2 KÄSITTEIDEN MÄÄRITTELY
2.3 Suruprosessi
Suruprosessista puhutaan usein surutyönä. Surutyö tuli käsitteeksi lääkäri ja tutkija Sigmund Freudin kautta. Kirjassaan Murhe ja melankolia hän kuvaa surun tekevän työtään surijan käydessä läpi muistoja menetetystä läheisestään. Surija sulkee ulkopuolelleen kaiken sellaisen toiminnan, jolla ei ole yhteyttä kuolleen muistoon, jotta suru saa tehdä työtään.43
Suruprosessiksi määritellään sitä tapahtumaketjua, jonka rakkaansa tai läheisensä menettänyt ihminen käy lävitse. Se alkaa epäuskosta ja protestista, jotka saivat alkunsa kuoleman kohtaamisesta. Suru, raivo ja pelko sekä kuoleman tosiasian kieltäminen ja
40 Poijula 2005, 15.
41 Vogelsang 1983, 25.
42 Kyyhkynen 2010, 23.
43 Freud 2005, 159.
13
henkinen etäisyydenotto tapahtuneeseen kuuluvat suruprosessin alkamiseen. Tätä prosessia vievät eteenpäin menetykseen liittyvät muistot, mielikuvat, tunteet, ajatukset, teot ja fyysiset reaktiot. Sureva käy läpi ikään kuin hidastettuina kuvina suhteensa kuolleeseen. Suruprosessissa on kysymys kuolleen ja surevan läheisen siteen ylläpitämisestä ja konkreettisesta suhteesta luopumisesta. Sureva tarvitsee muiden antamaa tukea ja lohdutusta.44
Meyer toteaa myös, että selviytyminen syvästä menetyksestä on jatkuvaa työtä. Siksi hän ei puhu ylipääsemisestä eikä toipumisesta näiden sanojen tavanomaisessa merkityksessä, ikään kuin olisi käsitelty murtunutta kättä ja mustelmia, jotka parantuvat ajallaan, tai jotain pitkäaikaista sairautta, josta asteittainen tervehtyminen on mahdollista. Kun läheisen menetys on jossain vaiheessa hyväksytty, niin se jää kuitenkin kokemuksena toistumaan mieleen. Tällöin tarvitaan parhaita selviytymisresursseja.45
Suru luo elimistössä stressiä, mikä puolestaan heikentää kehon puolustuskykyä. Useat tutkimukset lymfosyyttisistä toiminnoista ovat osoittaneet, että surevien henkilöiden veren immuunijärjestelmät ovat heikentyneet. Tutkimuksissa oli myös yksilöity tiettyjä muuttujia, jotka vaikuttavat surevan surun intensiteettiin ja pituuteen:
1. Kuinka hyvin sureva on voinut ilmaista tunteitaan edesmenneelle.
2. Kuinka paljon hän samaistuu edesmenneeseen.
3. Kuinka hän suhtautuu menetykseen ja muutokseen elämässään.
4. Tuki jota hän saa selvitäkseen kriisistä.
Näitä muuttujia ja tekijöitä voidaan käyttää sielunhoidossa surevan auttamiseksi jäsentämään hänen surunsa käsittelyä.46
Suruprosessissa on havaittavissa selviä vaiheita, mutta jokaisella on oma luonnollinen aikataulunsa prosessin loppuunsaattamiseksi.47 Kübler-Rossin luomat käsitteet eli surun viisi vaihetta ovat työvälineitä tunteidemme ymmärtämiseen ja niiden muotoilemiseen. Kübler-Ross kehitti ne haastatellessaan kuolevia ja huomatessaan, että nämä kävivät läpi samantapaisia vaiheita. Myöhemmin hän huomasi, että myös
44 Poijula 2005, 76−78.
45 Meyer 1988, 103−104.
46 Vogelsang 1983, 23.
47 Vogelsang 1983, 26.
14
läheisensä menettäneet käsittelivät tapahtunutta samanlaisten vaiheitten kautta.
Suruprosessi ei välttämättä etene suoraviivaisesti merkkipaalulta toiselle määrätyssä järjestyksessä eivätkä kaikki käy lävitse jokaista vaihetta. Vaiheiden tarkoitus on olla selviytymisvälineitä menetyksissä.48
Suruprosessin ensimmäinen vaihe Kübler-Rossin mukaan on kieltäminen, jolloin on vaikea uskoa tapahtunutta. Tieto on sillä hetkellä liikaa meidän psyykelle.
Kieltämisellä ja järkytyksellä on kuitenkin tärkeä rooli suruprosessin alussa: ne auttavat meitä selviytymään ja säätävät tunteillemme tahdin. Näin mieleen päästetään sen verran kuin se pystyy sillä hetkellä käsittelemään. Nämä tunteet ovat siis psyyken suojelumekanismeja ja siksi tärkeitä.49
Vihan tunne on vaihe, joka tulee esiin siinä tilanteessa, kun tunnemme olomme jo niin turvalliseksi, että se antaa tilaa muille tunteille. Tällöin suruun sekoittuu entistä voimakkaampana loukkaantuminen, paniikki, yksinäisyys ja erityisesti viha. Viha voi kohdistua lääkäreihin, koska nämä eivät voineet pelastaa läheistämme, mutta voimme vihata myös itseämme, koska emme pystyneet estämään tapahtunutta. Viha ei välttämättä ole perusteltua tai loogista, mutta se on tarpeellinen vaihe toipumisprosessissamme. Suuttumus on tärkeää tuntea kokonaisvaltaisesti, koska se on luonnollinen reaktio menetykseen, jonka kokee epäreiluksi.50
Kolmantena vaiheena on kaupanteko, jonka yhteydessä esiintyy usein syyllisyyden tunne. Saatamme syyttää itseämme ja ajattelemme, että olisimme voineet tehdä jotain toisin. Tekisimme mitä tahansa, jotta läheisemme säästyisi ja elämä palaisi ennalleen.
Kaupanteon kohde saattaa muuttua menneisyydestä tulevaisuuteen. Menetyksen jälkeen saatamme käydä kauppaa siitä, että näkisimme vielä läheisemme taivaassa.
Vaikka kaupantekovaiheessa mieli muuttaa tapahtuneita asioita, niin lopputulos pysyy samana, eli läheisemme on poissa lopullisesti. Mutta toisaalta kaupanteko antaa armonaikaa tuskasta, edes hetkellisesti.51
Masennus on hyvin asiaankuuluva ja luonnollinen reaktio kohtaamastamme menetyksestä. Surun lävistämä tyhjyyden tunne on syvempi kuin koskaan.
48 Kübler-Ross & Kessler 2006, 22.
49 Kübler-Ross & Kessler 2006, 23−24.
50 Kübler-Ross & Kessler 2006, 26−27, 32.
51 Kübler-Ross & Kessler 2006, 33, 36.
15
Arkipäiväiset asiat ja toiminnot ovat menettäneet merkityksensä. Masennus on kuitenkin tärkeä surun paranemisprosessin monissa askelmissa. Mutta surijan ympärillä olijat eivät välttämättä aina näe asiaa näin, vaan yrittävät kaikin tavoin piristää häntä, mutta surijan tulisi saada elää suruaan. Masennuksessa on kuitenkin piirteitä, jotka voivat auttaa suruprosessissamme, kun teemme itsetutkiskelua ja tilannekatsausta menetyksestämme ja näin edistää uuden perustamme rakentamista.52 Hyväksymisen vaihe sekoitetaan usein tunteeseen, jossa tapahtunut ei enää vaivaa ja ihminen kokee olevansa kunnossa. Tosiasiassa monet ihmiset eivät koskaan koe olevansa kunnossa läheisensä menettämisen jälkeen. Hyväksymisessä on kyse siitä, että olemme hyväksyneet sen, että läheisemme on pysyvästi poissa. Se ei tarkoita, että pitäisimme todellisuudesta, mutta olemme vain hyväksyneet tosiasiat. On vain opeteltava elämään maailmassa, josta läheisemme puuttuu lopullisesti. Meistä voi usein tuntua, että jos alamme elää ja jopa nauttimaan elämästä niin petämme kuolleen läheisemme. Menetetty ei palaa koskaan takaisin, mutta voimme vähitellen solmia uusia yhteyksiä ja yhdyssiteitä sekä tutustua uusiin ihmisiin, joista voi tulla tärkeitä ihmissuhteita. Ajan myötä voimme antaa tilaa ystävyyssuhteille ja ystäville sekä olla mukana heidän elämässään. Tähän kaikkeen kykenemme vasta kun suru on saanut oman aikansa.53
Poijula toteaa kirjassaan, että raskain työ, mitä ihminen joutuu tai on joutunut tekemään on surutyö. Se voi paradoksaalisesti mahdollistaa myönteisen muutoksen elämän tärkeysjärjestyksen uudelleen arvioimisessa ja perhesiteiden lujittajana, mutta sitä ei voi tehdä lyhyessä ajassa.54
Kübler-Ross korostaa, että vaiheet ovat reaktioita, jotka ovat tunteiden herättämiä ja tällöin ne saattavat kestää minuuteista tunteihin ja heilahdella vaiheesta toiseen. Eli emme etene järjestelmällisesti vaiheiden läpi, vaan saatamme kulkea vaiheiden väliä edestakaisin.55
Kyyhkynen toteaa, että avain onnistuneeseen suruprosessiin on hetkessä eläminen.
Meneillään olevan hetken aidot kokemukset ja tunteet ohjaavat meitä sisäsyntyisesti suremaan aidosti. Jokainen ihminen on oman ympäristönsä, kulttuurinsa ja
52 Kübler-Ross & Kessler 2006, 37, 40.
53 Kübler-Ross & Kessler 2006, 41, 45.
54 Poijula 2005, 11−12.
55 Kübler- Ross &Kessler 2006, 34.
16
kokemushistoriansa vanki ja tämä näkyy myös suruprosessissa. Se etenee omassa tahdissaan. Tärkeintä on, ettei suruprosessia estetä etenemästä, koska sillä voi olla eheyttävä vaikutus surijaan. Ahdistavistakin kokemuksista ihminen voi vähitellen eheytyä tasapainoiseen elämään suruprosessin kautta.56