Auttava kohtaaminen surussa
Sielunhoidollisuuden kokemukset suruprosessissa
Itä-Suomen yliopisto, teologinen osasto Läntinen teologia
Pro gradu -tutkielma Käytännöllinen teologia Kanerva Vaakanainen
Sitä mitä kaipaamme, emme menetä koskaan.
Sitä jota rakastamme, kaipaamme aina.
Claes Andersson
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND Tiedekunta – Faculty
Filosofinen tiedekunta Osasto – School Teologian osasto Tekijä – Author
Kanerva Vaakanainen Työn nimi – Title
Auttava kohtaaminen surussa − Sielunhoidollisuuden kokemukset suruprosessissa Pääaine – Main
subject Työn laji – Level Päivämäärä –
Date Sivumäärä – Number of pages
Käytännöllinen
teologia Kandidaatintutkielma 12.4.2018 63 s.
Pro gradu -tutkielma x Aineopintojen
tutkielma Sivuainetutkielma
Tässä tutkimuksessa tarkastellaan sielunhoidon merkitystä suruprosessin aikana ja millaista sielunhoitoa on tarjolla suruun. Lisäksi selvitetään mitkä asiat edistivät ja mitkä hidastivat selviytymistä. Tutkimusaineistona on viisi haastattelua, jotka nauhoitettiin ja litteroitiin.
Haastateltavat olivat kaikki naisia iältään 48−70-vuotiaita.
Haastateltavista kolme oli leskiä, joista yksi oli puolisonsa lisäksi menettänyt aikuisen lapsensa.
Yhden haastateltavan lapsi oli kuollut taaperoikäisenä syöpään. Leskistä kaksi oli ollut edesmenneen puolison omaishoitajia, toinen heistä useita vuosia. Yksi leskistä oli menettänyt miehensä nopean sairauskohtauksen seurauksena. Yksi haastateltavista oli menettänyt lyhyen ajan sisällä molemmat vanhempansa sekä hyvin läheisen serkkunsa.
Aineiston perusteella voidaan tulla siihen tulokseen, että läheisen menettämisen yhteydessä käydään laaja-alaisesti niin sosiaalisia kuin psyykkisiä prosesseja riippumatta siitä oliko kysymyksessä lapsen, puolison tai omien vanhempien menetys. Analyysi on väljästi teoriasidonnainen, lähellä aineistolähtöistä. Erityisesti on kiinnitetty huomiota sielunhoidon saamiseen ja selviytymiseen suruprosessissa. Tutkimuksessa käsitellään niin ammatillisista, pastoraalista kuin keskinäistä sielunhoitoa, joka on usein myös vertaistuen puitteissa tapahtuvaa sielunhoitoa.
Tutkimustulokset perustuvat informanttien omiin kokemuksiin. Sielunhoitoa oli saatu monin eri tavoin, mutta sitä oli jääty myös ilman. Kysyntä ja tarjonta eivät olleet aina kohdanneet. Saatu sielunhoito oli tullut tarpeeseen, mutta sitä olisi saanut olla enemmänkin. Osalla haastateltavista oli ollut tilanteita, joissa he olisivat erityisesti tarvinneet sielunhoitoa, mutta juuri sillä hetkellä sitä ei ollut tarjolla. Seurakunnan sururyhmien lisäksi haluttiin myös henkilökohtaista keskusteluapua papilta tai diakonilta. Lisäksi aineistosta nousi muitakin asioita, joita informantit pitivät sielunhoidollisena tukena suruprosessissaan. Myös suruprosessia hidastavia asioita oli koettu.
Haastateltavat pitivät sielunhoidossa tärkeimpänä sitä, että saivat kertoa suhteestaan kuolleeseen, puhua tuntemuksistaan ja ilmaista tunteitaan yhä uudelleen. Kuuntelemisen lisäksi sielunhoitajalta odotettiin aitoa kohtaamista. Seurakunnan merkitys sielunhoidon tarjoajana on tärkeä läheisensä menettäneiden keskuudessa ja sukulaisten ja ystävien tuki oli myös merkittävä erityisesti silloin kun ammatillinen sielunhoito puuttui kokonaan tai oli vähäistä. Mutta perheen ja ystävien tuki yhdessä ammatillisen sielunhoidon kanssa tukivat selviytymistä parhaiten. Toivon tutkimukseni lisäävän kaikkien sitä lukevien ymmärrystä läheisensä menettäneitä kohtaan.
Avainsanat – Keywords
Suru, suruprosessi, sielunhoito, pastoraalinen sielunhoito, keskinäinen sielunhoito, selviytyminen
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND Tiedekunta – Faculty
Philosophical Faculty Osasto – School School of Theology Tekijä – Author
Kanerva Vaakanainen Työn nimi – Title
Supporting encounters in times of sorrow – Experiences of pastoral care and counselling in the bereavement process.
Pääaine – Main
subject Työn laji – Level Päivämäärä –
Date Sivumäärä – Number of pages
Practical Theology Kandidaatintutkielma 12.4.2018 63 p.
Pro gradu -tutkielma x Aineopintojen
tutkielma Sivuainetutkielma Tiivistelmä – Abstract
This study is set out to observe the significance of pastoral care and counselling during the bereavement process and the types of counselling and pastoral care available for the mourners.
Furthermore, it aims to determine factors that facilitate or hinder the recovery process. The study material consists of recorded and transcribed interviews of five women between the ages of 48 and 70.
Three of the interviewees were widows, and one of them had also lost an adult child. One interviewee’s child had died of cancer as a toddler. Two of the widows had been informal carers for their spouses, one of them for several years. One of the widows had lost her husband to a severe acute condition. One interviewee had lost both parents and a very close cousin over a short period of time.
Based on the material, it can be concluded that a loss of a close person involves experiencing wide-ranging social and psychological processes, regardless of whether the loss concerned one’s own child, spouse or parents.
Although this study utilises content analysis, which is loosely connected to theory. Particular attention is paid to receiving counselling and pastoral care and recovery in the bereavement process. The study deals with both mutual and professional pastoral care and counselling, which often takes place in the context of provision of informal care.
The study results are based on the interviewees’ personal experiences. They had received pas- toral care and counselling in many ways but had also been left without it. Demand and supply had not always met. According to the interviewees, their need for counselling and pastoral care had been met to some extent, but they could have used more of it. Some of the interviewees had experienced situations where they had had a particular need for pastoral care or counselling but none had been available at that very time. In addition to the congregational bereavement groups, they had also wanted personal conversational help from a priest or deacon. Moreover, other matters surfaced from the material that the interviewees considered as caring and sup- porting in their bereavement process. Furthermore, they had also experienced matters hinder- ing the bereavement process.
The interviewees told that the most important thing for them in counselling and pastoral care had been the opportunity to tell about their relationship with the deceased and speak about their feelings and express them over and over again. Besides listening, the pastoral care givers were also expected to be there for genuine encounters with the mourners. The congregation is important as provider of pastoral care among those who have lost someone close, and the support of family and friends is also significant particularly when professional pastoral care is completely unavailable or only available to a limited extent. However, the recovery was best facilitated by a combination of the support of family and friends and professional pastoral care.
I hope that my study helps all readers better understand those who have lost their beloved ones.
Avainsanat – Keywords
Sorrow, bereavement process, pastoral care, counselling, mutual counselling, recovery.
1
Sisällys
1 JOHDANTO ... 2
2 KÄSITTEIDEN MÄÄRITTELY ... 4
2.1 Sielunhoito ... 4
2.2 Suru ... 9
2.3 Suruprosessi ... 12
2.4 Aikaisempi tutkimus... 16
3 TUTKIMUSTEHTÄVÄ JA TUTKIMUKSEN SUORITTAMINEN ... 19
3.1 Tutkimustehtävä ... 19
3.2 Aineiston kerääminen ... 21
3.3 Aineiston analyysi ... 23
3.4 Tutkimuksen luotettavuus ja eettiset kysymykset ... 24
4 SURUPROSESSIN AIKANA KOETTU SIELUNHOIDOLLISUUS ... 27
4.1 Pastoraalisen sielunhoidon merkitys ... 27
4.2 Sielunhoidon haasteita ... 33
4.3 Keskinäisen sielunhoidon merkitys ... 36
4.4 Läheisen menetyksestä selviytymistä tukevat asiat ... 40
4.5 Läheisen menetyksestä selviytymistä hidastavat asiat ... 45
5 TULOSTEN YHTEENVETO JA POHDINTA ... 53
6 LÄHDE- JA KIRJALLISUUSLUETTELO ... 58
2 1 JOHDANTO
Läheisen ihmisen kuolema nostaa pinnalle hyvin vahvat tunteet, jotka vaihtelevat epätoivosta ahdistukseen. Tuska ja kärsimys ovat myös usein läsnä. Meidän tietoiset ja tiedostamattomat uskomuksemme siitä, mitä elämämme olisi pitänyt olla romuttuvat täysin. Me ymmärrämme, että ikäviä asioita voi tapahtua, mutta emme usko niitä tapahtuvan meille siinä maailmassa, jossa kuvittelemme elävämme.1 Menetyksen kohtaaminen ja sopeutuminen menetykseen on alku surutyölle ja sureminen on surun ainoa hoito.2
Meillä voi olla lähipiirissämme ihminen, jonka läheinen on kuollut. Joskus voi olla vaikeaa kohdata sureva ihminen, kun ei tiedä mitä pitäisi sanoa ja tehdä. Läsnäolo ilman sanoja on parempi kuin yrittää väkinäisesti piristää surijaa, sillä hänen pitää saada surra suruaan. Siinä tilanteessa surija kaipaa eniten sitä, että joku pystyy istumaan hänen kanssaan rauhassa antaen hänen surra.3
Suku- ja kyläyhteisöt ovat olleet surevien tuki vuosisatojen ajan. Elämätavan perinteet ja sukusiteet alkoivat höllentyä sotienjälkeisessä murroksessa. Maalta alettiin siirtyä kaupunkeihin asumaan. Suku-, kylä- ja talkooyhteisöt alkoivat menettää merkitystään sosiaalisen vuorovaikutuksen etsiessä uusia malleja. Enemmistö kuului edelleen kirkkoon ja hautaan siunaamista pidettiin myös kaupungistuneessa kulttuurissa tärkeänä. Perinteistä sukuyhteisöä korvaamaan tuli hautaustoimisto, joka otti hautajaisjärjestelyt vastuulleen. Sairaaloiden myötä suvun ja lähiyhteisön rooli sairaan ja kuolevan hoidossa sekä osallistumisessa suruun vähentyi. Kuolemat tapahtuivat nyt sairaaloissa kotien sijaan. Siunaustoimituksen tehtävä oli toimia jonkinlaisena sopeutusmekanismina. Kirkolta odotettiin sielunhoitoa hautaustoimitusten yhteydessä sekä niiden jälkeen.4
Kristillisen hautausperinteen kautta Suomen evankelis-luterilainen kirkko on päässyt kohtaamaan surevia. Surun ja luopumisen aihepiiri on keskeistä seurakuntapappien sielunhoitotyössä. Uudistetussa hautauskaavassa korostuu opettavan sävyn sijasta
1 Kübler-Ross & Kessler 2006, 99, 101.
2 Poijula 2005, 11.
3 Kübler-Ross & Kessler 2006, 40−41.
4 Harmanen 1997, 13, 15.
3
lohduttava sielunhoito. Papiston pastoraalipsykologisen tietämyksen kasvu näkyy siinä, että hautajaistapahtumassa on tilaa surun ja luopumisen kipeydelle toivon ollessa läsnä. Hautaus pitää sisällään sielunhoidon lisäksi julistuksen ja opetuksen.
Sielunhoidollinen elementti on vahvistunut papin ja omaisten kanssakäymisen myötä.5 Sielunhoito on aina kiinnostanut minua ja se on osittain vaikuttanut myös siihen, miksi hain yliopistoon lukemaan teologiaa ja psykologiaa. Olen teini-ikäisestä asti pohtinut myös surua ja surutyötä, kun tuttavaperheen rouva totesi miehensä kuoleman jälkeen, että hän suri sitä, kun ei tuntenut yhtään surua miehensä kuolemasta. Hänen edesmennyt miehensä oli ollut väkivaltainen ja vaimo suri sitä ettei surrut. Sen jälkeen olen kohdannut nuoria, jotka ovat menettäneet vanhempansa ja vanhempia, jotka ovat menettäneet lapsensa. Heidän surunsa on ollut viiltävää katsottavaa. Jokaisen suru on ollut yksityistä ja yksilöllistä, kuitenkin yhteiskunnassa tuntuu olevan tiettyjä uskomuksia ja käsityksiä siitä, millainen suruprosessin pitäisi olla ja kuinka kauan sen pitäisi kestää. Itsekin läheisiä ihmisiä menettäneenä olen jokaista heistä surrut eri tavalla.
Tämän tutkimuksen tarkoitus on selvittää sielunhoidon merkitystä suruprosessin aikana sekä tarkastella suruprosessia edistäviä ja hidastavia asioita.
5 Harmanen 1997, 13, 16.
4 2 KÄSITTEIDEN MÄÄRITTELY
2.1 Sielunhoito
Sielunhoito on kirkkojen ja uskonnollisten yhteisöjen keskuudessa toteutettavaa ihmisen auttamista, joka suuntautuu ihmisen mieleen sekä psyykkiseen kokemistodellisuuteen.6 Sielunhoidossa keskeisin työskentelytapa on verbaalinen vuorovaikutus. Yleensä sielunhoitaja keskustelee apua hakemaan tulleen henkilön kanssa, mutta joskus keskustelun tueksi voi ottaa muitakin toimintatapoja.
Sielunhoitojakson aikana voidaan esimerkiksi piirtää asiakkaan sukupuu, elämänjana ja verkostokartta.7
Sielunhoito on laaja käsite, koska sen nimikkeen alle lukeutuu monenlainen auttamistyö ihmisten parissa.8 Yhtä ja ainoaa oikeaa tapaa ei ole olemassa ja jokaisella sielunhoitajalla on oma malli tehdä työtänsä. Tämä selittyy sillä, että sielunhoito ei ole niin sidottu menetelmiin kuten eri terapiasuuntaukset, joiden hallintaan annetaan perusteellinen koulutus.9
Sielunhoidon raamatullisena perusteluna on käytetty Matteuksen evankeliumin 18.
luvun sanoja: ”Sillä missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään.” Lisäksi evankelis-luterilainen kirkko on tutkinut Schmalkaldenin opinkohdan osoittamaa evankeliumin vaikutustapojen määritelmää ja tulkinnut viidenneksi itsenäiseksi evankeliumin muodoksi kristittyjen keskinäisen keskustelun ja lohdutuksen.10
Teologi Irja Kilpeläinen kirjoittaa kirjassaan Osaammeko kuunnella ja auttaa, että sielunhoitaja voi kohdata myös lähimmäisen, jolle Kristus ei merkitse yhtään mitään, mutta siitä huolimatta hänen hätäänsä ei pidä ajatella arvottomana. Näissä tilanteissa on tärkeintä pitää painopiste asiakkaassa ja hänen tarpeissaan. Sielunhoitajan tulee
6 Kettunen 2013, 16.
7 Kiiski 2009, 208−209.
8 Kiiski 2009, 3.
9 Kiiski 2009, 12.
10 Aalto & Esko & Virtaniemi 1998, 14,16.
5
ensisijaisesti nähdä apua tarvitseva lähimmäinen eikä edellyttää autettavalta kristillistä uskoa.11
Tällöin sielunhoito ei sulje ulkopuolelle ei-kristittyjä eikä lohdutuksen ja myötäelämisen tarvitse sisältää hengellisiä elementtejä kuten puhetta Jumalasta.
Lähimmäisen kohtaaminen on tärkeintä.
Toisaalta useimmissa tapauksissa jopa niille ihmisille, joiden osallistuminen uskonnollisiin käytäntöihin on vähäistä tai olematonta, niin surun kohdatessa ja kriisitilanteissa papit ovat hyväksyttyjä asianmukaisina hoitohenkilöinä. Tästä voisi päätellä, että tällainen hyväksyminen liittyy papin sosiaaliseen rooliin sielunhoitajana.12
Sielunhoidossa on keskeistä ihmiskäsitys. Kristinuskon ihmiskäsitys perustuu näkemykseen, että ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Sitä tukee ajatus elämästä, joka on luotu hyväksi ja maailmasta, joka on luotu luovan toiminnan näyttämöksi ihmiselle.
Ihmisyyden katsotaan toteutuvan ruumiillisuuden, henkisyyden, hengellisyyden ja sosiaalisuuden ulottuvuuksilla, jotka ovat samanaikaisia ihmisenä olemisen näkökulmia.13
Alkuperäistä luterilaista kirkkokäsitystä kuvaa näkemys uskon ja rakkauden yhteisöstä. Kirkko ei ole siis pelkästään yksilöiden joukko, vaan siellä toteutuu ajatus, että Kristus kantaa kristittyjä ja kristityt kantavat toisiaan. Rakkauden käsky: ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” toteutuu kun asetumme toisen ihmisen sijaan ja ajattelemme mitä hän toivoisi itselleen tehtävän.14
Sielunhoidon ehdoton edellytys on luottamuksellisuus, sillä hoidettavan pitää voida luottaa siihen, että kaikki hänen kertomansa asiat eivät mene koskaan kolmannen osapuolen tietoon.15 Tämä on toki yhtä tärkeää sielunhoidollisessa keskustelussa ystävän kanssa. Luottamuksen menettäminen muutoinkin vaikeassa ja traumaattisessa elämäntilanteessa voi aiheuttaa vain lisää tuskaa ja vahingoittaa suruprosessia.
11 Kilpeläinen 1981, 21.
12 Vogelsang 1983, 24.
13 Aalto 1998, 33−34.
14 Aalto 1998, 21,23.
15 Kiiski 2009, 54.
6
Sielunhoitaja ei voi antaa varmoja vastauksia, mutta hän voi olla rinnalla kulkija.
Keskeistä sielunhoidossa on vuorovaikutus sielunhoitajan ja hoidettavan välillä.
Hautaan siunaamisen yhteydessä voi omaisten kanssa keskustellessa ilmetä sellaisia asioita, joissa papin on kohdattava ne samaan aikaan teologisesti ja sielunhoidollisesti asianmukaisella ja myötäelävällä tavalla. On paljon tärkeämpää, että sielunhoitajalla on kyky auttaa omaisia sanoittamaan omia kysymyksiään ja tunteitaan kuin antaa kaikkitietäviä vastauksia. Ihmisen tunnekivuissa eivät tiedolliset vastaukset auta, mutta välittämisellä ja läsnäololla voi olla erilainen vaikutus.16
Läheisensä menettäneelle myös muut perheenjäsenet, sukulaiset tai ystävät voivat olla tärkeitä keskustelukumppaneita suruprosessin aikana. Nämä keskustelut voivat olla hyvinkin sielunhoidollisia ja sen myötä hyvin merkittävä osa selviytymistä. Tämä tuli ilmi myös tekemissäni haastatteluissa. Sielunhoidollinen yhteys voi syntyä kahden ihmisen välille ajasta ja paikasta riippumatta. Myös näissä keskusteluissa luottamus on erittäin tärkeää.
Etelä-Pohjanmaan perheasiain neuvottelukeskuksen johtajan Eija Harmasen vuonna 1997 tekemän väitöskirjan, Sielunhoito sururyhmässä, mukaan yleisimpiä sielunhoidon muotoja olivat toimituskeskustelut, muistotilaisuudet hautauspäivänä, kirkkotilaisuudet pyhäinpäivinä ja sururyhmät, joissa seurakunnan työntekijä kohtasi surevia. Tutkimuksessa tuli myös ilmi, että näiden lisäksi myös muitakin sielunhoidollisia keskusteluja odotettiin eli henkilökohtaista sielunhoitoa pidettiin tärkeänä.17
Dosentti Jouko Kiisken kirjassa Sielunhoito esitellään norjalaisen professorin Tor Johan Grevbon sielunhoidon luokittelu, jossa sielunhoito jaetaan kahdeksaan toisistaan eroaviin sielunhoitonäkemyksiin. Kerygmaattinen sielunhoito ei ole juuri nykyisin käytössä kirkollisessa työssä sen autoritäärisyyden vuoksi. Siinä korostuu asetelma jossa työntekijä määrittää oikean ja väärän eli auttajan ja autettavan väliltä puuttuu tasa-arvoinen yhteistyösuhde. Ihmisen auttamisessa korostuvat rukous, rippi ja Raamattu sekä Jumalan sanan julistus yksityiselle ihmiselle.18Raamattuperustainen sielunhoito muistuttaa kerygmaattista mallia, mutta korostaa Raamatun opetuksia,
16 Kettunen 2013, 185−186.
17 Harmanen 1997, 58.
18 Kiiski 2009, 37.
7
ohjeita ja kehotuksia ratkaisuksi asiakkaan ongelmiin. Ongelmana tässäkin näkemyksessä on asiakaskeskeisen ajattelun vähäisyys tai puuttuminen ja sielunhoitajan oma hengellinen katsomus, jonka pohjalta hän toimii.19
Läheisensä menettäneen sielunhoidossa kerygmaattinen ja raamattuperustainen näkemys voi olla ongelmallista, koska kumpikaan ei suoranaisesti perustu asiakkaan kuuntelemiseen. Sielunhoitajan asenne pitäisi olla enemmän Jesajan kirjan näkemyksen kaltainen: ”Murtunutta ruokoa hän ei muserra, lampun hiipuvaa liekkiä hän ei sammuta.” (Jes. 42:3)
Karismaattisessa sielunhoidossa sairaiden puolesta rukoileminen, Pyhän Hengen vaikutus ja armolahjat ovat keskeisessä asemassa. Sielunhoitaja myös rohkaisee ja kehoittaa profetoimisen avulla asiakkaitaan. Tässä sielunhoitomallissa on syytä välttää liikoja lupauksia, jotta asiakkaille ei tule pettymyksiä. Spirituaalinen sielunhoito pitää sisällään oman hengellisen elämän kokonaisvaltaisen tutkiskelun sielunhoitajan ohjauksessa. Raamattu, rukous, hiljaisuus ja meditointi ovat tämän näkemyksen sielunhoidollisia työvälineitä. Seurakunnallisessa sielunhoidossa korostuu Lutherin näkemys siitä, että sielunhoito on seurakuntalaisten keskinäistä keskustelua sekä huolenpitoa. Tämä sielunhoidon malli on hyvin monimuotoinen ja laajakäsitteinen ja pitää sisällään myös diakonien auttamistyön. Syvyyspsykologinen sielunhoito on lähinnä terapiaa ja siksi se edellyttää psykodynaamisen terapian erikoiskoulutusta auttajalta.20
Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on yleisesti käytössä neljä sielunhoidon mallia. Dialogisessa sielunhoidossa pääpaino on asiakkaan kuuntelussa, jolloin tilanteessa edetään asiakkaan puheen pohjalta. Kuuntelun ja keskustelun tavoite on antaa asiakkaan kertoa asioista ja tilanteista, jotka kuormittavat hänen elämäänsä.
Näissä keskusteluissa sielunhoitaja yhdessä asiakkaansa kanssa pyrkii löytämään uusia näkökulmia vaikeisiin elämäntilanteisiin.21 Tässä sielunhoitomallissa korostuu sielunhoitajan pyrkimys auttaa ja kannustaa asiakasta niin, että hän pääsee eteenpäin vaikeuksiensa kanssa. Kärsivälle ihmiselle ei tuoteta ahdistusta eikä syyllisyyttä vaan toimitaan Uuden testamentin ohjeen mukaisesti eli ”kantakaa toistenne taakkoja, niin
19 Kiiski 2009, 37.
20 Kiiski 2009, 37−39.
21 Kiiski 2009, 50, 84−85.
8
te toteutatte Kristuksen lain.” (Gal. 6:2)22 Tämä malli sopii myös läheisensä menettäneen kohtaamiseen.
Kilpeläinen korostaa, että jos kunnioitamme henkilöä, jonka kanssa keskustelemme, niin pääpaino pitää olla hänessä, ei meissä. Ihmisen kunnioittaminen lähtee Kilpeläisen mukaan siitä, että jokainen ihminen on arvokas nimenomaan yksilönä Kristuksen silmissä. Sielunhoitaja ei mittaa synnintuntoa tai syyllisyydentuntoa, vaan tarjoaa armahdusta. Sanoja tärkeämpi on armahtava asenne.23
Spirituaalinen sielunhoito on merkittävä osa seurakunnallista sielunhoitoa ja sillä on pitkät perinteet evankelis-luterilaisessa kirkossa. Tähän aiemmin esiteltyyn auttamismuotoon voidaan lisätä myös dialoginen sielunhoito, koska tähänkin kuuluu olennaisena osana asiakkaan kanssa käytävät keskustelut. Kokonaisvaltainen auttamisen muoto on diakoninen sielunhoito, jossa ihmisen henkiset, aineelliset, hengelliset ja sosiaaliset tarpeet on otettu huomioon. Myös tähänkin auttamisen muotoon kuuluu dialoginen sielunhoito. 24
Yhteiskunnan organisaatioissa ja evankelis-luterilaisessa kirkossa nykyään yleistynyt auttamismenetelmä on ratkaisukeskeisyys, jota on alettu soveltamaan myös sielunhoitoon. Kiiski käyttää tavoitesuuntautunut sielunhoito käsitettä kuvaamaan tätä auttamismallia, jonka perusta on asiakaslähtöisyys. Siinä luotetaan asiakkaan omiin kykyihin, voimavaroihin ja taitoihin selvittää elämänsä vaikeuksia. Sopivien kysymysten käytöllä kannustetaan asiakas asettamaan itselleen todellisia ja selkeitä tavoitteita sekä saavuttamaan niitä. Kristillisen lähimmäisenrakkauden toteuttaminen on tämänkin sielunhoitomallin perimmäinen tarkoitus.25
Nämä mallit sisältävät melkein kaiken yleisessä seurakuntatyössä tehtävän sielunhoitotyön, mutta erityistyömuodoissa sielunhoitomalleja on käytössä laajempi kirjo.26 Nämä neljä mallia sopivat yhdessä ja erikseen läheisensä menettäneen sielunhoitoon, mutta dialoginen sielunhoito toimii parhaiten ominaisuuksiensa vuoksi.
Teologian tohtori, sairaalasielunhoitaja ja terapeutti Erik Ewalds kirjassaan Sielunhoito ja terapia siteeraa englantilaisen lääkärin, tutkijan ja sielunhoitajan
22 Kiiski 2009, 87.
23 Kilpeläinen 1981, 24−25.
24 Kiiski 2009, 50.
25 Kiiski 2009, 51, 158−159, 161.
26 Kiiski 2009, 50.
9
Michael Wilsonin näkemystä siinä, että ajallemme on tyypillistä että pyritään välttymään kärsimyksen kohtaamiselta. Wilsonin mukaan yhteiskunta on terve silloin, jos kuolema on osa ihmisenä olemista sen hyväksyttynä rajana. Kuolema antaa nimenomaan elämälle todellisen merkityksen. Tällöin tragedia ei tarkoita jotain sellaista, josta on päästävä yli, vaan jotakin jota tulee ymmärtää. Muuten voi käydä niin, että parannetaan vain oireita, eikä niiden syitä. Wilson toteaa fyysikko ja kemisti Marie Curien sanoin: Elämässä ei ole mitään pelättävää. Sitä on vain ymmärrettävä.
Wilsonin mielestä esimerkiksi depressiota hoidettaessa ei voida ajatella sairauden olevan niin yksilöllistä, etteikö sitä voisi ottaa huomioon koko perheeseen ulottuvana sosiaalisena ilmiönä. Tämä on ensiarvoisen tärkeää terveen yhteiskunnan rakentamisessa.27 Vaikka Wilson on kirjoittanut teoksensa The Hospital – A Place of Truth 1970-luvulla, niin hänen näkemyksensä pitävät paikkansa myös nyky- yhteiskunnassa.
2.2 Suru
Surua voidaan käsitellä monesta eri näkökulmasta. Psykologi ja psykoterapeutti Soili Poijula kirjassaan Surutyö toteaa, että suru on voimakas ja pitkäkestoinen mielipahan tunne, joka on aiheutunut jostain menetyksestä tai muusta ikävästä asiasta tai tapahtumasta. Surussa ilmenee erilaisia tunteita, asenteita sekä käyttäytymistä, vaikka reaktioissa ja niiden kestoissa on paljon vaihtelua ihmisten kesken. Suru ei ole jokin ohimenevä vaihe vaan jotakin, jonka kanssa sureva elää. 28
Psykiatri Elisabeth Kübler-Ross ja kirjailija David Kessler kuvaavat surua kirjassaan Suru ja surutyö seuraavasti: ihminen kokee elämänsä aikana monia menetyksiä, mutta rakkaan läheisen menetystä ei voi verrata mihinkään. Jokainen muistaa tarkalleen sen hetken kun on saanut tiedon läheisensä kuolemasta tai sen hetken kun läheinen menehtyi. Se hetki jättää ikuisen jäljen ihmisen mieleen ja koko maailma pysähtyy.
Voi tuntua oudolta kun aika menee eteenpäin ympäröivässä maailmassa, vaikka oma sisäinen kello on pysähtynyt. Ihminen ei ole varma, miksi hänen elämänsä jatkuu ja
27 Ewalds 1990, 164−165; Wilson 1971, 11−12.
28 Poijula 2005, 18.
10
läheisen ei. Ei ole olemassa mitään sellaisia sanoja, jotka lohduttaisivat siinä hetkessä.
On vain syvä haava ja sietämätön tuska.29
Uskontotieteilijä Mari Pulkkisen mukaan menetys on kokemus eikä surutyötä. Hänen väitöstutkimuksessaan suru määritellään psykologista tunnereaktiota laajemmaksi ilmiöksi. Pulkkinen painottaa, että surutyö-termi ei riitä määrittämään surun kokemista kokonaisuudessaan. Psykologisoitunut surukäsitys ei vastaa surevien omia kokemuksia eikä ota huomioon ihmisen kokonaisvaltaisuutta.30
Surua kuvataan englannin kielessä useimmilla sanoilla. Bereavement on surun kokemista ja menetyksen jälkeistä suremisen aikaa. Se mainitaan usein suruprosessin synonyymina. Mourning on ilmaistua surua eli sureva näyttää sisällään olevan surun itsensä ulkopuolella. Se on pitkäaikainen suruprosessin vaihe, jossa kuolleesta puhuminen ja itkeminen ovat tyypillistä käyttäytymistä. Sorrow merkitsee raastavaa surullisuutta liittyen enemmän pettymykseen ja pelkoon kuin läheisensä menettäneen suruun.31 Grief merkitsee menetystä koskevien tunteiden ja ajatusten kokonaisuutta eli koettua surua. Grief on suremiskokemukselle annettu sisäinen merkitys ja psyykkisen energian muoto.32
Läheisen kuollessa ensireaktio on usein sokki ja turtumus joita seuraa hyvin nopeasti hämmennys ja kaaos. Kun sureva viimein tajuaa mitä on tapahtunut, niin hän kohtaa tuskan ja kärsimyksen.33 Tunnekirjo voi olla hyvinkin laaja menetyksen jälkeen ja sureva voi ilman ennakkovaroitusta siirtyä tunteesta toiseen. Mikä tahansa asia voi laukaista vihan tai surun. Ympärillä olevien voi olla vaikea ymmärtää tunteiden vaihteluja, mutta niitä ei välttämättä ymmärrä sureva itsekään. Tuskaa pystyy koskettamaan suoraan vain vähän aikaa ja sitten on peräännyttävä hetkeksi. Näin suru etenee.34
Sairaalapastorina toiminut Charles Meyer kirjoittaa kirjassaan Surviving Death totuuden olevan, että ihmiset käsittelevät surua samalla tavoin kuin he käsittelevät muitakin isoja vaikeuksia elämässään. Ei ole määrättyä aikataulua, jonka kuluessa jäljelle jääneiden pitäisi selviytyä surustaan. Ihmiset surevat sen mukaan, mikä toimii
29 Kübler-Ross & Kessler 2006, 46.
30 https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/terveys/suomalainen-suru-on-salattua-ja-sanatonta.
31 Kaunonen 2000, 18−19; Poijula 2005, 19.
32 Poijula 2005, 18−19.
33 Poijula 2005, 40.
34 Kübler-Ross & Kessler 2006, 51.
11
heille parhaiten ja he tekevät sen omassa aikataulussaan. Surussa tärkeintä on ymmärtäminen ja se on tarpeellista niin sureville kuin heidän tukijärjestelmilleen. Kun nämä molemmat toimivat yhdessä, niin paraneminen ja elpyminen voivat tapahtua.35 Surun myötä myös harmittelemme herkästi sanomatta ja tekemättä jääneitä asioita, jotka nousevat mieleemme lukemattomia kertoja. Murehdimme ja kadumme menetettyjä mahdollisuuksia. Tosiasia on, että elämä on yleensä lyhyempi kuin toivomme ja moni asia jää kesken. Harhakuvitelma loputtomasta ajasta voi sumentaa käsityskykymme niin, ettemme ymmärrä aina läheistemme kallisarvoisuutta. Kuolema muistuttaa tuosta arvosta ja siinä vaiheessa kaikki on jo mennyttä. On tärkeää luoda rauha katumusten aiheiden kanssa, koska ei ole realistista ajatella, että olisimme ehtineet tekemään elämässämme kaiken. Jos olisimme tienneet, että aikaa on vähän, niin totta kai olisimme toimineet toisin. Koskaan ei ole liian myöhäistä kertoa sydämessään asioita menetetylle läheiselle, jos jokin tekemättä tai sanomatta jäänyt asia on jäänyt mieleen kaivertamaan.36
Vallitseva surukäsitys 1900-luvulla perustui siihen, että sureminen edellytti surijan irrottautumista sekä kuolleesta että menneisyydestä. Jatkuva kiintymys kuolleeseen luokiteltiin ratkaisemattomaksi suruksi. Vallinneen näkemyksen perusteella kuolleeseen läheiseen piti katkaista kiintymyssuhde, jotta surusta voisi toipua.
Voidaan puhua unohtamisen teoriasta.37
Tähän vaikuttivat modernistiset teoriat surusta ja niihin liittyvät terapeuttiset toimenpiteet, jotka rohkaisivat omaisten ja kuolleiden välisten siteiden katkaisemista.
Ajatuksena oli, että ihminen toipuisi surusta mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti ja palaisi normaaliin toimintaan.38
Perheen ja yhteisön painostus kuolleesta irrottautumiseen perustuu vääriin olettamuksiin. Osa ihmisistä ei ymmärrä, että läheinen side ja kiintymys voivat säilyä kuolemankin jälkeen ja jotkut menetykset ovat niin isoja ja tuskaisia, että niistä yli pääseminen on todella vaikeaa.39
35 Meyer 1988, 86.
36 Kübler-Ross & Kessler 2006, 55−57, 59.
37 Poijula 2005, 31−34.
38 Klass, Silverman & Nickman 1996, 32.
39 Klass, Silverman & Nickman 1996, 50.
12
Uudessa surukäsityksessä lähdetäänkin siitä ajatuksesta, että kahden läheisen ihmisen välinen kiintymyssuhde ei pääty kuolemaan vaan muuttaa muotoaan suruprosessin aikana mielikuvien ja muistojen tasolla toimivaksi kiintymyssuhteeksi. Tämän kiintymyssuhteen ylläpitäminen ja muisteleminen ovat surevalle tärkeää ja siksi kuoleman kohtaaminen tosiasiana on tie selviytymiseen. Tuska ja epätoivo auttavat omalta osaltaan henkisessä kasvussa, sillä suremisen avulla ihminen voi kasvaa viisaaksi ja pysyä terveenä. Siksi suru ei ole pelkästään kielteinen asia.40
Filosofian tohtori John D. Vogelsangin mukaan pitää ensin myöntää, että suru on luonnollinen prosessi tärkeän ihmisen kuoleman jälkeen. Surevan täytyy surra, jotta hän voisi käsitellä menetystään käytännössä. Surun voimakkuus on suhteessa siihen miten tärkeä edesmennyt henkilö oli surevalle.41
Sairaalapastorina toiminut Tapio Kyyhkynen kirjoittaa kirjassaan Suru elämän työkaluna, että kukaan ei säästy surulta. Suru ei synny tyhjästä, vaan sillä on aina oma lähtöpisteensä. Surun syvyyden sanotaan ilmenevän menetyksen arvon suuruudessa.
Menetyksen tunteen sanotaan olevan aina oikeassa suhteessa menetyksen määrään.42
2.3 Suruprosessi
Suruprosessista puhutaan usein surutyönä. Surutyö tuli käsitteeksi lääkäri ja tutkija Sigmund Freudin kautta. Kirjassaan Murhe ja melankolia hän kuvaa surun tekevän työtään surijan käydessä läpi muistoja menetetystä läheisestään. Surija sulkee ulkopuolelleen kaiken sellaisen toiminnan, jolla ei ole yhteyttä kuolleen muistoon, jotta suru saa tehdä työtään.43
Suruprosessiksi määritellään sitä tapahtumaketjua, jonka rakkaansa tai läheisensä menettänyt ihminen käy lävitse. Se alkaa epäuskosta ja protestista, jotka saivat alkunsa kuoleman kohtaamisesta. Suru, raivo ja pelko sekä kuoleman tosiasian kieltäminen ja
40 Poijula 2005, 15.
41 Vogelsang 1983, 25.
42 Kyyhkynen 2010, 23.
43 Freud 2005, 159.
13
henkinen etäisyydenotto tapahtuneeseen kuuluvat suruprosessin alkamiseen. Tätä prosessia vievät eteenpäin menetykseen liittyvät muistot, mielikuvat, tunteet, ajatukset, teot ja fyysiset reaktiot. Sureva käy läpi ikään kuin hidastettuina kuvina suhteensa kuolleeseen. Suruprosessissa on kysymys kuolleen ja surevan läheisen siteen ylläpitämisestä ja konkreettisesta suhteesta luopumisesta. Sureva tarvitsee muiden antamaa tukea ja lohdutusta.44
Meyer toteaa myös, että selviytyminen syvästä menetyksestä on jatkuvaa työtä. Siksi hän ei puhu ylipääsemisestä eikä toipumisesta näiden sanojen tavanomaisessa merkityksessä, ikään kuin olisi käsitelty murtunutta kättä ja mustelmia, jotka parantuvat ajallaan, tai jotain pitkäaikaista sairautta, josta asteittainen tervehtyminen on mahdollista. Kun läheisen menetys on jossain vaiheessa hyväksytty, niin se jää kuitenkin kokemuksena toistumaan mieleen. Tällöin tarvitaan parhaita selviytymisresursseja.45
Suru luo elimistössä stressiä, mikä puolestaan heikentää kehon puolustuskykyä. Useat tutkimukset lymfosyyttisistä toiminnoista ovat osoittaneet, että surevien henkilöiden veren immuunijärjestelmät ovat heikentyneet. Tutkimuksissa oli myös yksilöity tiettyjä muuttujia, jotka vaikuttavat surevan surun intensiteettiin ja pituuteen:
1. Kuinka hyvin sureva on voinut ilmaista tunteitaan edesmenneelle.
2. Kuinka paljon hän samaistuu edesmenneeseen.
3. Kuinka hän suhtautuu menetykseen ja muutokseen elämässään.
4. Tuki jota hän saa selvitäkseen kriisistä.
Näitä muuttujia ja tekijöitä voidaan käyttää sielunhoidossa surevan auttamiseksi jäsentämään hänen surunsa käsittelyä.46
Suruprosessissa on havaittavissa selviä vaiheita, mutta jokaisella on oma luonnollinen aikataulunsa prosessin loppuunsaattamiseksi.47 Kübler-Rossin luomat käsitteet eli surun viisi vaihetta ovat työvälineitä tunteidemme ymmärtämiseen ja niiden muotoilemiseen. Kübler-Ross kehitti ne haastatellessaan kuolevia ja huomatessaan, että nämä kävivät läpi samantapaisia vaiheita. Myöhemmin hän huomasi, että myös
44 Poijula 2005, 76−78.
45 Meyer 1988, 103−104.
46 Vogelsang 1983, 23.
47 Vogelsang 1983, 26.
14
läheisensä menettäneet käsittelivät tapahtunutta samanlaisten vaiheitten kautta.
Suruprosessi ei välttämättä etene suoraviivaisesti merkkipaalulta toiselle määrätyssä järjestyksessä eivätkä kaikki käy lävitse jokaista vaihetta. Vaiheiden tarkoitus on olla selviytymisvälineitä menetyksissä.48
Suruprosessin ensimmäinen vaihe Kübler-Rossin mukaan on kieltäminen, jolloin on vaikea uskoa tapahtunutta. Tieto on sillä hetkellä liikaa meidän psyykelle.
Kieltämisellä ja järkytyksellä on kuitenkin tärkeä rooli suruprosessin alussa: ne auttavat meitä selviytymään ja säätävät tunteillemme tahdin. Näin mieleen päästetään sen verran kuin se pystyy sillä hetkellä käsittelemään. Nämä tunteet ovat siis psyyken suojelumekanismeja ja siksi tärkeitä.49
Vihan tunne on vaihe, joka tulee esiin siinä tilanteessa, kun tunnemme olomme jo niin turvalliseksi, että se antaa tilaa muille tunteille. Tällöin suruun sekoittuu entistä voimakkaampana loukkaantuminen, paniikki, yksinäisyys ja erityisesti viha. Viha voi kohdistua lääkäreihin, koska nämä eivät voineet pelastaa läheistämme, mutta voimme vihata myös itseämme, koska emme pystyneet estämään tapahtunutta. Viha ei välttämättä ole perusteltua tai loogista, mutta se on tarpeellinen vaihe toipumisprosessissamme. Suuttumus on tärkeää tuntea kokonaisvaltaisesti, koska se on luonnollinen reaktio menetykseen, jonka kokee epäreiluksi.50
Kolmantena vaiheena on kaupanteko, jonka yhteydessä esiintyy usein syyllisyyden tunne. Saatamme syyttää itseämme ja ajattelemme, että olisimme voineet tehdä jotain toisin. Tekisimme mitä tahansa, jotta läheisemme säästyisi ja elämä palaisi ennalleen.
Kaupanteon kohde saattaa muuttua menneisyydestä tulevaisuuteen. Menetyksen jälkeen saatamme käydä kauppaa siitä, että näkisimme vielä läheisemme taivaassa.
Vaikka kaupantekovaiheessa mieli muuttaa tapahtuneita asioita, niin lopputulos pysyy samana, eli läheisemme on poissa lopullisesti. Mutta toisaalta kaupanteko antaa armonaikaa tuskasta, edes hetkellisesti.51
Masennus on hyvin asiaankuuluva ja luonnollinen reaktio kohtaamastamme menetyksestä. Surun lävistämä tyhjyyden tunne on syvempi kuin koskaan.
48 Kübler-Ross & Kessler 2006, 22.
49 Kübler-Ross & Kessler 2006, 23−24.
50 Kübler-Ross & Kessler 2006, 26−27, 32.
51 Kübler-Ross & Kessler 2006, 33, 36.
15
Arkipäiväiset asiat ja toiminnot ovat menettäneet merkityksensä. Masennus on kuitenkin tärkeä surun paranemisprosessin monissa askelmissa. Mutta surijan ympärillä olijat eivät välttämättä aina näe asiaa näin, vaan yrittävät kaikin tavoin piristää häntä, mutta surijan tulisi saada elää suruaan. Masennuksessa on kuitenkin piirteitä, jotka voivat auttaa suruprosessissamme, kun teemme itsetutkiskelua ja tilannekatsausta menetyksestämme ja näin edistää uuden perustamme rakentamista.52 Hyväksymisen vaihe sekoitetaan usein tunteeseen, jossa tapahtunut ei enää vaivaa ja ihminen kokee olevansa kunnossa. Tosiasiassa monet ihmiset eivät koskaan koe olevansa kunnossa läheisensä menettämisen jälkeen. Hyväksymisessä on kyse siitä, että olemme hyväksyneet sen, että läheisemme on pysyvästi poissa. Se ei tarkoita, että pitäisimme todellisuudesta, mutta olemme vain hyväksyneet tosiasiat. On vain opeteltava elämään maailmassa, josta läheisemme puuttuu lopullisesti. Meistä voi usein tuntua, että jos alamme elää ja jopa nauttimaan elämästä niin petämme kuolleen läheisemme. Menetetty ei palaa koskaan takaisin, mutta voimme vähitellen solmia uusia yhteyksiä ja yhdyssiteitä sekä tutustua uusiin ihmisiin, joista voi tulla tärkeitä ihmissuhteita. Ajan myötä voimme antaa tilaa ystävyyssuhteille ja ystäville sekä olla mukana heidän elämässään. Tähän kaikkeen kykenemme vasta kun suru on saanut oman aikansa.53
Poijula toteaa kirjassaan, että raskain työ, mitä ihminen joutuu tai on joutunut tekemään on surutyö. Se voi paradoksaalisesti mahdollistaa myönteisen muutoksen elämän tärkeysjärjestyksen uudelleen arvioimisessa ja perhesiteiden lujittajana, mutta sitä ei voi tehdä lyhyessä ajassa.54
Kübler-Ross korostaa, että vaiheet ovat reaktioita, jotka ovat tunteiden herättämiä ja tällöin ne saattavat kestää minuuteista tunteihin ja heilahdella vaiheesta toiseen. Eli emme etene järjestelmällisesti vaiheiden läpi, vaan saatamme kulkea vaiheiden väliä edestakaisin.55
Kyyhkynen toteaa, että avain onnistuneeseen suruprosessiin on hetkessä eläminen.
Meneillään olevan hetken aidot kokemukset ja tunteet ohjaavat meitä sisäsyntyisesti suremaan aidosti. Jokainen ihminen on oman ympäristönsä, kulttuurinsa ja
52 Kübler-Ross & Kessler 2006, 37, 40.
53 Kübler-Ross & Kessler 2006, 41, 45.
54 Poijula 2005, 11−12.
55 Kübler- Ross &Kessler 2006, 34.
16
kokemushistoriansa vanki ja tämä näkyy myös suruprosessissa. Se etenee omassa tahdissaan. Tärkeintä on, ettei suruprosessia estetä etenemästä, koska sillä voi olla eheyttävä vaikutus surijaan. Ahdistavistakin kokemuksista ihminen voi vähitellen eheytyä tasapainoiseen elämään suruprosessin kautta.56
2.4 Aikaisempi tutkimus
Läheisen menetykseen ja suruun kohdistuvaa yleistä tutkimusta sekä kirjallisuutta on julkaistu runsaasti Suomessa. Eija Harmanen on tehnyt väitöskirjan sielunhoidosta sururyhmässä ryhmän ohjaajan näkökulmasta Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa 1997.57 Tärkeimmäksi sururyhmissä auttaneeksi asiaksi oli koettu puhumalla jakaminen.58
Helena Erjannin Tunnemyrskystä tyveneen oli ensimmäisiä aviopuolisonsa menettäneiden surukokemuksiin keskittyviä väitöstutkimuksia Suomessa. Tutkimusta varten haastateltiin 112 aviopuolisonsa menettänyttä henkilöä Tampereen ja Vantaan alueilla vuonna 1994.59 Erjanti piti luopumista surun ydinprosessina, joka on elinikäinen.60
Myös sairaanhoitaja diakonissa Lauri Junnila on tehnyt opinnäytetyön vertaistuen merkityksestä leskeydessä: Leskien kokemukset vertaistuen merkityksestä leskien klubilla.61 Junnilan mukaan leskien klubilla ja vertaistuella on ollut iso merkitys leskien selviytymisessä. Myös klubin henkilökunta on vaikuttanut myönteisesti leskien klubin suosioon.62
Jani Henttisen pro gradu -tutkielma käsittelee isien kokemuksia ryhmävertaistuesta lapsen kuoleman jälkeen.63 Tutkimuksen mukaan ryhmävertaistuki vahvisti isien omaa
56 Kyyhkynen 2010, 29, 31.
57 Harmanen 1997.
58 Harmanen 1997, 185.
59 Erjanti 1999.
60 Erjanti 1999, 128.
61 Junnila 2010.
62 Junnila 2010, 28.
63 Henttinen 2013.
17
miehisyyttä osana isän roolia. Isille suunnatuille vertaistukiryhmille on kysyntää.
Saman kokeneiden isien tuella oli valtavan iso merkitys selviytymisessä.64
Tuoreimpia väitöstutkimuksia on uskontotieteilijä Mari Pulkkisen Salattu, suoritettu ja sanaton suru – Läheisen menettäminen kokonaisvaltaisena kokemuksena.65
”Olemme taipuvaisia ajattelemaan, että surusta tulisi päästä yli mahdollisimman nopeasti. Eroon pyristelyn sijaan surua kannattaisi vaalia, sillä murhe on ihmiselämässä erityisen merkityksellistä”, Pulkkinen sanoo Helsingin yliopiston tiedotteessa. Surusta ei siis tarvitse päästä eroon.66
Sosionomi Minna Huovarin opinnäytetyö Ikuisuuden kestävä ikävä: Miten suru muuttuu tutkii leskien suruprosessia. Aineisto on kerätty kyselylomakkeella Suomen nuoret lesket ry:n kautta.67 Huovarin mukaan suru muuttuu ajan kuluessa ajoittaiseksi tunteeksi ja suru on tavallaan osa elämää.68
Nuorisopappi Sofia Lintusalon pro gradu -tutkielma Jumalan syli on kaikille avoin eikä tyhjä –Tyhjän sylin messu sielunhoidollisena kokonaisuutena sen toimittajien näkökulmasta tutkii messujen sielunhoidollisuutta.69 Lintusalon mukaan tyhjän sylin messut toimivat sekä yleisenä että erityisenä sielunhoitona.70
Sairaalapappina toimivan Hilla Jurvelinin pro gradu -tutkielman ”Laskin tänään haudallesi sydänveren värisiä ruusuja” tutki nuorten leskien kirjoittamia blogeja surustaan.71 Jurvelinin mukaan elämänvoima oli keskeinen tekijä nuorten leskien selviytymiselle surussaan.72
Hilkka Laakson väitöstutkimus Äidin suru alle seitsenvuotiaan lapsen kuoleman jälkeen käsitteli äitien selviytymistä surusta.73 Laakson mukaan äidit selviytyivät surustaan puhumalla surustaan ja lapsen kuolemasta. Lisäksi työllä ja opiskelulla oli iso merkitys.74
64 Henttinen 2013, 40.
65 Pulkkinen 2016.
66 https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/terveys/suomalainen-suru-on-salattua-ja-sanatonta.
67 Huovari 2016.
68 Huovari 2016, 65.
69 Lintusalo 2017.
70 Lintusalo 2017, 81.
71 Jurvelin 2017.
72 Jurvelin 2017, 64.
73 Laakso 2000.
74 Laakso 2000, 117−118.
18
Teologian tohtori Harri Koskelan väitöstutkimuksessa käsiteltiin lapsen menetyksen merkitystä vanhemman spiritualiteetin muotoutumisessa. Koskela pyrki tutkimuksessaan edistämään ymmärrystä lapsensa menettäneiden vanhempien henkisen sekä hengellisen elämän problematiikkaa.75 Seurakuntapastori Katri Grönroosin pro gradu -tutkielma Suru joka muutti kaiken on narratiivinen tutkimus lapsen menetyksen tuomista muutoksista ja henkisen kasvun kokemuksista.76 Grönroosin mukaan henkisessä kasvussa voi ilmetä sosiaalisten suhteiden ja identiteetin vahvistumista nivoutuneena hengelliseen kasvuun.77
Surusta ja sen kokemisesta on tehty paljon tutkimuksia, myös sielunhoitoon liittyvistä, mutta minua kiinnosti miten surijat itse kokevat saamansa sielunhoidon ja mikä sen merkitys on suruprosessin aikana. Jokaisen menetyskokemus on yksilöllinen ja jokaisella on oma elämäntaustansa, joka on ainutkertainen. Tarkoitukseni ei ole vertailla menetyksiä vaan, tutkia millainen merkitys sielunhoidolla on ollut läheisen menetyksessä ja mitkä seikat ovat auttaneet ja mitkä hidastaneet selviytymistä.
75 Koskela 2011, 25.
76 Grönroos 2013.
77 Grönroos 2013, 79.
19
3 TUTKIMUSTEHTÄVÄ JA TUTKIMUKSEN SUORITTAMINEN
3.1 Tutkimustehtävä
Tämän tutkimuksen tarkoitus on selvittää sielunhoidon merkitystä suruprosessin aikana. Tutkin sielunhoitoa ihmisten suruprosessin eri vaiheissa ja kuinka se on auttanut surun käsittelyssä. Suomessa on tehty sielunhoitoon ja suruun liittyviä tutkimuksia, mutta sielunhoidon vaikutusta yksittäisen ihmisen suruprosessiin ei ole suoranaisesti tutkittu. Haastatteluilla saadun lähdeaineiston analysoin laadullisen tutkimuksen menetelmällä.
Löytääkseni vastauksia tutkimustehtävääni olen muodostanut kolme tutkimuskysymystä:
1. Mikä merkitys sielunhoidolla on suruprosessin aikana?
2. Minkälaista sielunhoitoa on tarjolla suruun?
3. Mitkä asiat suruprosessissa edistivät ja mitkä hidastivat selviytymistä?
Käsittelen tutkielmassani niin ammatillisista, pastoraalista sielunhoitoa kuin keskinäistä sielunhoitoa, joka on usein myös vertaistuen puitteissa tapahtuvaa sielunhoitoa. Sielunhoitajat voidaan jakaa ryhmiin valmiuksien, tietojen ja taitojen mukaan professori de Jongh van Arkelin mallin mukaisesti. Professori Paavo Kettunen on kuvannut kirjassaan tätä sielunhoidon neljää toteutustapaa kolmiolla, jossa alimmaisena on keskinäinen sielunhoito ja siitä seuraavana paikallisseurakunnan pastoraalinen sielunhoito ja kaksi viimeistä kuvaa erikoistuneempaa sielunhoitoa eli terapeuttisesti suuntautunutta erityissielunhoitoa ja pastoraalipsykoterapiaa.78
Ihmisten keskinäinen sielunhoito nähdään lähimmäisyyttä vahvistavana sielunhoidon perustoimintana. Ihmiset käytännössä jakavat toistensa kanssa vastoinkäymiset, surut
78 Kettunen 2014, 67.
20
ja murheensa. Näissä tilanteissa toinen ihminen antaa tukea ja rohkaisua ja toimii vertaisauttajana.79
Tutkimuksessani ihmisten välistä keskinäistä sielunhoitoa nimitän myös sielunhoidolliseksi keskusteluksi ja vertaistuen puitteissa tapahtuvaksi sielunhoidoksi.
Vertaisauttajilla ei ole välttämättä ollenkaan sielunhoidon koulutusta tai se voi olla vähäistä. He eivät ole kirkon virkaan kuuluvan vaitiolovelvollisuuden alaisia ja heillä ei ole myöskään oikeutta salassapitoon ilmoitusvelvollisuudeksi säädetyissä asioissa.
Heitä sitoo ainoastaan moraalinen vaitiolovelvollisuus.80
Toinen tutkimuksessani käyttämäni sielunhoidon toteutustapa on ammatillinen, paikallisseurakuntien pastoraalinen sielunhoito, jota tekevät etenkin papit sekä diakonia- ja nuorisotyöntekijät. Pastoraalinen sielunhoito on keskusteluapua, jonka tavoitteena on tukea ja rohkaista vaikeuksissa ja ongelmissa olevia ihmisiä.81
Terapeuttisesti suuntautuneessa sielunhoidossa tehdään sielunhoitosopimus, jossa sovitaan käyntikerrat, tapaamisajat ja –paikat. Kyseessä on järjestelmällisempi ja intensiivisempi auttaminen kuin pastoraalinen sielunhoito. Pastoraaliterapiassa sielunhoitajalta vaaditaan teologinen koulutus sekä psykoterapeutin ammattipätevyys eli kysymyksessä on psykoterapiaa, jossa on mukana teologinen viitekehys.82
Keskityn siis pastoraaliseen sielunhoitoon ja keskinäiseen sielunhoitoon tutkimuksessani. Ennakko-odotukseni on, että läheisensä menettäneille on tarjolla sielunhoitoa seurakunnan puolelta jo toimituskeskustelujen yhteydessä.
Tutkimusmenetelmänä käytän laadullista tutkimusta, jossa todellisen elämän kuvaaminen ja asian kokonaisvaltainen tutkiminen korostuvat. Laadullisessa tutkimuksessa käytetyimpiä aineistonkeruumenetelmiä ovat haastattelut, havainnoinnit, kyselyt sekä erilaisiin asiakirjoihin perustuvat tiedot.83
Tutkimukseni kautta saadaan tietoa, jonka uskon auttavan sururyhmien vetäjiä ja muita sielunhoitajia jotka sielunhoitotilanteissa kohtaavat läheisensä menettäneitä. Uskon tutkimukseni auttavan ketä tahansa, joka haluaa olla läheisensä menettäneen
79 Kettunen 2014, 68.
80 Kettunen 2014, 68.
81 Kiiski 2009, 71.
82 Kiiski 2009, 71−72.
83 Tuomi & Sarajärvi 2004, 73.
21
sukulaisensa tai ystävänsä tukena. Toivon että tutkimukseni lisää kaikkien sitä lukevien ymmärrystä läheisensä menettäneitä kohtaan.
3.2 Aineiston kerääminen
Tämän tutkimuksen aineiston hankinta tapahtui haastatteluilla, jotka nauhoitettiin ja litteroitiin. Haastateltavat löytyivät osittain lähipiirini kautta. Haastatteluja tein kesäkuussa ja elokuussa 2017. Valitsemani henkilöt olivat riittävän etäisiä, jotta haastatteluissa säilyi objektiivinen näkökulma. Nauhoitetuista haastatteluista kertyi litteroitua tekstiä yhteensä 35 sivua. Litteroinnin voi tehdä koko aineistosta tai valikoiden teema-alueiden mukaisesti.84 Tein litteroinnin koko aineistosta, koska halusin säilyttää kokonaiskuvan haastateltavan kokemuksista. Haastattelut on analysoitu induktiivisen eli sisältölähtöisen sisällönanalyysin avulla.
Haastateltavat saivat valita itse haastattelupaikan. Jari Eskolan ja Juha Suorannan teoksessa Johdatus laadulliseen tutkimukseen korostetaan, että haastateltavalle on tarjottava mahdollisuus valita paikka, jonka kokee itselleen mieleiseksi.85 Yhtä lukuun ottamatta kaikki halusivat haastattelun tapahtuvan omassa kodissaan. He kokivat, että aihe on niin herkkä, että koti on paras vaihtoehto asioiden purkamiseen. Yksi haastatteluista tapahtui kodissani, koska haastateltava koki, että pystyy parhaiten keskittymään jossain muualla kuin omassa kodissaan. Hän itse ehdotti, että voi tulla mieluiten minun kotiini. Sovimme kellonajan, jolloin muita perheenjäseniä ei ollut paikalla.
Tiedonkeruumenetelmänä haastattelu on erittäin käyttökelpoinen, koska siinä ollaan tutkittavan kanssa suorassa kielellisessä vuorovaikutuksessa ja lisäksi siinä voidaan joustavasti säädellä tilanteen edellyttämällä tavalla aineiston keruuta.86
Aineiston luotettavuudessa keskeinen kysymys on se, että haastateltavat tietävät tai ovat kokeneet asiat, joita ollaan tutkimassa.87 Tämän tutkimuksen informantit olivat
84 Hirsjärvi, Remes & Sajavaara 2005, 210.
85 Eskola &Suoranta 2001, 91.
86 Hirsjärvi, Remes & Sajavaara 2005, 193−194.
87 Tuomi & Sarajärvi 2002, 87−88.
22
kokeneet läheisen kuoleman, joten heillä on tutkittavasta asiasta omakohtaista kokemusta.
Haastateltavat olivat kaikki naisia. Nuorin haastateltava oli 48-vuotias ja vanhin 70- vuotias. Kaksi haastateltavaa oli lyhyen ajan sisällä menettänyt useamman läheisen.
Jokainen haastattelu oli erilainen, vaikka se tehtiin saman kaavan mukaisesti.
Haastattelun alussa jokainen halusi ensin kertoa läheisensä menetykseen johtaneista tapahtumista ja siitä miten suruprosessi eteni. Ensimmäiselle haastateltavalle esitin kysymyksiä, mutta sen jälkeen lopuille informanteille annoin pöydälle haastattelukysymyksiä, joita he pitivät hyvänä kompassina kertoessaan tarinaansa.
Kysymykset olivat alun perin minua varten, jotta pystyn pitämään tilanteen hallussani, mutta huomasin, että niistä oli myös apua haastateltaville, koska ne pitivät heidät aiheen sisällä. Huomasin myös, että ilman ulkopuolisia keskeytyksiä informantit etenivät hyvin tarinassaan ja heidän ajatuksensa pysyivät paremmin kasassa. Ihmisten kertoessa omakohtaisia kokemuksiaan usein on vaarana, että aiheesta ajaudutaan sivupoluille, mutta edessä oleva paperi apukysymyksineen piti haastateltavan kiinni tutkimuskysymyksiin liittyvissä asioissa. Olin sopinut haastattelun alussa, että he voivat näyttää minulle merkin, kun haluavat pienen tauon, eli lopetan nauhoituksen sen ajaksi. Muutama tarvitsi tauon, jotta saivat hetken koota voimiaan. Näissä tilanteissa kysyin aina informanteilta, että halusivatko he jatkaa tutkimusta. Jokainen halusi jatkaa tutkimusta ja perustelivat sitä sillä, että asioiden uudelleen läpikäyminen oli sielunhoidollista, vaikka nostikin tunteet pintaan.
Laadullisessa tutkimuksessa on vaikea määritellä milloin aineistoa on riittävästi. Kun aineisto alkaa toistaa itseään eli ei tuo enää oleellisesti uutta tietoa tutkimuksen kannalta puhutaan kyllääntymisestä eli saturaatiosta.88 Tämän tutkimuksen aineisto koostui viiden haastattelun sisällöstä. Tapaukset olivat kuitenkin erilaisia, joten aineistoa tuli riittävästi tutkimuksen suorittamiseen. Kvalitatiivisen tutkimuksen tarkoitus ei ole saada tilastollisia yleistyksiä vaan kysymyksessä on jonkun tapahtuman kuvaaminen ja tietyn toiminnan ymmärtäminen sekä teoreettisesti mielekkään tulkinnan antaminen jostakin ilmiöstä.89
88 Tuomi & Sarajärvi 2002, 89.
89 Eskola & Suoranta 2001, 61.
23
Olin etukäteen varautunut siihen, että haastattelun aikana kuulemani asiat voivat vaikuttaa tunteisiini. Pystyin kuitenkin hillitsemään tunteitani, muutamia kyyneleitä lukuun ottamatta. Haastattelujen jälkeen kaikki kokivat helpotusta siitä, että olivat saaneet puhua asiasta. Tämä oli huojentava tieto, koska haastattelujen aikana tuli joskus sellainen ajatus, olenko oikealla asialla muistuttamassa heitä tapahtumista, joita ei kukaan toivoisi kohdalleen.
Litterointia tehdessäni tunteet olivat enemmän pinnalla, olenhan itsekin puoliso, äiti, sisarus ja lapsi. On luonnollista samaistua haastateltavan suruun, vaikka ei ole kokenut vastaavaa. En koe, että se on häirinnyt tätä tutkimuksen tekoa, päinvastoin auttanut ymmärtämään niitä syvyyksiä joissa ihmiset käyvät suruprosesseissaan.
3.3 Aineiston analyysi
Laadullisessa tutkimuksessa käytetty perusanalyysimenetelmä on sisällönanalyysi.
Sitä voidaan pitää sekä yksittäisenä metodina että liitettävänä toisiin analyysikokonaisuuksiin.90
Analyysi on väljästi teoriasidonnainen, lähellä aineistolähtöistä sisällönanalyysia.
Tutkimukseni haastatteluaineiston analysoinnin aloitin lukemalla litteroituja haastatteluja läpi huolellisesti merkiten kohtia, joissa ilmeni tutkimuskysymyksiini liittyviä asioita. Tein aineistosta esille tulleista käsitteistä ja teemoista käsitekartan, joka helpotti sisällönanalyysiä. Käsitekartan etu on siinä, että sen avulla näin kokonaisuuden ja kaikki sen pienetkin osat samanaikaisesti. Se myös selkiytti eri osiot ja helpotti oleellisten ja epäoleellisten seikkojen huomioimista.91
Teemoja muodostaessani olen pyrkinyt mahdollisimman paljon nojautumaan aineistoon. Kiinnitin erityisesti huomiota sielunhoidon saamiseen ja selviytymiseen liittyviin seikkoihin ja toisella lukukerralla nostin esiin käsitteitä ja teemoja, jotka toistuivat kertomuksissa. Tarkoitus oli saada hajanaisesta aineistosta yhtenäistä ja
90 Tuomi & Sarajärvi 2004, 93.
91 Metsämuuronen 2009, 257.
24
selkeää tietoa informaatioarvon lisäämiseksi. Aineistolähtöisen analyysimenetelmän myötä tutkimustulokset perustuvat informanttien omiin kokemuksiin.
Tarkoitukseni ei ole yleistää tutkimustuloksia, vaan tutkia läheistensä menettäneiden kokemuksia sielunhoidosta niin, että kuka tahansa tutkimuksen lukija saa rohkeuden lähestyä surussaan elävää ihmistä ja olla halutessaan rinnalla kulkija.
3.4 Tutkimuksen luotettavuus ja eettiset kysymykset
Määrällinen ja laadullinen tutkimus poikkeavat toisistaan siinä, että laadullisella tutkimuksella ei ole yksiselitteisiä ja yleisesti vahvistettuja kriteereitä luotettavuuden arvioimiseksi. Laadullisessa tutkimuksessa aiheesta pyritään tuomaan esille jokin näkökulma ilman, että siitä selvitettäisiin objektiivista totuutta.92
Vaikka laadullisen tutkimuksen luotettavuuden arvioinnissa ei ole olemassa suoranaisia ohjeita, niin tutkimusta arvioidaan joka tapauksessa kokonaisuutena.
Silloin on syytä huomioida sen sisäinen koherenssi eli johdonmukaisuus.93 Olen käsitellyt tutkimuksen kohteeseen ja tarkoitukseen, lähdeaineiston keräämiseen, analysointiin ja yleistettävyyteen liittyvää luotettavuutta aiheisiin liittyvissä konteksteissa. Olen pyrkinyt kertomaan mahdollisimman tarkasti aineiston kokoamisesta ja tutkimustuloksista sekä niihin liittyvistä vaiheista. Tuomi ja Sarajärvi painottavatkin, että tutkimustulosten selkeys ja ymmärrettävyys on suorassa yhteydessä siihen miten tarkkaan ja yksityiskohtaisesti kerrot tekemisesi.94
Eräs tutkimuksen luotettavuuden kriteeri on vahvistavuus.95 Tutkimuksessani vertasin usein tutkimustuloksiani alan kirjallisuuteen, toisiin tutkimuksiin ja lehtiartikkeleihin, jotka liittyivät läheisesti tutkittavaan aiheeseeni. Sain sekä alan kirjallisuudesta että muista tutkimuksista tukea tutkimustuloksilleni.
92 Tynjälä 1991, 392−393.
93 Tuomi & Sarajärvi 2002, 135.
94 Tuomi & Sarajärvi 2002, 138.
95 Eskola & Suoranta 2003, 212.
25
Olen myös käyttänyt tutkimuksessani suoria lainauksia informanteilta analyysini tueksi. Näin lukija voi helposti seurata päättelyäni ja arvioida raportointini luotettavuutta eli hyväksyä tai riitauttaa tulkintani.96
Tässä tutkimuksessa kuvataan yksittäisten ihmisten kokemusmaailmaa sekä pyritään ymmärtämään ja tulkitsemaan sitä niin, että siitä olisi apua niille ihmisille, jotka eivät tiedä kuinka lähestyä läheisensä menettänyttä. Ihmisten arkaluontoisia asioita tutkiessa on tärkeää muistaa eettisyys. Tuomi ja Sarajärvi korostavat tutkittavien suojaa koskevia normeja ja luettelevat tutkittavien suojaan kuuluvat huomioitavat seikat, jotka olen edellä olevassa kappaleessa ottanut huomioon. Tiedonhankinnassa on huomioitu, että ihmisiin kohdistuvan tutkimuksen eettinen perusta muodostuu ihmisoikeuksista.97
Haastateltavat ovat tietoisia tutkimuksen tarkoituksesta ja tutkimustulosten julkaisemisesta. Informantit osallistuvat tutkimukseen vapaaehtoisesti ja heillä oli koko ajan tiedossa oikeudet keskeyttää mukanaolonsa tutkimuksen aikana sekä jälkikäteen kieltää itseään koskevan aineiston käyttäminen. Osallistujille ei aiheutettu vahinkoa ja heidän hyvinvointinsa oli etusijalla tutkimusta tehdessä.
Tutkimusaineistosta saadut tiedot ovat luottamuksellisia ja tarkoittaa käytännössä, että niitä ei luovuteta ulkopuolisille eikä käytetä muuhun kuin sovittuun tarkoitukseen.
Tämän vuoksi olen poistanut henkilöiden nimet ja paikkakunnat tunnistamisen estämiseksi ja käytän haastateltavista fiktiivisiä nimiä. Jos jokin ilmaisu vaatii tarkennuksen, niin olen esittänyt sen suluissa.
Tämän tutkimuksen aineisto on saatu läheisensä menettäneiltä ihmisiltä, joten se edellytti tutkijalta vastuuntuntoa. Haastattelutilanteissa on eletty uudelleen kipeitä kokemuksia ja tunteiden kirjo on ollut varsin laaja. Haastattelijanakin on ollut haasteellista pitää omat tunteet kasassa. Eettisyyteen kuuluu myös toisen surun kunnioittaminen varsinkin, kun hän haastattelijan pyynnöstä palaa surunsa lähteille.
Tuomi ja Sarajärvi kirjoittavat, että tutkijan tekemät eettiset ratkaisut ja tutkimuksen uskottavuus ovat erottamattomat. Uskottavuuden perusta on tutkijan noudattama hyvä tieteellinen käytäntö. Lisäksi olen pyrkinyt noudattamaan yleistä huolellisuutta ja tarkkuutta raportoiden tutkimuksen tuloksia avoimesti ja totuudenmukaisesti. Olen
96 Eskola & Suoranta 2003, 215−217.
97 Tuomi & Sarajärvi 2002, 128.
26
myös pyrkinyt olemaan huolellinen sen suhteen, etten ole jättänyt tutkimuksen kannalta tärkeää tietoa pois raportoinnissani.98
98 Tuomi & Sarajärvi 2002, 129−130.
