Sielunhoito

Sielunhoito on kirkkojen ja uskonnollisten yhteisöjen keskuudessa toteutettavaa ihmisen auttamista, joka suuntautuu ihmisen mieleen sekä psyykkiseen kokemistodellisuuteen.⁶ Sielunhoidossa keskeisin työskentelytapa on verbaalinen vuorovaikutus. Yleensä sielunhoitaja keskustelee apua hakemaan tulleen henkilön kanssa, mutta joskus keskustelun tueksi voi ottaa muitakin toimintatapoja.

Sielunhoitojakson aikana voidaan esimerkiksi piirtää asiakkaan sukupuu, elämänjana ja verkostokartta.⁷

Sielunhoito on laaja käsite, koska sen nimikkeen alle lukeutuu monenlainen auttamistyö ihmisten parissa.⁸ Yhtä ja ainoaa oikeaa tapaa ei ole olemassa ja jokaisella sielunhoitajalla on oma malli tehdä työtänsä. Tämä selittyy sillä, että sielunhoito ei ole niin sidottu menetelmiin kuten eri terapiasuuntaukset, joiden hallintaan annetaan perusteellinen koulutus.⁹

Sielunhoidon raamatullisena perusteluna on käytetty Matteuksen evankeliumin 18.

luvun sanoja: ”Sillä missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään.” Lisäksi evankelis-luterilainen kirkko on tutkinut Schmalkaldenin opinkohdan osoittamaa evankeliumin vaikutustapojen määritelmää ja tulkinnut viidenneksi itsenäiseksi evankeliumin muodoksi kristittyjen keskinäisen keskustelun ja lohdutuksen.¹⁰

Teologi Irja Kilpeläinen kirjoittaa kirjassaan Osaammeko kuunnella ja auttaa, että sielunhoitaja voi kohdata myös lähimmäisen, jolle Kristus ei merkitse yhtään mitään, mutta siitä huolimatta hänen hätäänsä ei pidä ajatella arvottomana. Näissä tilanteissa on tärkeintä pitää painopiste asiakkaassa ja hänen tarpeissaan. Sielunhoitajan tulee

6 Kettunen 2013, 16.

7 Kiiski 2009, 208−209.

8 Kiiski 2009, 3.

9 Kiiski 2009, 12.

10 Aalto & Esko & Virtaniemi 1998, 14,16.

5

ensisijaisesti nähdä apua tarvitseva lähimmäinen eikä edellyttää autettavalta kristillistä uskoa.¹¹

Tällöin sielunhoito ei sulje ulkopuolelle ei-kristittyjä eikä lohdutuksen ja myötäelämisen tarvitse sisältää hengellisiä elementtejä kuten puhetta Jumalasta.

Lähimmäisen kohtaaminen on tärkeintä.

Toisaalta useimmissa tapauksissa jopa niille ihmisille, joiden osallistuminen uskonnollisiin käytäntöihin on vähäistä tai olematonta, niin surun kohdatessa ja kriisitilanteissa papit ovat hyväksyttyjä asianmukaisina hoitohenkilöinä. Tästä voisi päätellä, että tällainen hyväksyminen liittyy papin sosiaaliseen rooliin sielunhoitajana.¹²

Sielunhoidossa on keskeistä ihmiskäsitys. Kristinuskon ihmiskäsitys perustuu näkemykseen, että ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Sitä tukee ajatus elämästä, joka on luotu hyväksi ja maailmasta, joka on luotu luovan toiminnan näyttämöksi ihmiselle.

Ihmisyyden katsotaan toteutuvan ruumiillisuuden, henkisyyden, hengellisyyden ja sosiaalisuuden ulottuvuuksilla, jotka ovat samanaikaisia ihmisenä olemisen näkökulmia.¹³

Alkuperäistä luterilaista kirkkokäsitystä kuvaa näkemys uskon ja rakkauden yhteisöstä. Kirkko ei ole siis pelkästään yksilöiden joukko, vaan siellä toteutuu ajatus, että Kristus kantaa kristittyjä ja kristityt kantavat toisiaan. Rakkauden käsky: ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” toteutuu kun asetumme toisen ihmisen sijaan ja ajattelemme mitä hän toivoisi itselleen tehtävän.¹⁴

Sielunhoidon ehdoton edellytys on luottamuksellisuus, sillä hoidettavan pitää voida luottaa siihen, että kaikki hänen kertomansa asiat eivät mene koskaan kolmannen osapuolen tietoon.¹⁵ Tämä on toki yhtä tärkeää sielunhoidollisessa keskustelussa ystävän kanssa. Luottamuksen menettäminen muutoinkin vaikeassa ja traumaattisessa elämäntilanteessa voi aiheuttaa vain lisää tuskaa ja vahingoittaa suruprosessia.

11 Kilpeläinen 1981, 21.

12 Vogelsang 1983, 24.

13 Aalto 1998, 33−34.

14 Aalto 1998, 21,23.

15 Kiiski 2009, 54.

6

Sielunhoitaja ei voi antaa varmoja vastauksia, mutta hän voi olla rinnalla kulkija.

Keskeistä sielunhoidossa on vuorovaikutus sielunhoitajan ja hoidettavan välillä.

Hautaan siunaamisen yhteydessä voi omaisten kanssa keskustellessa ilmetä sellaisia asioita, joissa papin on kohdattava ne samaan aikaan teologisesti ja sielunhoidollisesti asianmukaisella ja myötäelävällä tavalla. On paljon tärkeämpää, että sielunhoitajalla on kyky auttaa omaisia sanoittamaan omia kysymyksiään ja tunteitaan kuin antaa kaikkitietäviä vastauksia. Ihmisen tunnekivuissa eivät tiedolliset vastaukset auta, mutta välittämisellä ja läsnäololla voi olla erilainen vaikutus.¹⁶

Läheisensä menettäneelle myös muut perheenjäsenet, sukulaiset tai ystävät voivat olla tärkeitä keskustelukumppaneita suruprosessin aikana. Nämä keskustelut voivat olla hyvinkin sielunhoidollisia ja sen myötä hyvin merkittävä osa selviytymistä. Tämä tuli ilmi myös tekemissäni haastatteluissa. Sielunhoidollinen yhteys voi syntyä kahden ihmisen välille ajasta ja paikasta riippumatta. Myös näissä keskusteluissa luottamus on erittäin tärkeää.

Etelä-Pohjanmaan perheasiain neuvottelukeskuksen johtajan Eija Harmasen vuonna 1997 tekemän väitöskirjan, Sielunhoito sururyhmässä, mukaan yleisimpiä sielunhoidon muotoja olivat toimituskeskustelut, muistotilaisuudet hautauspäivänä, kirkkotilaisuudet pyhäinpäivinä ja sururyhmät, joissa seurakunnan työntekijä kohtasi surevia. Tutkimuksessa tuli myös ilmi, että näiden lisäksi myös muitakin sielunhoidollisia keskusteluja odotettiin eli henkilökohtaista sielunhoitoa pidettiin tärkeänä.¹⁷

Dosentti Jouko Kiisken kirjassa Sielunhoito esitellään norjalaisen professorin Tor Johan Grevbon sielunhoidon luokittelu, jossa sielunhoito jaetaan kahdeksaan toisistaan eroaviin sielunhoitonäkemyksiin. Kerygmaattinen sielunhoito ei ole juuri nykyisin käytössä kirkollisessa työssä sen autoritäärisyyden vuoksi. Siinä korostuu asetelma jossa työntekijä määrittää oikean ja väärän eli auttajan ja autettavan väliltä puuttuu tasa-arvoinen yhteistyösuhde. Ihmisen auttamisessa korostuvat rukous, rippi ja Raamattu sekä Jumalan sanan julistus yksityiselle ihmiselle.¹⁸Raamattuperustainen sielunhoito muistuttaa kerygmaattista mallia, mutta korostaa Raamatun opetuksia,

16 Kettunen 2013, 185−186.

17 Harmanen 1997, 58.

18 Kiiski 2009, 37.

7

ohjeita ja kehotuksia ratkaisuksi asiakkaan ongelmiin. Ongelmana tässäkin näkemyksessä on asiakaskeskeisen ajattelun vähäisyys tai puuttuminen ja sielunhoitajan oma hengellinen katsomus, jonka pohjalta hän toimii.¹⁹

Läheisensä menettäneen sielunhoidossa kerygmaattinen ja raamattuperustainen näkemys voi olla ongelmallista, koska kumpikaan ei suoranaisesti perustu asiakkaan kuuntelemiseen. Sielunhoitajan asenne pitäisi olla enemmän Jesajan kirjan näkemyksen kaltainen: ”Murtunutta ruokoa hän ei muserra, lampun hiipuvaa liekkiä hän ei sammuta.” (Jes. 42:3)

Karismaattisessa sielunhoidossa sairaiden puolesta rukoileminen, Pyhän Hengen vaikutus ja armolahjat ovat keskeisessä asemassa. Sielunhoitaja myös rohkaisee ja kehoittaa profetoimisen avulla asiakkaitaan. Tässä sielunhoitomallissa on syytä välttää liikoja lupauksia, jotta asiakkaille ei tule pettymyksiä. Spirituaalinen sielunhoito pitää sisällään oman hengellisen elämän kokonaisvaltaisen tutkiskelun sielunhoitajan ohjauksessa. Raamattu, rukous, hiljaisuus ja meditointi ovat tämän näkemyksen sielunhoidollisia työvälineitä. Seurakunnallisessa sielunhoidossa korostuu Lutherin näkemys siitä, että sielunhoito on seurakuntalaisten keskinäistä keskustelua sekä huolenpitoa. Tämä sielunhoidon malli on hyvin monimuotoinen ja laajakäsitteinen ja pitää sisällään myös diakonien auttamistyön. Syvyyspsykologinen sielunhoito on lähinnä terapiaa ja siksi se edellyttää psykodynaamisen terapian erikoiskoulutusta auttajalta.²⁰

Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on yleisesti käytössä neljä sielunhoidon mallia. Dialogisessa sielunhoidossa pääpaino on asiakkaan kuuntelussa, jolloin tilanteessa edetään asiakkaan puheen pohjalta. Kuuntelun ja keskustelun tavoite on antaa asiakkaan kertoa asioista ja tilanteista, jotka kuormittavat hänen elämäänsä.

Näissä keskusteluissa sielunhoitaja yhdessä asiakkaansa kanssa pyrkii löytämään uusia näkökulmia vaikeisiin elämäntilanteisiin.²¹ Tässä sielunhoitomallissa korostuu sielunhoitajan pyrkimys auttaa ja kannustaa asiakasta niin, että hän pääsee eteenpäin vaikeuksiensa kanssa. Kärsivälle ihmiselle ei tuoteta ahdistusta eikä syyllisyyttä vaan toimitaan Uuden testamentin ohjeen mukaisesti eli ”kantakaa toistenne taakkoja, niin

19 Kiiski 2009, 37.

20 Kiiski 2009, 37−39.

21 Kiiski 2009, 50, 84−85.

8

te toteutatte Kristuksen lain.” (Gal. 6:2)²² Tämä malli sopii myös läheisensä menettäneen kohtaamiseen.

Kilpeläinen korostaa, että jos kunnioitamme henkilöä, jonka kanssa keskustelemme, niin pääpaino pitää olla hänessä, ei meissä. Ihmisen kunnioittaminen lähtee Kilpeläisen mukaan siitä, että jokainen ihminen on arvokas nimenomaan yksilönä Kristuksen silmissä. Sielunhoitaja ei mittaa synnintuntoa tai syyllisyydentuntoa, vaan tarjoaa armahdusta. Sanoja tärkeämpi on armahtava asenne.²³

Spirituaalinen sielunhoito on merkittävä osa seurakunnallista sielunhoitoa ja sillä on pitkät perinteet evankelis-luterilaisessa kirkossa. Tähän aiemmin esiteltyyn auttamismuotoon voidaan lisätä myös dialoginen sielunhoito, koska tähänkin kuuluu olennaisena osana asiakkaan kanssa käytävät keskustelut. Kokonaisvaltainen auttamisen muoto on diakoninen sielunhoito, jossa ihmisen henkiset, aineelliset, hengelliset ja sosiaaliset tarpeet on otettu huomioon. Myös tähänkin auttamisen muotoon kuuluu dialoginen sielunhoito. ²⁴

Yhteiskunnan organisaatioissa ja evankelis-luterilaisessa kirkossa nykyään yleistynyt auttamismenetelmä on ratkaisukeskeisyys, jota on alettu soveltamaan myös sielunhoitoon. Kiiski käyttää tavoitesuuntautunut sielunhoito käsitettä kuvaamaan tätä auttamismallia, jonka perusta on asiakaslähtöisyys. Siinä luotetaan asiakkaan omiin kykyihin, voimavaroihin ja taitoihin selvittää elämänsä vaikeuksia. Sopivien kysymysten käytöllä kannustetaan asiakas asettamaan itselleen todellisia ja selkeitä tavoitteita sekä saavuttamaan niitä. Kristillisen lähimmäisenrakkauden toteuttaminen on tämänkin sielunhoitomallin perimmäinen tarkoitus.²⁵

Nämä mallit sisältävät melkein kaiken yleisessä seurakuntatyössä tehtävän sielunhoitotyön, mutta erityistyömuodoissa sielunhoitomalleja on käytössä laajempi kirjo.²⁶ Nämä neljä mallia sopivat yhdessä ja erikseen läheisensä menettäneen sielunhoitoon, mutta dialoginen sielunhoito toimii parhaiten ominaisuuksiensa vuoksi.

Teologian tohtori, sairaalasielunhoitaja ja terapeutti Erik Ewalds kirjassaan Sielunhoito ja terapia siteeraa englantilaisen lääkärin, tutkijan ja sielunhoitajan

22 Kiiski 2009, 87.

23 Kilpeläinen 1981, 24−25.

24 Kiiski 2009, 50.

25 Kiiski 2009, 51, 158−159, 161.

26 Kiiski 2009, 50.

9

Michael Wilsonin näkemystä siinä, että ajallemme on tyypillistä että pyritään välttymään kärsimyksen kohtaamiselta. Wilsonin mukaan yhteiskunta on terve silloin, jos kuolema on osa ihmisenä olemista sen hyväksyttynä rajana. Kuolema antaa nimenomaan elämälle todellisen merkityksen. Tällöin tragedia ei tarkoita jotain sellaista, josta on päästävä yli, vaan jotakin jota tulee ymmärtää. Muuten voi käydä niin, että parannetaan vain oireita, eikä niiden syitä. Wilson toteaa fyysikko ja kemisti Marie Curien sanoin: Elämässä ei ole mitään pelättävää. Sitä on vain ymmärrettävä.

Wilsonin mielestä esimerkiksi depressiota hoidettaessa ei voida ajatella sairauden olevan niin yksilöllistä, etteikö sitä voisi ottaa huomioon koko perheeseen ulottuvana sosiaalisena ilmiönä. Tämä on ensiarvoisen tärkeää terveen yhteiskunnan rakentamisessa.²⁷ Vaikka Wilson on kirjoittanut teoksensa The Hospital – A Place of Truth 1970-luvulla, niin hänen näkemyksensä pitävät paikkansa myös nyky-yhteiskunnassa.