Ensimmäiset sanomalehtiin lähetetyt kirjoi-

kirjoi-tukset pitivät tapahtumia ulkoa ohjattuina.

Syyllisiä olivat Kaunissaaren sahan työläiset.

He kiihottivat puheillaan rauhalliset alustalai-set, loivat tilanteen, jossa räyhääjät pääsivät esille ja harkitseva eurajokelainen väistyi uh-kailujen edessä: ei saa mennä ^töihin, jos me-nee, niin pää poikki tai ^muu paha perii. Lakon johtajaksi nimettiin siurolainen Heikkilä-nimi-nen mies. Lakkoon ei ollut pienintäkään syytä, sillä kartanon vuokrat olivat kohtuulliset ja kohtelu hyvää. Lakkolaisten tuntemukset olivat lakon synnyn kannalta tärkeimpiä. Jos he tunsi-vat elämänsä ahtaaksi ja halusivat parempaa, heitä ei lohduttanut ajatus muiden kartanoiden vielä huonommista oloista. Uuden ajan ja nou-sevan työväenliikkeen vaatimukset, ajatus joukkovoiman käytöstä janimettömänä esite-tyistä vaatimuksista houkutteli, oli turvallisem-paa vaatia yhdessä kuin mennä yksinään pat-ruunan pakeille.

Mutta päämääriään torpparit eivät ryhtyneet pyynnöistä huolimatta esittelemään. Lakkolais-ten kantoja puoltavaa asiallista vastinetta hala-java Rauman Lehti saikin lopulta ^tyytyä lakko-laisten käytöstä selittelevään nimimerkki JH:n (Juho Heino?) kirjoitukseen. Se ei erittele syitä vaan kumoaa kaikki väitteet rähinöistä ja tote-aa lakkolaisten valmiuden keskustella. JH väit-tää kaikkien saaneen äänensä^kuuluviin, ketään ei peloteltu ja pakotettu mukaan. Mitään Heik-kilää ei ollut, liekö moinen mies kulkenut kuu-naan edes pitäjän läpi. Tässä joko kirjoittajan tiedot ovat huonoja tai muisti valikoiva, koska-pa Heikkilä itse myöntää käyneensä pitäjässä ja puhuneensa Vuojoen portailla. Hän kiistää kuitenkin jyrkästi vaikuttaneensa lakon syn-tyyn. Tähän viittaa myös JH kysymällä; voiko yhden miehen kiihotus yllyttää parisatapäisen joukon lakkoon; eikö siihen tarvita todellisia, paikallisia syitä?’

1

Olivatko vuokrat sitten kohtuuttomia, koh-dellunko kartanon alustalaisia

huonosti?

Vaati-mus

ihmismäisestä

kohtelusta loukkasi syvästi

Kartanon patruuna ja alustalaiset elivät täysin eri maailmoissa. Björkenheim oli vaatimaton ja tarkka isäntä mutta samalla todellinen patruuna ja eli säätynsä mukaisesti, kävi välillä ulkomailla kylpemässä ja kutsui ystävänsä ja sukulaisensa päivällisille vaikkapa Helsingin Seurahuoneelle. Tällöin ei laskettu markkoja vaan kaiken piti ollaparasta. Ruokaa ja juomaa oli riittämiin, ja 48 hengen päivällislasku nou-si kaikkineen helposti pitkälti yli tuhannen markan ^- syyskuussa 1898 juhlat maksoivat yhteensä ^/ 400 markkaa. Tämänkaltaiset seikat eivät kuitenkaan kiristäneet suhteita, vaan syynä oli alustalaisten oman elämän ankeus ja toivottomuus.

Axel Björkenheimiä: ”En tiedä alustalaisiani koskaan epäinhimillisesti kohdellun”. Mikään ei myös viittaa sellaiseen. Patruunan suhteet suomenkieliseen rahvaaseen saattoivat olla etäiset mutta eivät huonot. Hän ei eristäytynyt kartanonsa rauhaan vaan seurasi töiden suju-mista ja otti osaa kunnalliseen elämään. Hän

perusti

alustalaisten vanhuuden turvaksi eläke-rahaston, lahjoitti sille 1 000 markkaa ja suosit-teli 6 500 markan ottoalainajyvästön ^varoista.

Pääomaan ei koskettu, vain korot jaettiin vuo-sittain eläkkeinä. Saajiksi

kelpuutettiin

60 vuotta täyttäneet, kartanossa vähintään kaksi vuosikymmentä vuokraajina olleet siivot

mie-het. voitiinpa

eläke maksaa myös näiden leskil-le.³² Ensimmäiset eläkkeet maksettiin kesällä

1893. Saajia oli kymmenen. Björkenheimin ai-kana eläkkeelle pääsi 39

henkeä.

Käytäntö jat-kui uusien omistajien aikana, eläkkeen suurus väheni vain puoleen. Mutta näinse riitti entistä useammalle, vuonna 1910 esimerkiksi 23 alus-talaiselle.³³

Vuokrien kohtuullisuuden arviointi puoles-taan on perin hankalaa, sillä mikä on yleispäte-vä kohtuus, kun eurajokelainen torppari piti kohtuutena 16 ja maanomistaja 54 markan vuokraa peltohehtaarilta ja läänin yleinen taso oli 33 markkaa^34. Tarkkailijan onkin ilmoitetta-va. kenen silmin hän katselee asiaa. Vuokran

painon

määritteleminen edellyttäisi myös tieto-ja^torpan pinta-alasta ja^tuotosta, janiitä ei ole.

Näin onkin tyytyminen ^vain

esimerkinomaisiin

viitteisiin sopimusten sisällöstä.

Vuojoen torpparit ja lampuodit tekivät jo 1800-luvun alkupuoliskolla lähes

poikkeukset-ta kirjalliset ja 1830-luvulta lähtien vakiintu-neen kaavan mukaiset sopimukset. Niiden yk-sityiskohdat saattoivat vaihdella. Jostakin tor-pasta oli tuotava viljan ja halkojen lisäksi tuh-kaa, toisesta puolukoita ja kolmannesta kanan-munia. Yhteistä oli

sopimuksen

tekeminen määräämättömäksi ajaksi. Kun uusi laki astui voimaan ^vuonna 1904, sopimukset oli

uusitta-va. Ensimmäisen vuoden aikana allekirjoitet-tiin 45 kontrahtia, eikä yhdessäkään käytetty hyväksi lain suomaa pisintä mahdollista vuok-ra-aikaa. Sopimukset tehtiin pääosin ^- 22 ta-pauksessa ^- kymmeneksi vuodeksi. Tämän li-säksi käytettiin kolmen (4), viiden (10), kuu-den(3), seitsemän (2) ja kahdeksan (4) vuoden vuokra-aikoja.³⁵

Kirjalliset sopimukset loivat kartanon torp-parin elämälle selkeät puitteet. Hän tiesi tar-koin, mitä häneltä vaadittiin jamitkä olivat hä-nen velvollisuutensa. Varmaksi hän ei ^tästä huolimatta voinut elämäänsä tuntea, olihan so-pimusaika määräämätön ja kartano löysi niin halutessaan syyn hänen häätämiseensä. Käy-tännössä asia oli toinen, eikä kartano juuri hää-töihin turvautunut. Uusi vuokralaki muutti torpparin elämän lyhytjännitteisemmäksi, nyt elettiin sopimuskaudesta toiseen. Aina oli ole-massa mahdollisuus, että sopimusta ei uusittai-si tai että ehdot kovenisivat. Uusi käytäntö muutti kartanon torpparit samalla eriarvoisiksi:

toisilla oli kymmenen, toisilla vain kolmen taikka viiden vuoden joltinenkin varmuus asu-misoikeuden kestosta.

Talonpoikaistaloissa

kirjalliset sopimukset yleistyivät hitaasti. 1910-luvun alussa joka

kol-mas torppari näyttää olleen suullisen välipu-heen ^varassa.36 Sittemmin kirjallisten sopimus-ten määrä kasvoi, ja kaksi kolmesta torpparista (71) oli _vuoteen 1918 mennessä pannut nimen-sä kirjallisen kontrahdin alle.'⁷

Talonpoikaisti-lojen ^torpparit käyttivät myös hyväkseen lain suomaa mahdollisuutta sopimuksen rekiste-röintiin ja varmistivat näin sen kirjaamisen ti-laa seuraavaksi rasitteeksi. Kun käytäntö alkoi kartanossa vuonna 1913, perintöläänissä oli vuoden 1909 lain säätämin muodoin rekisteröi-ty 33 sopimusta. Moni torppari oli toisaalta jo tätä ennen tuonut sopimuksensa käräjiin ja kiinnittänyt ^sen tilan yhteyteen.³⁸ Olennaisim-min perintö- jarälssiläänin erotti kuitenkin so-pimusajan pituus. Lähes kaikki ⁽⁶⁷⁾ tietoon

tul-Muuanympäristön kaunistamisesta kiinnostunut eurajokelainen patisteli pitäjäläisiä 1926 talojen maalaami-seen kestävällä, halvalla ja kauniilla punamullalla. Taipaleen Juholaa ei tarvinnut enää muistuttaa, sen piha-piirissä vain harmaa riukuaita muistutti menneestä, ^mutta monille muille oli esitettävä vaatimus: "Nyt on jo-kaisen eurajokelaisen^otettava asia todesta ja peitettävä harmaat seinät. Sitä vaatiipaikkakunnan arvo! Ku-vaK. Havas 1922, Eurajoen kunnan kokoelmat.

leista perintöläänin kirjallisista sopimuksista on vuoden 1902 lain voimaantuloa edeltäneeltä ajalta ja pääosin 50 vuodeksi (32) tai elinkau-deksi (25) tehtyjä. Kun sopimuksia ei muutettu uuden lain jälkeen, perintöläänin

torpparien

ei tarvinnut käydä yhtä usein kontrahdin tekoon kuin rälssiläänissä asuvien.

Sopimuksen sisältö oli

torpparin

elämän tär-kein muotoilija. ^Moni

talonpoikaistalon

torppa-ri oli vielä 1800-luvun

lopulla

isäntäväen

lähei-nen sukulainen, veli tai sisar. Torppa oli tällöin emätilalta muuttavan perintöosa, ja vuokraeh-dot ^sen

mukaisesti

^lievät.

Niinpä

kun Kuiva-lahden Vähä-Jusolan poika sai vuonna 1888

Huhtamaan torpan, hän ja^hänen

perikuntansa

sai ^asua sitä vuokratta 50 vuoden ajan, eikä ve-ro noussut sen jälkeenkään kuin 13 päivään vuodessa. Saman kylän Niittymaa ^annettiin Kylänpään väistyvälle perilliselle ^vuonna 1889, eikä tämän tarvinnut tehdätorpasta kuin 12 vuotuista taksvärkkipäivää."’ Mutta ei vie-raankaan vero noussut välttämättä raskaaksi,

olihan muun muassa Lutan Rannikon torpparin maksettava Laurilan isännälle vuosittain 20 markkaa sekä käytävä kahtena päivänä heinä-pellolla, kuutena päivänärukiin, yhdeksänä oh-ran jakauoh-ran leikkuussa. Hänen vaimonsa

osal-listui vuokranmaksuun pesemällä kahtena

päi-Läpi joen Laurin poika sai perintöosanaan vuonna 1885 elinikäisen nautintaoikeuden Helon torppaan ja hie-man yli kolmen hehtaarin peltoihin. Vastineeksi hänen oli tultava talon töihin kerran viikossajaotettava kol-masti kesällä ja talvella matkaan oma hevonen. Helo osti torpan itsenäiseksi ensimmäisten joukossa vuonna

1919. Hän sai suunnilleen 14 hehtaaria ja maksoi maista 5 000 markkaa. Isäntä piti hintaa turhan halpana, mutta ei saanutsovittuakauppaa puretuksi. Kuva K. Havas 1922, Eurajoen kunnan kokoelmat.

vana pyykkiä ja puhdistamalla kahtena pella-via. Isäntä antoi torpparilleen myös mahdolli-suuden korvata rahavero yhdellä

viikoittaisella taksvärkkipäivällä

talon ruoalla.⁴¹’

Talonpoikaistalojen torppareiden joukosta alkoi 1800-luvun lopulla eriytyä vanhasta poik-keava joukko. Heitä ei näytetä otetun niinkään työvoiman turvaamiseksi. He olivat eräänlaisia tilallisen ja torpparin välimuotoja, torpan osta-jia, eivät enää kontrahdin tekijöitä. Näin esi-merkiksi Lapijoen Pirilän isäntä möi 1898 Männistön torpan I 600 markan hinnasta 50 vuoden ajaksi. Ostaja sai käyttöönsä tarkoin ra-jatutmaat sekä oikeuden myydä sieltä löytyvää

metsää, ”ei kuitenkaan tyhjäksi”. Vuotuista vuokraa Pirilä ei vaatinut.⁴¹ Isak Kivekäs puo-lestaan osti Köykän isännältä 2 000 markan hintaisen torpan sekä oikeuden myydä vapaasti tilusten keskelle jäävän metsän ^puut. Kivek-kään oli kuitenkin saavuttava taksvärkkiin joka toinen viikko.^4-’ Huhdan Hakalan torpan hinta oli vuonna 1881 tuhat ^markkaa, mutta ostajan oli tehtävä viikoittainen taksvärkkipäivä ja maksettava 50 markan vuosivuokra.⁴⁴ Pitkä vuokra-aika teki mahdolliseksi myös torpan vuokraamisen asujan kuoleman jälkeen alkupe-räisen sopimuksen loppuajaksi. Kiilholman torppa siirtyi näin Kustaa-isännän kuoleman

jälkeen Isak Järven ja saman kylän Särkkä Isak Sandellin hoitoon.⁴⁴

Kartanon torppareiden

sopimukset

olivat

eroavuuksistaan

^huolimatta

perintöläänin

puo-leiseen kirjavuuteen verrattunayhtenäisiä. Nii-den

olennaisena

^{osana olivat} päivätyöt. Vuon-na 1901 voimassa olleet kontrahdit edellyttivät yksistään Vuojoen 44

torpparilta

5 190

taks-värkkipäivää. Kun työpäivien ^arvo nousi tilien mukaan 4 638 markkaan 80

penniin

ja vuok-rien arvo 6 188 markkaan 10

penniin,

torpparin

työn laskettiin kattavan kolme neljäsosaa vuok-rasta. Mutta kartanon torpparit voitiin kutsua milloin tahansa ylimääräisten

päivätöiden

te-koon. Näistä he saivat kesällä yleensä markan ja talvella 80 pennin korvauksen. Ja ylimääräi-siä päiviä he joutuivat myös tekemään, yksis-tään Vuojoella edellä mainittuna vuonna 927.⁴⁵

Torpparien

päivätyörasitus vaihteli. Häväis-ten torpparit kutsuttiin kartanoon vain muuta-man kerran kuukaudessa; heidän huolenaan oli halkojen hakkaaminen. Mutta muiden oli käy-tävä kartanossa vähintään kaksi, usein kolme taikka neljä kertaa viikossa. Velvollisuus pai-noi pahiten Auvin ^Laurilaa; sieltä oli sopimuk-sen mukaan tehtävä 132 mies-ja 104

hevospäi-vää. Torppari voitiin kutsua vielä ylimääräisiin

päivätöihin,

mutta toki korkeintaan kerran vii-kossa, jahän saattoi

pahimmoillaan

saada

kut-sun 288 kertaa vuodessa eli joutui lähettämään miehen kartanoon kutakuinkin jokaisena arki-päivänä.

Päivätöiden lisäksi moni torppari joutui hak-kaamaan kartanolle sylen halkoja sekä luovut-tamaankuusi kananmunaa ja kolme kanaa. La-kon aattona Vuojoella olivat osin voimassa edellisenä vuonna uusitut sopimukset. Ne nos-tivat työvelvollisuutta 5 ^%, kontrahtien mu-kaan 5 453

päivään.

⁴⁶Torpparien väite taksvär-kin raskaudesta vaikuttaa näiltä osin

perustel-lulta, etenkin kun ylimääräistäpäivistä makset-tiin huonosti ja kartanon työtahti tiukkeni. Täs-tä johtuivat valitukset "juosten ajosta”, eivät

niinkään ymmärtämättömyydestä ja pitäytymi-sestä

pikkumaisuuksiin.

Vuoden 1902 maanvuokralaki ei ratkaissut ongelmia ^{eikä poistanut} torpparikysymystä päiväjärjestyksestä. Kehityksen suunta oli

toi-nen, ja torpparikysymyksestä ^tuli yhä

poltta-vampi poliittisten kiistojen kohde.

Kompromis-sien tuloksena saatu vuoden 1909 maanvuokra-asetus suosi rahavuokraa mutta salli myös päi-vätyöt,

tosin

^vain niin etteivät ^ne häirinneet

torpparin

omia töitä. Asetus hyväksyi

ainoas-taan kirjalliset sopimukset. Se toi kuntiin vuok-ralautakunnat ja antoi näille varsin laajat

val-tuudet. Ne olivat vuokraajan ja vuokramiehen välisten riitojen sovittelijoita, toimittivat kat-selmukset ja määräsivät korvaukset. Asetuksen määräykset koskivat vain ^sen säätämisen jäl-keen tehtyjä sopimuksia, mutta vuokralauta-kunta oli välittäjänä myös vanhoja sopimuksia koskevissa riidoissa ja pyrki sovittelemaan nii-tä uusien määräystenmukaan.⁴⁷

Vuokralautakunnan toiminta käynnistyi kan-gerrellen, ja jäsenille piti tähdentää haasteen voimalla laillisenkäsittelyn välttämättömyyttä.

Uuden ajan merkkinä vaatimusten esittäjinä olivat

oikeuksistaan

^{tietoiset, vuonna} 1910 pe-rustetun Maanvuokraajain Liiton apuun tukeu-tuvat vuokramiehet. He selvittivät Eurajoen alisen pään

vuokralautakunnalle

^{keväällä 1910,}

ettei

Vuojoen isännöitsijä voinut olla puheen-johtajanakartanon vuokramiesten asioita käsi-teltäessä, että nimet oli kirjoitettava oikein -Juho Krannista ei saanut tehdä Kustaa Krannia

- jaettä asiat oli käsiteltävä tapaus kerrallaan eikä suurina kokonaisuuksina. Tiilisalin

torp-pari

Kustaa Virtanen uskaltautui vaatimaan kartanolta selkeää kuittia. Hän myönsi, ettei kartanossa ollut ainakaan kolmen viimeksi

ku-luneen vuosikymmenen aikana vaadittu kah-desti samaa suoritusta, _mutta ei ymmärtänyt vuokrakirjan merkintöjä. Vuokralautakunta puolestaan opetti torppareille, että uudet mää-räykset eivät välttämättä koskeneet

aikaisem-min vahvistettuja

sopimuksia

^ja että vanhat päivätyöpohjaiset

sopimukset

voitiin muuttaa katselmuksitta rahassa suoritettaviksi.^4*

Yhteistyö sujui alkuvaikeuksien jälkeen pa-remmin, ja vuokralautakunta vakiinnutti ase-mansakiistojen tasapuolisena ratkaisijana. Sen ei voi todeta suosineen maanomistajia, vaan päätökset olivat pikemminkin vuokraajan etu-jen mukaisia. Se ei suostunut välttämättä hin-noittelemaan päivätöitä vuokraajan vaatimaan hintaan mutta määritteli kohtuuden useimmiten vuokramiehen arviota lähenteleväksi. Ja kun Kuivalahden Santarauman torppari ja

Hannu-lan isäntä kiistelivät torpparin metsänmyyntioi-keuksista, lautakunta asettui Juho Santarauman tueksi.⁴⁹ Poikkeuksellisen periaatteelliseen asi-aan lautakunta joutui puuttumaan vuonna

1916, kun Uusi-Tiivolan isäntä katsoi Huhta-mäen kontrahdin päättyneen

torpparin

kuole-man myötä. Perikunta näki asian toisin, eikä lautakuntakaan asettunut isännän kannalle vaan suositteli perikunnalle jäljelläolevien oikeuk-sien myymistä Uusi-Tiivolalle 375 markan

hin-nasta.⁵⁰

Vuoden 1909 laki ei poistanut torpparin elä-män suurimpia karikoita. Pahin vaihtoehto -häätö ^- oli Eurajoella tosin harvinainen, ja maanomistajien javuokramiesten suhteet näyt-tävät vuokralautakunnan pöytäkirjojen ^mukaan olleen pääosin

sopuisat.

Pinnan alla kytevä tyy-tymättömyys

purkaantui

vasta suurlakkoaikaa

muistuttavissa

vuoden 1917 tunnelmissa, kun Eurajoen vuokramiehet liittyivät Välimaan

tor-passa pidetyn kokouksen jälkeen Eurajoen maanvuokraajain

ammattiosastoksi

ja yhtyivät kevään ja kesän suuriin

maatalouslakkoihin.

⁵¹

In document ill it (sivua 51-57)