Se, miten opettajat kokevat oman tieto- ja viestintäteknologian käyttöön liittyvän opetusvarmuuden, on monimutkainen kysymys, koska TVT täytyy sovittaa oman teknologiaosaamisen kokonaisuuteen sekä itselle sopiviin opetustapoihin. Juha Perttulan (1999, 23) mukaan opettajien varmuus työhönsä kehittyy tilanteissa, joissa he kokevat riittävää kykyä toimia kuhunkin tilanteeseen sopivalla tavalla. Sen ajatel-laan usein syntyvän pitkän opetuskokemuksen ansiosta (Korhonen 2008, 180; Leaman 2008, 25–26, 38).
Päivikki Ronkaisen (2012, 72) mukaan pitkään opettaneille opettajille kertyy hiljaista tietoa opettajan ja oppilaiden välisestä vuorovaikutussuhteesta sekä erilaisten opetuksen toimintamallien sopivuudesta omille oppilailleen. Nuoret ja kokemattomat opettajat puolestaan vielä muotoilevat omaa varmuuttaan toimia työssään ja rakentavat omaa opettajuuden identiteettiään (Korhonen 2008, 180; Leaman 2008, 25–
26, 38). Toisaalta nuorempia ihmisiä pidetään yleensä varmempina TVT:n käyttäjinä. Heidän ajatellaan käyttävän TVT:aa itsenäisesti omiin tarkoituksiinsa. He ovat varsin usein rohkeita kokeilemaan oma-aloitteisesti erilaisia laitteita ja ohjelmia. Lisäksi he kokevat varmuutta niitä käyttäessään. (Gunter ym.
2009, 7; Scordias ym. 2010, 57; Sefton-Green 1998, 4, 12.)
Wilfried Admiraalin ja hänen tutkijakumppaneidensa (2017) mukaan opettajien ikä tai ope-tuskokemus ei vielä riitä selittämään TVT:n käyttöön liittyvää varmuutta ja epävarmuutta, koska TVT:n opetuskäytön taustalla on kyse monimutkaisesta yksilön teknologiasuhteesta ja varmuudesta käyttää TVT:aa eri tilanteissa. Tutkimusaineistoni perusteella myös vanhemmat ja pidempään opettaneet opet-tajat olivat ottaneet TVT:aa omaan opetukseensa, eivätkä teknologiat täysin puuttuneet kenenkään tut-kimusaineistossani kuullun opettajan opetuksesta. Toisaalta vanhemmat opettajat voivat olla halutto-mampia ottamaan TVT:aa opetukseensa, koska sen käyttäminen ei ole heille niin tuttua kuin nuorem-mille. Esimerkiksi Blanche O’Bannonin ja Kevin Thomasin (2014) tutkimuksen mukaan yli 50-vuotiaat yhdysvaltalaiset yliopisto-opettajat eivät olleet enää halukkaita hyödyntämään opetuksessaan oppilai-den omia laitteita, koska heidän olisi pitänyt omaksua uuoppilai-denlaisia opetuksen toimintamalleja.
Kulttuurintutkija Johanna Uotisen (2003, 346) mukaan on tavallista, että jotkut ihmiset koke-vat teknologian merkityksettömäksi, epämiellyttäväksi ja pelottavaksi sen nykyisestä arkipäiväisyy-destä ja tuttuudesta huolimatta. Media-aineistossani jopa väitetään, että opettajilla on ollut toistaiseksi asennevamma TVT:n käyttöä kohtaan, eivätkä he ole sen vuoksi ole integroineet sitä opetukseensa (myös Betcher & Lee 2009, 133). Heitä ei ole esimerkiksi kiinnostanut käyttää TVT:aa tai soveltaa ole-massa olevia ohjelmia ja laitteita omiin mielenkiinnon kohteisiinsa (Collins & Halverson 2009, 109). Eräs haastattelemani opettaja kertoi, että opettajien pelko TVT:n opetuskäyttöä kohtaan oli vielä jokunen vuosi sitten nykyistä yleisempää. Nyt opettajat näyttävät kokevan varsinaisen pelon sijaan enemmän epävarmuutta, joka on edelleen omiaan vähentämään TVT:n opetuskäyttöä. Esimerkiksi eräs haastatte-lemani opettaja puhuu opettajista, jotka hänen havaintojensa mukaan käyttävät TVT:aa lähinnä vain pakkotilanteissa (myös Cuban 2001, 51).
Haastateltava 1: Ketkä on epävarmoja, ni se helposti tekee jotain muuta ja käyttää vähän niinku pakon eessä. Tai sit ihan oikeesti joutuu keskit-tyy siihen, et nyt tehään näillä jotain.
Barrie Gunterin ja hänen tutkijakumppaneidensa (2009, 4–5) mukaan TVT:n käyttöä kohtaan tunnettu varmuus tai epävarmuus voi olla hetkellistä tai kohdistua johonkin tilanteeseen tai yksittäiseen laittee-seen ja ohjelmaan. Varmuuden ja epävarmuuden kokemukset vaihtelevat eri tilanteissa, koska TVT:n käyttö on erilaista eri käyttötarkoituksissa. Anoush Simonin (2006, 118) mukaan joistain toisista käyttö-tarkoituksista ja -tilanteista tutut laitteet tai ohjelmat eivät toimi joka paikassa yhtä hyvin kuin toisessa.
Esimerkiksi kaikkia tieto- ja viestintäteknologioita, joita opettajat käyttävät omalla vapaa-ajallaan, ei voi käyttää opetuksessa. Toisaalta TVT:n peruskäyttö on usein samankaltaista myös opetustilanteissa kuin opettajien vapaa-ajalla harjoittama TVT:n käyttö. Opettajat kokevat sen usein helpoksi, koska perus-käyttöä täytyy tehdä jatkuvasti.
Haastateltava 3: [H]elppohan niitä on päivitellä. Ja helppohan sinne on laittaa ja tähä tätä juttua ja tota tiedon keruuta. – – Ei siinä minkään-laista haastetta oo minusta niinku sinäänsä. Se on jokapäivästä.
Mario Brun ja Enrique Hinostrozan (2014, 227) tutkimuksen mukaan TVT:n peruskäyttöä ei yleensä koeta opetuksen uhkana tai haasteena (myös Cuban 2001, 57). Lisäksi Christine Ditzlerin ja hänen tut-kijakumppaneidensa (2016, 187) mukaan opettajat, jotka ovat saaneet hyviä kokemuksia TVT:n käytöstä vapaa-ajallaan, hyödyntävät sitä työssään helpommin (myös Hernández-Ramos ym. 2014). Myös tutki-musaineistossani opettajat perustelevat omaa opetuskäyttöön liittyvää TVT-osaamistaan aiemmin han-kituilla kokemuksillaan ja TVT:n jokapäiväisellä käytöllä. Monet opettajat kuitenkin kyseenalaistavat oman TVT-osaamisensa tutkimusaineistossani. He kertoivat oman osaamisensa olevan keskivertoa hei-kompaa tai kattavan vain TVT:n perustaidot. He kokivat, etteivät pysty opettamaan nykyisillä taidoil-laan lapsille riittävän hyvin näiden tulevaisuudessa tarvitsemia taitoja (myös Nurmi & Jaakkola 2002, 111). Sama huoli toistuu myös media-aineistossa, mutta opettajat eivät kerro, millainen TVT-osaaminen olisi heille riittävää.
Moni opettaja on huolissaan siitä, miten digitekniikkaa pystyy käyttä-mään opetustyössä (HS verkkosivut 14.10.2016).
– – –
Noin puolet opettajista kokee omat digivalmiutensa vain kohtalaisiksi tai jopa heikoiksi, kun digitalisuuteen nojaavaa uutta opetussuunnitel-maa otetaan käyttöön (Yle verkkosivut 9.9.2016).
– – –
Haastateltava 3: Kun opettajan ongelma on tosissaan se, että pystyykö ite olemaan sillä tasolla, missä pitäs olla.
– – –
Haastateltava 1: Ehkä just se oma osaaminen sitten. Ettei tavallaan tiiä niin paljon niistä vaihtoehdoista ja mahollisuuksista, mitä on. Niin sitte ei välttämättä osaa hyödyntää niitä.
Digiajan peruskoulu 2017 – tilannearvio ja toimenpidesuositukset -raportin mukaan noin puolet suomalai-sista opettajista kokee olevansa TVT:n perustason osaajia. Noin neljännes kaikista opettajista, noin 40 prosenttia naisopettajista ja noin 20 prosenttia miesopettajista, kertoi osaamisessaan olevan huomatta-via puutteita, eivätkä heidän TVT-taitonsa riitä opetussuunnitelman asettamiin tavoitteisiin käyttää TVT:aa jokaisessa oppiaineessa. (Kaarakainen ym. 2017, 28.) Vuonna 2018 vain kymmenen prosenttia opettajista koko osaamisensa heikoksi, mutta opettajien perusosaamisen taso säilyi liki ennallaan. Toi-saalta kehittyneitä TVT-taitoja itselleen raportoineiden määrä kasvoi muutaman prosenttiyksikön, joten kokonaisuudessaan opettajien TVT-osaamisessa on tapahtumassa positiivista kehitystä. (Tanhua-Pii-roinen ym. 2019, 19.)
Päivi Atjosen (2005, 27) mukaan opettajilla on aina käsitykset omasta osaamisestaan ja kyvyis-tään käyttää tieto- ja viestintäteknologiaa opetuksen välineenä tai tukena, mutta opettajat eivät välttä-mättä arvioi omaa osaamistaan totuudenmukaisella tavalla. Louisa Leamanin (2008, 1–6) mukaan opet-tajat ovatkin usein kriittisiä omaa toimintaansa kohtaan, vaikka oman henkilökohtaisen epävarmuuden hyväksyminen olisi itsensä kehittämiseksi tärkeää. Opettajien kyky tunnistaa oma puutteellinen TVT-osaaminen on itse asiassa merkki siitä, että heillä on asiaan liittyvää taitoa. Toisaalta opettajien oman osaamisen määritteleminen heikoksi ja riittämättömäksi kertoi tutkimusaineistossani kuultujen opetta-jien kokemasta yleisestä TVT:n opetuskäyttöön liittyvästä epävarmuudesta (myös Jaakkola 2012, 301;
Koehler & Mishra 2009, 62; Ylipulli 2015). Opettajat pitivät tutkimusaineistossani omaan osaamiseensa kohdistuvaa epävarmuutta yllä jopa ylikorostuneesti, koska jokainen haastattelemani opettaja kertoi kokeneensa joissakin tilanteissa varmuutta TVT:n käytössä. Tilanteet syntyivät opettajien ja TVT:n vä-liseen vuorovaikutukseen liittyvien toimijoiden ominaisuuksista ja niiden yhteensopimattomuudesta, jolloin opettajat eivät aina osanneet käyttää edes heille aiemmin tuttua teknologiaa.
Samaan aikaan kun haastattelemani opettajat korostivat omaa epävarmuuttaan, he kuvasivat tekemissäni haastatteluissa monia vahvuuksiaan ja onnistumisiaan TVT:n käyttäjinä. Tulkitsen joiden-kin tutkimusaineistossani ääneen päässeiden opettajien olevan keskivertoa parempia ja osaavampia TVT:n käyttäjiä. Esimerkiksi kaksi haastattelemaani opettajaa mainitsi toimineensa jossakin vaiheessa uraansa koulunsa TVT-asioista vastaavana opettajana. Toinen heistä kertoi toimivansa TVT:n vastuu-opettajana haastattelun tekohetkellä, mutta pohti aktiivisesti oman osaamisensa riittävyyttä sekä koh-taamiaan haasteita TVT:n käyttäjänä. Hän koki myös tarvitsevansa runsaasti lisää osaamista, koska ei kokenut sen olevan riittävällä tasolla. Toinen haastattelemani opettaja puolestaan kertoi, että oli aiem-min toiaiem-minut koulullaan TVT-asioiden edelläkävijänä. Hän oli kuitenkin omien sanojensa mukaan jää-nyt TVT:n nopean kehittymisen ja ohjelmistojen päivittymisen vuoksi osaamisessaan muista opettajista jälkeen. Hän ei ollut ehtinyt omaksua uusia asioita muiden opettajien kanssa samassa tahdissa. Lisäksi hän koki haastattelun tekohetkellä TVT-osaamisensa olevan heikompaa kuin muilla opettajilla. Myös muut haastattelemani opettajat pitivät muita opettajia itseään parempina TVT:n käyttäjinä ja vertasivat omia taitojaan muiden osaamiseen. He ulkoistivat puheessaan hyvän TVT-osaamisen muille, erityisesti heitä itseään nuoremmille opettajille.
Haastateltava 3: Siinä oon sitä mieltä, että nää nuorimmat opettajat, niin kyllähän niillä on suurempi valmius [käyttää TVT:aa].
Susanna Pöntinen kutsuu tapaa puhua itseä nuorempien ihmisten TVT-osaamisesta sukupolvipu-heeksi. Pöntisen tutkimusaineistona olivat vuosina 2008–2009 kerätyt ensimmäisen vuoden opettaja-opiskelijoiden kirjalliset kokemukset TVT:sta. Pöntisen tutkimuksessa opettajaopiskelijat määrittelivät itsensä ensimmäiseen sukupolveen, jolla on ollut mahdollista käyttää runsaasti TVT:aa omassa elämäs-sään samalla tavoin kuin lapsilla. Nuoret opettajaopiskelijat eivät kuitenkaan määritelleet itseään yhtä hyviksi TVT:n käyttäjiksi kuin lapsia, joilla he ajattelivat olevan erinomaiset taidot. Sen vuoksi he us-koivat, että vasta tulevat opettajasukupolvet osaavat käyttää TVT:aa riittävän hyvin opettaakseen lap-sille arjessa tarvittavia taitoja. (Pöntinen 2013, 104–129.) Myös muutamat haastattelemani opettajat ku-vasivat olevansa ensimmäistä TVT:aa aktiivisesti käyttävää sukupolvea, mutta he eivät missään haas-tattelun vaiheessa korostaneet olevansa erityisen hyviä TVT:n käyttäjiä. He kuitenkin myönsivät, että heidän sukupolvikokemuksestaan on ollut jotain erityistä hyötyä TVT:n opetuskäytössä (ks. Tanhua-Piiroinen ym. 2019, 20).
Haastateltava 4: Oon niinku käyttäny paljon tietokonetta ja opiskellut itse silleen, ku oon kasvanu siihen, että niitä ei tartte pelätä. Mä en voi kovin helpolla hajottaa ja sekottaa jotain konetta.
– – –
Haastateltava 1: Et silleen varmaan oon sitä ensimmäistä sukupolvee, joka on haltuunottanu tätä tieto- ja viestintäteknologiaa, ni varmasti on hyötyä.
Samalla tavoin kuin oppilaita pidetään teknologiayhteiskuntaan kasvaneina diginatiiveina, tänä päi-vänä myös aikuiseksi määritellyt ihmiset ovat kasvaneet koko ikänsä teknologiayhteiskunnassa ja saa-neet kokemuksia TVT:n käytöstä (ks. Prensky 2001). Tutkijoiden antamissa kategorioissa diginatiivin ja diginatiivin käsitteeseen rinnastettavien ihmisten syntymävuodet vaihtelevat eri lähteissä jopa 1980-luvulta 2000-luvulle (Buckingham 2006, 1; Gunter ym. 2009, 6; Järvensivu & Nikkanen 2014, 194; Sefton-Green 1998, 2; Turner 2015). Monista diginatiiveista on tullut jo aikuisia, mutta heidän kokemansa tek-nologiayhteiskunta ei ole samanlainen kuin se on nykylasten kokemana. Esimerkiksi Anja Lahikaisen (2015, 28) mukaan jo muutaman vuoden ikäero riittää muuttamaan TVT:n käyttötarkoituksia ja sille annettuja merkityksiä, koska se muuttuu ja kehittyy jatkuvasti. Monet opettajat puolestaan ovat vähin-tään yhden sukupolven tai toisinaan jopa kaksi sukupolvea oppilaitaan vanhempia, joten myös nuorilla opettajilla on oppilaisiin verrattuna erilaisia TVT:n käyttökokemuksia ja -tapoja (Koehler ja Mishra 2009, 62). Lisäksi nuoret opettajat eivät arkisessa ymmärryksessä tai yleisimmissä sosiokulttuurisissa tulkin-noissa määrity oppilaiden tavoin diginatiiveiksi, vaikka osaisivat käyttää TVT:aa hyvin (Grusin 2014, 86).
Lasten, nuorten tai aikuisten diginatiivius ei tarkoita tutkijoiden antamissa määritelmissä sitä, että TVT:aa osattaisiin automaattisesti käyttää tai sitä käytettäisiin samalla tavalla samanikäisten kes-ken. Lisäksi diginatiivius on enimmäkseen vain tutkijoiden käyttämä sukupolvikategoria, eikä juuri kukaan tutkimusaineistossani käyttänyt kyseistä käsitettä. Tutkimusaineistoni mukaan opettajien ja op-pilaiden välillä on runsaasti erilaisia TVT:n käyttötapoja, koska heidän varmuutensa ja osaamisensa käyttää sitä on erilaista. Kulttuuriset sukupolvikokemukset eivät koske kaikkia ikäryhmän edustajia tai johonkin kulttuuriin kuuluvia ihmisiä, koska TVT:n ansiosta sukupolvikokemuksista tulee paikallisem-pia, toisistaan eriytyneitä ja lyhytaikaisempia. Toisaalta teknologian ansiosta sukupolvikokemukset ylittävät aiempaa helpommin globaaleja rajoja ja sukupolvikokemuksista tulee samanaikaisesti laajem-pia ja enemmän ihmisiä tavoittavia. (Ks. Alanen 2001, 98–115; Marin 2001, 41.)