Koulujen riittämättömät laitteet

Oppilaiden henkilökohtaisiin laitteisiin liittyy paljon kysymyksiä siitä, kuka maksaa ne, kuka niitä käyt-tää ja mitä niille tapahtuu käytön jälkeen. Monien tutkimusaineistoani toimijoiden mielestä oppilaiden käyttöön koululta annettava henkilökohtainen laite on kaikkein paras vaihtoehto käyttää TVT:aa ope-tuksen tukemistarkoituksissa, koska monet laitteet on alun perin suunniteltu nimenomaan henkilökoh-taiseen käyttöön. Niiden ominaisuuksia on helppo muokata yleisesti oppilaita miellyttäviksi sekä yksi-löllisiin tarpeisiin sopivaksi, jolloin ne esimerkiksi Pohjois-Irlannissa asiaa tutkineiden Linda Clarken ja Lesley Abbottin (2016, 1061) mukaan parantavat oppilaiden työskentelymotivaatiota ja oppimista. Glo-baalina kouluissa käytettävien laitteiden ihannetavoitemääränä pidetään, että jokaisella oppilaalla on mahdollisuus käyttää henkilökohtaista laitetta (Behar & Mishra 2015, 73). Henkilökohtainen tarkoittaa käytännössä sitä, ettei laitetta tarvitse jakaa toisten oppilaiden kanssa. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että laitteen omistusoikeus siirtyisi oppilaalle. Heidän ei tarvitse maksaa sen hankintaa perusopetuksen maksuttomuusperiaatteen vuoksi (Perusopetuslaki 628/1998), mutta oppilaat ovat vastuussa koulun heille hankkimista laitteista.

Tutkimusaineistoni mukaan läheskään kaikilla kouluilla ei vielä ole mahdollisuutta tarjota lapsille henkilökohtaista laitetta, mutta koulujen laitehankintoihin liittyvä keskustelu näyttää peilautu-van kaikille oppilaille hankittavaan henkilökohtaiseen laitteeseen. Tutkimusaineistoni mukaan laittei-den hankinnoissa jäädään kauas tavoitteista, koska media-aineistossani koulujen kuvataan esimerkiksi olleen ensimmäisen opetussuunnitelmavuoden aikana varsin digiköyhiä. Haastattelemieni opettajien mukaan joillakin kouluilla on käytössään vain 16 taulutietokonetta 400:aa oppilasta kohti, ja joillain toisella koululla on käytössään 22 laitetta kolmea luokallista kohti (arvioni mukaan noin 60 oppilasta).

Määrät tarkoittavat keskimäärin vain yhtä laitetta 20:tä oppilasta kohti. Muutaman haastattelemani opettajan mukaan heidän kouluillaan olevien laitteiden kokonaismäärä on tässä mainittua suurempi,

mutta kaikkien haastattelemieni opettajien mielestä nykyisissä laitemäärissä olisi vielä huomattavasti parannettavaa. He toivoivat yleisesti lisää resursseja laitehankintoihin, koska he ovat huomanneet on-gelman olevan joka puolella samankaltainen.

Haastateltava 4: Oikeestaan muuta, ku oispa lisää resursseja, mutta se taitaa olla aina se sama [joka paikassa]. – – Se innostus ois paljo suurempi kuin sitten, mitä täällä oikeen pystyy, jaksaa tehdä.

– –

Haastateltava 3: Et ei se [koneiden määrä koulussa] oikeen se pelaa vielä, mitä se pitäis olla. – – Joka puolella tuntuu olevan vähä samanlainen haaste siinä [laitteiden käyttömahdollisuuksista].

Opetussuunnitelman toteuttamisen näkökulmasta laitteita olisi ollut tarpeen olla nykyistä runsaammin jo ennen opetussuunnitelman voimaantuloa, koska media-aineistossani kerrotaan jopa kouluille anne-tuista suositelluista laitteiden käytön prosenttimääristä. Niissä on määritelty, miten paljon laitteita pitää käyttää suhteessa muuhun opetukseen. Media-aineistossani TVT:n käytöstä annettuja käyttösuosituk-sia ja prosenttimääriä kutsutaan digiohjelmiksi, joiden laajempana tavoitteena on lisätä koulujen välistä tasa-arvoa ja niiden sisällöllisenä tehtävänä on parantaa kouluissa olevien koulujen laitemäärää sekä opettajien osaamista. Myös Digiajan peruskoulu 2017 – tilannearvio ja toimenpidesuositukset -raportti kertoo koulujen digitalisaatiolle tai TVT:n opetuskäytölle asetetuista tavoitteista ja strategioista. Rapor-tin mukaan suurimmalla osalla kouluista oli jonkinlainen tavoite jo vuonna 2016, mutta vain muutama prosentti rehtoreista kertoi koulunsa saavuttaneen tavoitteensa. Noin 60 prosentilla kouluista asia oli kuitenkin vireillä, ja noin kolmannes kouluista oli kehittynyt oman digitaalisuutensa edistämisessä viime aikoina. (Kaarakainen ym. 2017, 17.) Muutamaa vuotta myöhemmin aiempaa useammat koulut raportoivat kehittyneensä omassa digitaalisuudessaan, mutta vain harva oli edelleenkään päässyt aset-tamaansa tavoitteeseen (Tanhua-Piiroinen ym. 2019, 15). Tutkimusaineistoni perusteella tavoitteet jää-vät toistaiseksi vielä saavuttamatta, koska kouluissa ei ole tarpeeksi laitteita toteuttamaan kaikkia ta-voitteita.

Toisista [opettajista] tuntui irvokkaalta määritellä prosentteja tietyn tek-niikan käytölle, kun omalla koululla ei vielä edes ole oppilaille koneita (HS 4.10.2016).

Haastattelemani opettajat kertoivat, ettei heille ole määritelty mitään TVT:n käyttöprosentteja tai muu-tenkaan kerrottu, miten paljon heidän on käytettävä TVT:aa opetuksessaan. Muutamat haastattelemani opettajat kuitenkin kertoivat, että heidän pitää käyttää erilaisten hallinnollisten linjauksien vuoksi joi-takin laitteita ja ohjelmistoja, kuten Wilmaa ja sähköisiä kalentereja. Tutkimusaineistoni opettajat mai-nitsivat, etteivät kaikki opettajat halua noudattaa jokaista ohjeistusta. He kertoivat, että jotkut opettajat eivät koe kaikkien kouluille hankittujen laitteiden tai sovelluksien käyttöä välttämättöminä. Opettajien vastustus osoittaa kritiikkiä erilaisia ylhäältäpäin annettuja ohjelmien käyttöpakkoja kohtaan, koska sa-maan aikaan opettajat eivät saa käyttöönsä kaikkia haluamiaan laitteita tai ohjelmia yleisten resurssi-puutteiden vuoksi.

Haastattelemani opettajat kertoivat, että tieto- ja viestintäteknologioiden opetuskäyttöön tar-vittavien resurssien niukkuus ja laitteiden vähäisyys estävät jopa TVT:sta innostuneiden ja osaavien TVT:n käyttäjien toimimisen. Media-aineistoni eri toimijoiden näkemysten mukaan opetussuunnitel-mamuutoksen ansiosta kouluille oli kuitenkin tullut huomattavasti enemmän laitteita kuin aiempina vuosina oli ollut saatavissa ja opettajien käytössä. Lisäksi media-aineistossani kerrotaan, että lisää lait-teita on tulossa lähivuosien aikana. Esimerkkisi Opetusvirasto on luvannut vuoteen 2019 mennessä joka toiselle alakoululaiselle ja jokaiselle yläkoululaiselle kannettavan tietokoneen. Opetusviraston laiteta-voite on asetettu kolmen vuoden päähän alakoulun opetussuunnitelman voimaan astumisesta, jolloin opettajat joutuvat pärjäämään opetuksessaan yleistä globaalia laitetavoitetta vähäisemmillä laitteilla.

Lisäksi näkemyksessä halutaan priorisoida vanhemmat lapset laitteiden käyttäjiksi, joten edes kolmen vuoden päästä opetussuunnitelman voimaan astumisesta laitemäärä ei välttämättä ole riittävä.

Tutkimusaineistoni perusteella kullekin koululle tarvittava laitemäärä on kuitenkin ollut tois-taiseksi epäselvä, mutta Opetusviraston kerrotaan media-aineistossani alkaneen tilastoida eri kouluissa olevien laitteiden määriä. Tilastoinnin ansiosta uusien laitteiden kohdentaminen niitä tarvitseville kou-luille olisi jatkossa helpompaa. Tilastointi oli tutkimusaineistoani kerätessäni vielä kesken, mutta myö-hemmin tutkimusta tehdessäni havaitsin uutisen, jossa kerrottiin alueellisten laitemäärien selvityksen valmistumisesta. Selvityksen perusteella vielä kaksi vuotta opetussuunnitelman voimaantulon jälkeen monissa kouluissa oli käytettävissä edelleen vain muutama tietokone. Toisissa kouluissa puolestaan kaikilla oppilailla oli jo mahdollisuus käyttää koulun tarjoamaa henkilökohtaista laitetta. (Yle selvitti:

Näin erilaiset lähtökohdat lapset saavat koulutielle asuinpaikan perusteella – katso koulukoneesta, miten kuntasi menestyi, Yle verkkosivut 15.5.2018.)

7.1.2 ”Vanhentuneiden” laitteiden uusiminen

Media-aineistossani kuultu asiantuntija toteaa, ettei uusi opetussuunnitelma pakota tai muutenkaan edellytä hankkimaan kouluille uusimpia laitteita. Hän tarkoittaa, että vanhoillakin laitteilla pärjätään ja voidaan harjoittaa tieto- ja viestintäteknologioiden opetuskäyttöä uuden opetussuunnitelman tarkoit-tamalla tavalla. Myöskään Mikko Turusen (2011, 65) mukaan uusia laitteita ei kannata hankkia kouluille vain laitteiden uudistamistarpeen vuoksi. Vanha kone ei ole automaattisesti vanhentunut, jos se edel-leen toimii. Tutkimusaineistoni perusteella kouluissa kuitenkin näyttää olevan käytäntönä siirtyä isoista ja vanhanaikaisina pidetyistä pöytätietokoneista pieniin ja kätevästi liikuteltaviin mobiililaittei-siin (vrt. Kaganer et al. 2013, 75; Tacchi ym. 2012, 528; Tanhua-Piiroinen ym. 2019, 18). Niitä pidetään digiloikkadiskurssissa opetukseen sopina, vaikka myös ne täytyy päivittää säännöllisin väliajoin uusiin laitteisiin. Esimerkiksi eräs haastattelemani opettaja kuvaa uutena pidettävien laitteiden vanhentuvan nopeasti niiden runsaan käytön vuoksi.

Haastateltava 5: Nää meiän vanhat läppärit, niin nyt ne alkaa la-hoomaan. Mut toisaalta ne on viis vuotta ollu jo käytössä ja on ne niin kovassa käytössä, et se ei nyt tavallaan oo mikään ihmekkään, että ne rupee hajoomaan.

Laitteet määritellään sosiokulttuurisissa konteksteissa käyttökelvottomiksi tai esimerkiksi vanhentu-neiksi, kun niillä ei voi enää tehdä yksilöiden haluamia toimintoja. Kaikki laitteet eivät vanhene samalla tavoin tai yhtä aikaa, tai niitä ei pidetä samasta syystä vanhentuneina, koska ihmisten kokemukset lait-teiden käytettävyydestä ja toimivuudesta ovat vaihtelevia (Kukulska-Hulme 2008). Lisäksi ihmisten TVT:lle antamat merkitykset muuttuvat, jos laitteiden ja ohjelmistojen ominaisuudet eivät vastaa enää ihmisten tarpeisiin. Se tarkoittaa, että laitteiden ja ohjelmien ominaisuudet sopivat edelleen joihinkin tai joidenkin ihmisten käyttötarkoituksiin. Käytännössä melko vanhojakin laitteita voi siis edelleen käyttää moniin perustoimintoihin, kuten kirjoittamiseen tai tiedonhakuun, vaikka samaan aikaan osa laitteiden ominaisuuksista vanhentuu puuttuvien ohjelmistopäivityksien vuoksi. Esimerkiksi haastat-telemani opettaja kertoi voivansa käyttää joissain toisessa tilanteessa vanhentuneita laitteita omassa henkilökohtaisessa käytössään.

Haastateltava 2: [K]un näitä tehhään näitä laitteita, niin nehän totta kai sen myynnin takkii pittää niinku aina olla parempia ja parempia, mutta mulla on tossa kymmenen vuotta vanha pöytäkone ja sillä vaan hom-mat sujjuu. Ei siinä oo mitään, mitä miun ei tarvii tehä. Ei mun tarvii päivittää sen takkii konetta.

Laitteiden teknisten ominaisuuksien vanhentuminen näkyy puolestaan tilanteissa, joissa niiden valmis-tajat tai sovelluksien ylläpitäjät eivät enää tarjoa niihin päivityksiä tai ylläpitoa esimerkiksi silloin, kun markkinoille tulee uudempia laitteita. Päivittämättömien laitteiden sisällöt altistuvat helpommin esi-merkiksi tietoturvauhkille (Sillanpää 2013, 50), jolloin niiden käytettävyys heikkenee ja ihmiset jättävät ne helposti käyttämättä ja vaihtavat uudempiin. Esimerkiksi Roland Strauszin (2009) mukaan ajatellaan, että tieto- ja viestintäteknologioihin on jo valmiiksi suunniteltu nopea vanhentuminen, jotta kuluttajat

hankkisivat uuden laitteen jo muutaman vuoden päästä edellisen hankinnasta. Myös eräs media-aineis-tossani kuultu opettaja pohtii, että jotain laitteita voi käyttää vain kolme vuotta ennen uuden hankki-mista. Se tarkoittaa, että oppilaat tarvitsevat yhdeksän vuotta kestävän peruskoulun aikana usean lait-teen pystyäkseen käyttämään uusimpia ohjelmistoja ja sovelluksia riittävän hyvin. Lisäksi laitteita tar-vitaan yhä enemmän jo varhaiskasvatuksessa ja esiopetuksessa, joten kysymykset laitteiden käytettä-vyydestä ja vanhenemisiästä on otettava huomioon erityisesti niiden hankintahinnan vuoksi. Kokonai-suudessaan on kuitenkin vaikeaa arvioida, milloin TVT on päivitettävä uuteen esimerkiksi niiden ope-tukseen sopimattomuuden vuoksi (Disterer & Kleiner 2013, 45).

Tutkimusaineistoni perusteella kouluihin tehdään laitehankintoja yhä useammin. Uusia lait-teita hankitaan jatkuvasti ja eri aikoina isojen kertakustannusten välttämiseksi. Lisäksi opetukseen huo-nosti soveltuvat ja vanhentuneet laitteet pitää jossain vaiheesta korvata uusilla laitteilla. Se tarkoittaa jatkuvaa resurssitarvetta, joten laitehankinnat on tehtävä huolella. Tässä ei kuitenkaan aina ole onnis-tututtu ja rahat ovat menneet hukkaan. Media-aineistossani kerrotaan esimerkiksi tapauksesta, jossa koululle oli hankittu uusia laitteita, mutta niitä ei ollut saanut aluksi käyttää. Laitteet oli laitettu varas-toon pian niiden hankinnan jälkeen, ja ne olivat unohtuneet sinne jopa vuosien ajaksi. Kun laitteita oli vihdoin saanut luvan käyttää, ne eivät enää toimineet opetuksessa. Niihin ei esimerkiksi ollut saatavissa tarvittavia tietoturvapäivityksiä, eivätkä ne olleet enää yhteensopivia uusimpien sovellusten tai ohjel-mistojen kanssa. Laitteet piti lopulta korvata lähes käyttämättöminä uusilla.

Koulujen siirtyminen teknologian kertakäyttökulttuurin eli uuden teknologian hankintaan muutaman vuoden välein tuo uusia yhteiskunnallisia haasteita, jotka liittyvät esimerkiksi laitteiden kierrätykseen. Laitteita ei voi kierrättää eteenpäin ilman muistin pois pyyhkimistä ja käyttäjätietojen nollausta (Disterer & Kleiner 2013, 52). Lisäksi laitteiden kierrätyksessä tarvitaan kohde, joka suostuu ottamaan vastaan käytettyjä laitteita tai niiden osia. Lisäksi uusien laitteiden hankkiminen vanhentu-neiden tilalle tarkoittaa kunnille jatkuvaa rahanmenoa, eikä uusien laitteiden jatkuva ostaminen ja hankkiminen ole myöskään ympäristölle kovin kestävä ratkaisu (ks. Pihkola ym. 2014). Laitteiden han-kintaan vaikuttavat kuitenkin tulkintani mukaan useimmiten vain rahalliset resurssit eivätkä eettiset pohdinnat laitteiden käyttöiästä tai loppusijoituksesta.