa.

Gummeruksella

oli tosin ol-lut Kuivalahdella edelläkävijöitä ^1890-luvun alussa. Tuolloin toimineet kolme vehnäsenlei-pojaa eivät olleet vielä

ammattilaisia

^mutta to-tuttivat kuivalahtelaiset varhain ostonisun syö-jiksi. Gummerus sai näin pian asiakkaita ja py-syi kyläkuvan osana 1920-luvun lopulle.

1

Mui-na muuttuvan ajan ja uusien tottumusten merk-keinä kyliin tulivat 1900-luvun alussa teurasta-jan. mekaanikon ja kellosepän

ammatin

harjoit-tajat, ^mutta maalarille ja satulasepälle riitti töi-tä vasta 1920-luvun alussa.⁴

Enin osa käsityöläisistä ^teki

kaikkia

^alaan kuuluvia töitä, ja vain muutamat

erikoistuivat

tiettyjen tuotteitten valmistajiksi. Seppä Frimo-dig valmisti kirveitä ja viikatteita, Salosten-su-vun vanhin Kalle-seppä keskittyi

teollisuushal-litukselle toimitettujen tietojen mukaan lähinnä hevosenkenkien tekoon. Muutamat mestarit ke-hittivät taitonsa parhaimmillaan niin hyväksi,

että pystyivät kauppaamaan tuotteitaan oman pitäjän

ulkopuolelle.

Räätäli Kustaa Valtonen valmisti Irjanteella 1880-luvun alusta lähtien aina

ensimmäiseen

maailmansotaan saakka

erinomaisiksi

mainittuja ^kesä- ja talvitakkeja.

Kotipitäjän miehet eivät hevin muiden tekemiä lakkeja kelpuuttaneet, mutta niitä vietiin myös lähiseudulle, Poriin, Raumalle,

Lappiin,

Säky-lään, Nakkilaan ja Harjavaltaan. Mestarin apu-na oli tavallisesti neljä miestä. Lakkien lisäksi verstaassa

valmistettiin talvirukkasia

^sekä öl-jyllä kyllästettyjä

sadevaatteita.

⁵

Kiukaisista Sydänmaan

sepäksi

^vuonna 1854 muuttanutKustaa Artig oli pitäjän tunne-tuin ja tuotteliain käsityöläinen. Hän oli jo Kiu-kaisten vuosina kehitellyt rautaiset kankaan

Kustaa Artig jätti pajansa ja puntarintekotaitonsa vävylleen ja tämä jälkeläisilleen.Viimeisenä punta-riseppänä Sydänmaan Malan naapurissa olevassa pajassa työskentelee Heimo Saarinen. Hän tekee etu-päässä nostalgisia messinkipuntareita muistoesi-neiksi. sillä 1900-luvun jälkipuolisko ei tarvitse enää aitoa puntaria. Jokainen puntari on tästä huolimatta tarkastettava, katsottava että se punnitsee oikein.

Kuva K. Jalonen 1992.

pingoittajat sekä mainiot sokerisakset ja keskit-tyi Sydänmaalla rautapuntarin valmistukseen.

Se korvasi tähän saakka käytössä olleet

puu-puntarit

jaosoittautui pian

halutuksi tuotteeksi.

Mestari kiersi aluksi itse myyntimatkoilla,

mut-ta kun kysyntä

kasvoi.

hänen oli pysyttävä pa-jassa ja^palkattava kauppamatkustaja. ^{Artig otti} tehtävään rohkeaksi mainitun ja hyvin laske-maan pystyvän kiukaislaisen

sukulaisnaisen.

Tämä hankki tilauksia

kaupunkien

rautaliik-keistä ja maaseudun markkinoilta. Valmiit pun-tarit toimitettiin matkaan aluksi Rauman

sata-man kautta ja sittemmin rautateitse, ensin he-voskyydillä Riihimäen ja myöhemmin

Loi-maanasemalle.

Artig osti Sydänmaan Malon talon ja ryhtyi

isännäksi

^vuonna ¹⁸⁷⁴ ^mutta ^jatkoi ^edelleen puntareiden tekoa. 1880-luvun alussa hän

toi-mitti niitä myytäväksi vuosittain I 000 ^- I 500 kappaletta, I 700 ^- 2 000 markan arvosta.

Mestari kuoli vuonna 1898 ^mutta oli jättänyt

puntareiden

tekotaidon jo aiemmin vävylleen Isak

Grönvallille

^- ^ja^tämä edelleen omille jäl-keläisilleen. Vanhassa pajassa

valmistettiin

yhä satoja

puntareita,

1900-luvun alussa tuotanto nousi 1 800 ^- I 900 puntariin. Grönvall tarvitsi pajassa ajoin apureita. edellyttihän kysynnän tyydyttäminen 1 200 päivän vuotuisen

työpa-noksen. Hän osti puntareita varten 600 leivis-kää ^rautaa, kolme leiviskää messinkilevyä sekä

25 lästiä hiiltä ja hankki runsaaseen 5 000 markkaan kohoavat tulot.⁶

Mutta Eurajoen käsityö ^tunnettiin muuten-kin. Puuseppä Isak Willand uudisti kehittele-mänsävekselilailleen avulla lähiseudun vanho-ja myllyjä vanho-ja kohensi

tappureita

liittämällä nii-hin viljanpuhdistajia.⁷ Lapijoella ^asuvan ^seppä Kustaa Nordmanin rattaat jareet olivat

tunnet-tuja, eritoten hänen mukavat ja sirot kahden-hengen linjaalirattaansa herättivät ihastusta ja kelpasivat vuonna 1906 Kuopion suuren maa-talousnäyttelyn

kotiteollisuusosastolle.

^Savoon lähetettiin myös Saaren Lauren-veljesten sor-vaamat visakoivuiset kynttilänjalat ^{sekä puoli} tusinaa Isak Lundellin

valmistamia

^naisten, miesten ja lasten lestejä. Eniten huomiota he-rätti sydänmaalaisen Herman Virtasen rukki.⁸

Tuotteet kuuluivat kuitenkin menneeseen ai-kaan. Kehruutehtaat näivettivät rukkien valmis-tuksen, linjaalirattaat hävisivät autoille ja kynt-tilänjalat öljy-ja sähkölampuille.

Eurajoelle oli 1800-luvun lopulla

kehitty-mässä varsin elinvoimainen nahkojen parkinta.

Parhaimmillaan täällä oli viisi toimivaa vers-tasta, nahkuri Forström parkitsi nahkoja Taipa-leessa, Evert Salminen ja Vilhelm Stenfors Mullilassa, Juho Lehtonen Irjanteella ja Juho Kuhlberg Pappilassa. Nahkurien

toimintaedel-lytykset olivat hyvät, olihan joessa puhdasta vettä jataloissa parkittavaa nahkaa. Kuhlbergin verstas oli suurin ja pitkäikäisin. Hän käsitteli

Maanmainioiden keinutuolien tekotaidon isältään JaakkoTriipulta oppinut Frans Jussilavaali isän pe-rintöä myös lukemattomien tarinoiden synnyttäjänä.

Häntä on muisteltu keksijänä, muun muassa ikiliik-kujan rakentajana. Hän asui vaimoineen Jussilanho-viksi kutsutussa talossa sanomalehdin tapetoidussa huoneessa eikä katsonut hyvällä verstaaseen saapu-via. Harva sinne uskaltautuikin, väitettiinhän valta-vien kyykäärmeiden luikertelevan lattian lastujen joukossa. Kuvat Kaarlo Heikkilä 1954.

yhden vuoden mittaan satoja nahkoja, ^vuonna 1890 ^oman ilmoituksensa mukaan 750, ja ar-vioituotannon arvoksi 15000 markkaa. Nahko-jen teollinen käsittely ^heikensi ^1900-luvun puolella verstaiden toimintaedellytyksiä; teh-taissa kustannukset olivat alhaisemmat, ja ne kykenivät tuottamaan enemmän ja nopeammin.

Kuhlbergin ja hänen

perikuntansa

oli mukau-duttavatähän, supistetettava tuotantoa ja

lope-tettava seviimein kokonaan.⁹

Muutokset merkitsivät käsityön ja ^siihen lä-heisesti liittyvän kotiteollisuuden

näivettymis-tä. Käden taitoja pyrittiin ^vaalimaan ^ennen kaikkea kansakoulujen käsityötunneilla. Mutta se ei riittänyt.

Niinpä

Vuojoen neiti Siri Björ-kenheim piti 1890-luvun lopulla jonkin aikaa yllä alustalaisten lapsille tarkoitettua käsityö-koulua. Oppilaille opetettiin sukkien ja lapas-ten tekoa sekähameiden, paitojen ja esiliinojen ompelemista. Tarvikkeet sai kartanosta ja työt

sai pitää koulun päätyttyä. Satakunnan Maan-viljelysseura puolestaan perusti toimialueelleen kiertävän kutomakoulun ja tarjosi sitä eurajo-kelaisillekin 1800-luvun lopulla. Tarjous hy-väksyttiin, ja kutomakoulusta tuli tervetullut vieras kunnan kyliin. Se opetti nuoret naiset taitaviksi kangaspuiden käyttäjiksi.

1

In document ill it (sivua 122-126)