Yhdistys- ja vakuuskirjan talonpojille 1789 vahvistama omistusoikeus oli vakaa mutta ei täydellinen. Se ei suonutrajatonta metsänkäyt-töoikeutta eikä tehnyt mahdolliseksi tilan jaka-mista asukkaan mielen mukaan. Se ei liioin
ku-monnut jakoa rälssi- ja
perintömaahan
vaan ju-listi maanluonnot muuttumattomiksi:rälssi
py-syirälssinä, vaikka olisi aatelittoman omistuk-seen joutunutkin. Ja vaikka talonpoika pääsi rälssitilan täysivaltaiseksiisännäksi, säteriä hän ei saanut omistaa eikä asettua kartanonherran päivien viettäjäksi. Tämä kävi mahdolliseksi vuoden 1864 jälkeen, mutta käytännössä pie-neksi käynyt rälssi- ja perintömaan ero katosi maaveron lopettamisen myötä vasta vuonna1924.'
Olennaisin talonpojan omistusoikeutta rajoit-tava seikka koski halkomista. 1700-luvulta pe-riytyvien määräysten mukaan tilan tuli elättää vähintään viisi henkeä, javaikka henkilölukua vähennettiin kahdella vuonna 1864, talonpoika toimi isien tavoin ja vältti tilan halkomista.1 Kun hän ei käyttänyt liioin hyväkseen
mahdol-lisuutta uudenlaisen palstatilan erottamiseen, Eurajoen tilaluku kasvoi vuosina 1866-75 vain kolmella asutulla yksiköllä. Maata olisi kuiten-kin pitänyt saada. Sitä kaipasivat sekä tilatto-mat itselliset että tilojen väistyvät perilliset. Ja kun maannälkä kasvoi, hinta nousi ja haave omasta tilasta kävi yhä kaukaisemmaksi. Rau-manLehteen vuonna 1882 kirjoittaneen eurajo-kelaisen mukaan "kansa on odottanut ja
odot-taa yhä mikä keisarilta mikä valtiolta tai
maan-mittarilta maataviljeltäväksi, mutta seluulo on niin kuin tuulessa kulkeminen”.1
Samainen kansanmies arveli,
etteivät
metsät kestäisi uusien tilojenraivaamista.
Hän suosit-teli maan jakamista entistä tasaisemmin, senantamista vain sitä viljeleville:"tarvittaisiin es-tää semmoisten henkilöiden tilain ostaminen, joillatila on jamuiden tilaa
tarvitsemattomain persoonain”.
Mutta tämäkin toive oli tuulessa kulkemista. Asia sinänsä oli ajankohtainen, ja ongelmaan etsittiin ratkaisua ottamalla käyt-töön uusi lohkomismenettely. Se merkitsi uu-den itsenäisen yksikön synnyttämistä. Tällai-nen lohkotila sai oman manttaaliluvun ja mak-soi sen mukaisen veron valtiolle. Se erosi tässä palstatilasta, joka ei maksanut veroa suoraan kruunulle vaan osallistui kantatilan rasituksiin maksamalla sille niin kutsuttua palkintoveroa.Emätilan
elinkelpoisuus
oli säilytettävä. Täysin vapaaksi halkominen kävi vasta vuonna 1916.4Asetus ei luonut uusia tiloja, sen ohella
tar-vittiin kykyä ostaa ja halua myydä. Valtio va-rasi ensin mainittua tarkoitusta vartenrahaston,
jostase myönsi lainoja kuntien
perustamille
ti-lattoman väestön lainarahastoille. Eurajoen kuntakokouspäätti
asiasta kesällä 1899. Se sai 15 000 markkaa - viisi tuhatta anottua vähem-män - ja vahvisti selkeät ohjeet: kassa myönsi tonttimaan ostoon, oman asunnonrakentami-seen, palstatilan hankintaan sekä pellon raivaa-miseen korkeintaan 1 000 markan lainoja.
Mutta kun Kaukomäen Triipusta vuonna 1902 lohkotun 2,6 hehtaarin peltomaan ja yhteensä 16,9 hehtaarin lohkotilan hinta oli yksinään 7 000 markkaa, rahaston varat auttoivat vain muutamia harvoja, uusien tilojen hankintaan ne eivät riittäneet.5
Laina kiinnosti lopulta yllättävän harvoja. En-simmäiseen jakotilaisuuteen ilmaantui tosin
viisitoista
ja seuraavaan 23 anojaa. He lainasi-vat koko pääoman, joten uusia luottoja voitiinantaa vain maksettujen korkojen ja kuoletusten mukaisesti. Tämä näyttää tappaneen
innostuk-Tilattoman väestön lainarahastosta jaettiin toukokuussa 1900 ensimmäiset kymmenen lainaa, torppari Isak Kivekäs sai 1 000 mutta Juho Saarinen vain 60 markkaa. Kun elokuussa ilmaantui vielä viisi lainaajaa, kas-sastaannettiin vuoden mittaan 6 860 markan luotot.
sen.
Niinpä
vuonna 1918 lainoja oli enää en-simmäisen jaon verran 6 748 markkaa ja sääs-töjä 3 654 markkaa. Hakijoiden vähäisyys he-rätti kummastusta, olihan Eurajoella valiteltu maan puutetta ja uskottu laukkuryssien levittä-miin maanjakohuhuihin. Ne kumottiin kirkko-kuulutuksin huhtikuussa 1899 muttaherätettiin heti uuteen eloon. Ne nostivat sekä toiveita että ilakointia: "Kahden vuoden päästä kuuluu nyt vihdoinkin Eurajoella tapahtuvan se kauvan ikävällä odotettu yleinen maanjako. Kaikiltata-lollisilta ja kartanonomistajilta otetaan maat pois ja jaetaan niiden kesken, joilla sitä ei en-nestään ole. Ai ai sitä riemun ja ilon aikaa! Sil-loin saadaan köyhyydelle ojentaa käsi jasanoa:
hyvästi vanha veikko, nyt saat mennä muille
markkinoille, minä haen ylhäisempiä ystäviä ja niin ollaan kuitit". Mutta ilakoijakin ymmärsi maattomien sinisilmäistäuskoa, väärää oli vain ajatus väkivaltaan turvautumisesta.6
Eurajokelaisen talonpojan into perityn maan jakamiseen oli pitkään vähäinen. Vuonna 1875 täällä oli 107 talonpojan omistamaa tilaa -näistä kaksi oli asujatta. Seuraavien kolmen vuosikymmenen aikana lohkaistiin 18 uutta ti-laa, mutta yhteenkään ei asetuttu asumaan.
Vanha maahenki näytti väistyvän vasta 1900-luvun puolella, kun isännät alkoivat myydä maitaan ja tekivät mahdolliseksi 97 uuden tilan syntymisenvuoteen 1918 mennessä.
Uusi käytäntö ei muuttanut maanomistuksen keskittyneisyyttä. Vuojoki omisti vuonna 1918
Köyhän yksinäistilan omistaja vaihtuimuutaman vuoden välein 1890-luvun aikana. Vuonna 1897sepäätyi ra-kennusmestari Tuomas Färdin haltuunja muuttui erinomaisen hyvin hoidetuksi tilaksi. Talo näytti kartanolta ja eli sen mukaisesti. Vieraan kulkijan huomio kiintyi erityisesti sen taidokkaaseenporttiin. Kuva N. Virsihei-mo 1905,Satakunnan Museon kokoelmat.
tosin enää 32 rekisteröityä tilaa, mutta lasku johtui Kainun ja Mullilan tilojen kokoamisesta yhdeksi maakirjanumeroksi ja niiden
jättämi-sestä enimmältään torpparien hoitoon. Vain Lapijoen Tapanin ja Jumiin myyminen palautti maita talonpoikaiseen omistukseen. Niinpä Vuojoki hallitsi edelleen puolta kunnan mant-taaleista. Kunta ja seurakunta omistivat 3 %, ja 206 talonpoikaa loput 47 %. Tilanomistajia oli siten tuntuvasti aikaisempaa enemmän, mutta maa jakaantui epätasaisesti:
talonpoikaisten
suurin neljännes omisti manttaaleista 47 % ja pienin 5 % eli suurin neljännes omisti keski-määrin 0,491 ja pienin0,036 manttaalin maat.Tilaluvun kasvattajina olivatkin juuri nämä pienet kantatiloista lohkotut
palstat.
Eurajoellaoli vuonna 1918 vain 106 maanviljelijäksi luo-kiteltavaa omistajaa ja tilanne näin tarkasteltu-na muuttumaton.7 Mutta kaikki ei ollut ennal-laan. Eurajokelainen kirjeenvaihtaja suri syk-syllä 1916 arvojen häviämistä8: ”Enää ei piitata töiden tekemisestä vaan annetaan tilat myyntiin ja pyritään voittoihin. Kun talo meni ennen isältä pojalle polvesta polveen, suku kiintyi sii-hen rakkauden sitein, oli pyhä velvollisuus hoi-taa ja asua taloa työllä ja kunnialla. Mutta nyt kaupat hävittävät tämän perinnöllisen velvolli-suudentunnon ja taloa voidaan myydä ja vaih-taa huoleti kuin markkinoilta saatua hevosko-nia!”
Eurajoen maalaisseurakin käsitteli kysymys-tä ja vieritti syyn välitysliikkeiden harteille. Ne
tappoivat pienviljelijäluokan ja kasvattivat so-siaalista turvattomuutta; ”Ne hävittivät maa-hengen eli tämän sanan tulkiten jaloimmassa muodossa isänmaanrakkauden kokonaan. Erit-täin painavana tehtävänä jätämme vanhemmil-le ja kaikilvanhemmil-le kasvattajilvanhemmil-le maahengen herättä-misen ja kasvattaherättä-misen
lapsissa
januorisossa.
Vanhempien tulee se alkaa kotona jajuurruttaa niin syvälle lapsen henkeen, ettei hän isom-maksi tultuaan voi luopua isien tai itse
hankki-mastaankodista ilman pätevää syytä.”1'
Oliko huoli aiheellinen? Maalaisseuran viit-tausta tilahuijaukseen ei voitodentaa, sillä puu-tavarayhtymät tai
naapurikaupunkien
liikemie-het eivät ostaneet täkäläisiä tiloja. A. Ahl-ström Oy hankki tosin vuonna 1906 Kuivalah-den Hurusen mutta myi sen vuoden kuluttua entiselle isännälle - puolta alhaisemmalla hin-nalla.Raumalainen
tehtailija Sjöblompuoles-taanosti Koivuniemen Mikolan ja myisen pian edelleen - tappiolla hänkin.10 Muita kauppoja eurajokelaiset sitä vastoin tekivät. Jos otetaan huomioon vain varsinaiset maatilat (106), niille haettiin vuosina 1890-1914 yhteensä 185 omistajanvaihdokseen liittyvää lainhuutoa, eli kun lainhuutojaoli menneen neljännesvuosisa-dan aikana 115, maatilat vaihtoivat omistajaa aikaisempaa useammin. Muutos korostuu, kun otetaan
huomioon
lainhuudon tausta: 1890-lu-vulla 42 % ja 1900-luvun alussa vain 27 %lainhuudon
hakijoista oli edellisen asukkaan sukulaisia.Eurajokelaistiloille
ilmaantui 1900-luvun
alussa siten entistä useammin vieras asuja. Juu-ri hänen uskottiin hävittävän maahengen, kaa-tavan metsät, kahmivan voittoja ja ottavan torpparistaan irti kaikenmahdollisen."
Vilk-kaan kaupankäynnintuloksena
oli lähes joka toisen (49) talonpoikaistilan joutuminen uuden suvun haltuun vuosien 1890-1914 välisenä ai-kana. Kun tässä ei ole otettu huomioon Huru-sen kaltaisiaväliaikaisia
siirtymisiä, vanhojen eurajokelaistensuru oli perusteltu - isiltäperit-ty maa myytiin herkästi jopa vieraspaikkakun-talaisille.
Jotkut eurajokelaistilat vaihtoivat omistajaa useasti ja niiden hintakin saattoi nousta, mutta todellista keinottelua näyttää tapahtuneen vä-hän. Tilojen ostajina olivat etupäässä toiset ta-lolliset tai näiden pojat, intoutuivatpa muuta-mat torpparitkin kaupantekoon. Enin osa joutui jättämään isännyyden muutaman vuoden jäl-keen mutta joukossa oli toki myös poikkeuksia, huomattavimpana panelialainen Tobias Paassil-ta. Hän hankki aluksi nimiinsä pakkohuutokau-palla 1886 myydyn Sydänmaan Vanha-Uolan ja otti kantaakseen sen 8 310 markan velat.
Mutta kun hän möi tilan kuudentoista vuoden jälkeen, hän sai 17 000 markkaa ja osti 24 000 markalla Lutan Mäki-Jaakkolan ja Rikantilan Nurkin. Tobias luopui niistämuutaman vuoden kuluttua, tarjosi Kaukomäen Hakulasta 35 000 markkaa ja asettui vuonna 1904 sen isännäksi.
Mutta vaikka hän käyttikin hyväkseen muuttu-neita asenteita, maahengen puutteesta häntä ei voi syyttää. Pikemminkin hän oli poikkeuksel-lisen yritteliäs jarohkea, tarttui tilaisuuteen ja nousi nopeasti lorpanpojasta isännäksi.12