Pastoraalisen sielunhoidon merkitys

Tässä tutkimuksessa sielunhoidolla tarkoitan pastoraalista sielunhoitoa, joka on ammatillista sielunhoitoa ja se poikkeaa keskinäisestä sielunhoidosta ja vertaistuen puitteissa tapahtuvasta sielunhoidosta siinä, että sitä tarjoavat papit sekä diakonia- ja nuorisotyöntekijät. Heidän sielunhoidollinen osaaminen perustuu omaan perus- ja täydennyskoulutukseen. Erityistä on kuitenkin pappien ehdoton vaitiolovelvollisuus, joka pätee myös oikeuden edessä. Diakonia- ja nuorisotyöntekijöiden vaitiolovelvollisuus ei ole yhtä ehdoton.⁹⁹

Kolme henkilöä haastateltavista oli saanut toimituskeskustelujen yhteydessä tietoa seurakunnan tarjoamasta sielunhoidosta. Sururyhmät olivat olleet heille tärkeitä, mutta myös yksityiset keskustelut papin tai diakonin kanssa koettiin tarpeellisiksi. Pappi oli myös käynyt Kirstin kotona sururyhmän vetäjän kanssa.

Eli siinä tuli pappi ja hänen mukanaan lapsensa menettäneiden sururyhmän vetäjä mihinkä sururyhmään minä myöskin menin itse oli sellanen lapsensa menettäneiden oma sururyhmä...Se miten sielunhoito auttoi siinä suruprosessin käsittelyssä niin olen keskustellut myös niinku papin kanssa niin olipa se pappi tai ystävä niin tavallaan se et sua kuunnellaan ja sut otetaan niinku tosissaan et joku on läsnä sulle kun sä kerrot tätä sun suruasi uudelleen ja uudelleen niin hän jaksaa olla sun rinnalla ja kuunnella...se kohtaaminen on hirveen tärkee ....(Kirsti)

Sielunhoidossa sureva saa kertoa suhteestaan kuolleeseen, ilmaista sisäisiä tuntemuksiaan ja tunteitaan yhä uudelleen. Kuunteleva, rohkaiseva ja lohduttava läsnäolo on parasta mitä sielunhoitaja voi siinä tilanteessa antaa.¹⁰⁰

Sururyhmä ei ole ryhmäterapiaa vaan saman kokeneiden vertaistukiryhmä, jossa voi puhua kuolleesta, kuoleman kokemuksesta ja tunteista. Ryhmän jäsenten keskinäinen

99 Kettunen 2014, 69.

100 Gothóni 2014, 194.

28

tuki voi lieventää menetykseen liittyvää tuskaa.¹⁰¹ Sururyhmissä käyneet haastateltavat olivat kokeneet vertaistuen ja ryhmän tuen hyvin tärkeäksi suruprosessinsa kannalta.

Että se autto kyllä niinku tän suruprosessin käsittelyssä....olin todella it- itkeväinen kun aloitettiin niissä ryhmissä niin et ei tullu niinku puhumisestakaan mitään kun tietysti ku ymmärsi et siinä oli muitakin kanssa kumppaneita joittenka kanssa oli samassa tilanteessa niin... mut se ensimmäinen kerta oli se etten mitään muuta kuin itkin oikeastaan että aina ku ky kysy diakoni jotakin niin kyllä mä nyt jotakin vastasin mutta se meni enempi semmoseks itku itku itkemiseksi että...äää...

itseasiassa se teki oikein hyvää siis sehän oli pitkä oma prosessi siis se sururyhmässäkin käyminen.. siellä käytiin ihan monta kertaa ja aina se vaan tuntui että se niinku helpotti sitä oloa kun siellä puhuttiin niistä asioista ja ja kyllä mä sieltä mielestäni sain kaiken semmosen avun jota osasin odottaakin (Riitta)

Kävin sen kuoleman jälkeen sitte surutyökursseja ja opiskelin surutyötä ja et mitä on jäädä yhtäkkiä yksin... siellä niinku keskusteltiin ja sit se oli aika hyvä ku siellä oli toisia samanlaisia ja se oli hyvä niinkun vieraita ihmisiä... (Anna)

Mä kävin siellä sururyhmässä ja sieltä mä sain tosi paljon tukee ja mä avoimesti juttelin kaikkien kanssa ketkä vaan viitti kuunnella mun tarinan...oli kyllä kova tarve puhua ja saada sitä vertaistukea ja vertaisiltaan sitä parhaiten sai ja elämänikäisiä ystäviä olen saanut.(Kirsti)

Sururyhmistä saatu tuki kantoi ryhmäprosessin loppumisenkin jälkeen. Kirsti sai hyviä ystäviä, joiden kanssa pitää edelleen yhteyttä. Kiisken mukaan ryhmien etu on juuri siinä, että niissä syntyvät sosiaaliset suhteet tukevat selviytymistä ryhmäprosessin päätyttyäkin. Parhaimmillaan ryhmä tukee jokaista sen jäsentä ja heidän eheytymistään. Lisäksi ryhmän jäsenet oppivat muiden kokemuksista ja saavat vertaistukea.¹⁰²

Yhdysvaltalaiset psykologian tohtorit Herbert Goodman Jr. ja Mark H. Stone tuovat artikkelissaan esille sureville tarkoitettujen suru- ja tukiryhmien merkitystä. Heidän mukaansa sururyhmien tutkimustulokset viittaavat myönteisiin selviytymistuloksiin erityisesti silloin, kun ryhmien vetäjät ovat ammattilaisia ja saaneet koulutusta ja kokemusta surevien parissa työskentelystä. He korostavat, että myös kristillisten

101 Poijula 2005, 225−226.

102 Kiiski 2009, 42−43.

29

tukiryhmien avustajien tulisi olla pätevöityneitä sielunhoitajia. Olisi myös suotavaa, että heillä itsellään olisi kokemusta menetyksestä ja siitä selviytymisestä. Tutkimusten mukaan useimmat surevat omaiset kokivat toivottomuutta, mutta osallistuminen kristilliseen tukiryhmään auttoi lievittämään toivottomuuden tunteita.¹⁰³

Harmasen tutkimuksen mukaan sururyhmissä keskustelu lähtee usein liikkeelle luonnostaan. Keskivertoisessa sururyhmän toimintarungossa vetäjän ohjauksessa esitellään ensimmäisellä kerralla ryhmä ja jokainen antaa surustaan lyhyen kuvauksen.

Toisella kerralla käsitellään kuolemaa ja luopumista. Kolmannella tapaamiskerralla puhutaan hautajaispäivästä ja tuen saamisesta. Neljännellä kerralla aiheena ovat hyvät ja vaikeat muistot ja viidennellä kerralla surutyön eri vaiheet. Viimeisellä tapaamiskerralla keskustellaan uudelleen suuntautumisesta. Tosin ohjaajilla oli myös mahdollisuus kehitellä eri ryhmille omat teemat.¹⁰⁴ Sururyhmissä käyneet haastateltavat kokivat saaneensa apua oman surunsa käsittelyyn.

Kübler-Ross ja Kessler toteavat myös, että sururyhmät ovat lääkettä varsinkin eristäytyneille, joilla on vaikeuksia päästä suruprosessissa eteenpäin. Sururyhmissä voi pitää kiinni yksityisyydestään ja omasta tilasta, mutta niissä on mahdollisuus turvalliseen ja hallittuun yhteydenpitoon.¹⁰⁵

Ryhmän terapeuttinen merkitys ja vaikutus näkyivät myös siinä, että avoimemmat ryhmän jäsenet edesauttoivat sulkeutuneempia ryhmäläisiä tiedostamaan ja purkamaan tunteitaan.¹⁰⁶Sururyhmissä sai vertaistukea, mutta myös kahdenkeskisen keskustelun tarvetta ilmeni. Kahdenkeskisissä keskusteluissa kohtaaminen on intiimimpää kuin ryhmässä, jossa ei välttämättä pysty tuomaan esille kaikkein henkilökohtaisempia tunteitaan. Myös Riitta olisi halunnut enemmän kahdenkeskistä keskustelua.

Enempi siltä seurakunnan surutyöryhmästä oisin halunnut ehkä keskustella enempi ihan kahdelle kahden keskenkin sen ihmisen kanssa joka meitä ryhmänä käsitteli....nimenomaan sitä semmosta kahden keskistäkin keskustelua että ois voinu kertoa vähän lähemminkin niitä asioita ja purkaa niitä tuntemuksia.... (Riitta)

103 Goodman Jr & Stone 2009, 314‒315.

104 Harmanen 1997, 110.

105 Kübler-Ross & Kessler 2006, 105.

106 Harmanen 1997, 172.

30

Surevan tehtävä on surun alussa hyväksyä menetyksen todellisuus. Sielunhoitajan tehtävä on auttaa kohtaamaan menetyksen todellisuutta ja rohkaista kertomaan kuolemasta. Jos sielunhoitaja ei puhu kuolemasta ja lieventää kielellisiä ilmaisuja, niin sureva jää vaille kuolemaa ja surua käsitteleviä sanoja. Tapahtuneesta puhuminen on kuitenkin surevalle vapauttavaa.¹⁰⁷

Kaikki haastateltavat kokivat merkityksellisenä sen, että saivat puhua tapahtuneesta ja omista tuntemuksistaan. Anna, Riitta ja Kirsti olivat saaneet pastoraalista sielunhoitoa sururyhmien kautta mutta myös henkilökohtaista sielunhoitoa. Riitta olisi halunnut kahdenkeskistä keskusteluapua enemmän sururyhmän lisäksi.

Sielunhoitajalla on iso rooli auttaa ja rohkaista surevaa käymään läpi ilmaistuja ja vielä piileviä tunteita. Surevan tunteet voivat vaihdella kaipauksesta, kiitollisuudesta ja ikävästä vihaan ja petetyksi tulemiseen. Vihan tunteet kuitenkin kuuluvat suruprosessiin ja ne voivat kohdistua yhtälailla itseen, kuolleeseen, terveydenhuoltohenkilökuntaan, sielunhoitajaan ja Jumalaan. Näissäkin tilanteissa sielunhoitaja on vastaanottavana osapuolena ilman, että puolustelee ketään. Kun sureva kokee, että hänen kaikki tunteensa ovat sallittuja, niin se mahdollistaa sen, että hän kykenee käsittelemään asioita eri näkökulmista tunneilmaisujen jälkeen.¹⁰⁸

Haastateltavista Sonja ja Rauni kokivat, että ammatillista seurakunnan tarjoamaa sielunhoitoa oli vaikea saada. Sonjalle ei tarjottu sielunhoitoa ja Rauni koki, että papilla ei ollut aikaa. Harmasen tutkimuksessa tuli vastaavia asioita esille. Tuesta tiedottaminen ja avun saatavuus oli saanut kriittistä huomiota. Tieto kirkon sururyhmistä ei tavoita aina surevia omaisia eikä myöskään yhteiskunnan työntekijöitä, jotka työskentelevät omaisten parissa.¹⁰⁹

No kirkon puolelta ei kyllä tarjottu mittään että ja en minä itse kysellykään kyllä mittään että että en tiiä en minä ossaa siitä syytä sanoa että miksi.... (Sonja)

Mie en saanut semmosta sielunhoidollista semmosta pohdintaa mitä mie oisin halunnu... papit hävis ympäriltä kukkaan ei ottanut yhteyttä....ois vaikka kaks minuuttia istuttu ja hää (pappi)ois sanonu että että kaikki asiat järjestyy että kyllä Luoja huolen pittää mutta se vaan että kun tervehittiin ja hän (pappi) sanoi että

107 Gothóni 2014, 194.

108 Gothóni 2014, 195.

109 Harmanen 1997, 196.

31

hänellä ois nyt menoa niin mä ajattelin silloin väärin sen että minun suru ei oo niin tärkee mutta kyllä se minun suru on yhtä tärkee kuin toistenkin... mutta tuota minä en missään nimessä nosta sormee papilla on kiireensä ja kaikilla on kiireensä...(Rauni) Sonja koki kirkon suhtautumisen hyvin kielteisenä ja Raunikin koki, ettei pappi pitänyt hänen suruaan tärkeänä, ja reagoi alussa hyvin voimakkaasti siihen.

Minä jäin siihen kirkon eteiseen ihan yksin...silloin minä ajattelin että Jumalaa ei oo olemassa....minä....raahauduin sieltä kirkosta kottiin ja panin sälekaihtimet kaikkiin ikkunoihin ja ajattelin että teen rovion pihamaalle ja vien kaikki Raamattuni minulla on niitä kuus kappaletta ja poltan ne Jumalaa ei ole olemassa koska eihän se näin voi mennä...(Rauni)

Myöhemmin Rauni kuitenkin leppyi ja hyväksyi tunteensa oman suruprosessiinsa kuuluvaksi.

Jumalakin näkee näin että surulla on monet kasvot.. ja minä uskon siihen että Jumala on antanut minulle anteeksi ne äksyymiset kun mie äksysin niin kauheesti ja potkin hautakivee ni että että Jumala tietää että surulla on monet kasvot...minulla ne oli semmoset... (Rauni)

Papin toiminta vaikutti Raunin suhtautumiseen Jumalaan ja kirkkoon, mutta hän uskonsa palasi ajan myötä. Myös teologian tohtori Raili Gothónin mukaan papin suhtautumisella surevaan on iso vaikutus siihen, miten tämä kokee kirkon, Jumalan ja uskon.¹¹⁰Tämä kertoo puolestaan siitä, millaisia odotuksia läheisensä menettäneellä on kirkon antamaan tukeen ja sielunhoitoon. Raunilla oli sielunhoidosta toiveita ja odotuksia, jotka eivät täyttyneet. Haastateltavat olivat eri puolilta Suomea ja paikkakuntien seurakuntien resursseissakin voi olla eroja.

Hilla Jurvelin tutki viiden nuoren lesken kirjoittamaa blogia surusta. Jurvelin piti yllättävänä tutkimustuloksena sitä, että seurakunnan toiminta tai tuki ei näkynyt ollenkaan blogeissa. Pappi oli soittanut vain yhdelle leskistä hautajaisten jälkeen.¹¹¹ Myös Minna Huovarin leskien suruprosessia koskevassa tutkimuksessa tuli ilmi, että vain muutama leski oli saanut apua papilta ja seurakunnalta.¹¹²

110 Gothóni 2014, 198.

111 Jurvelin 2017, 64.

112 Huovari 2016, 47.

32

Myös Harmanen toteaa, että surutyö ei aina toimi suomalaisessa yhteisössä riittävällä tasolla, koska vastaanottajan ja tuen puuttuessa tunteet jäävät usein purkamatta.

Osittain syynä ovat myös depressiosairaudet, jotka saattavat kuormittaa surutyön lisäksi. Harmasen mukaan yhteiskunnallista heräämistä on kuitenkin tapahtumassa surutyön tunnistamisessa ja avun tarjoamisessa.¹¹³ Uusin yhteistoimintamuoto on seurakunnan osallistuminen kriisiryhmätoimintaan muiden auttajien kanssa.¹¹⁴

Toimituskeskustelulla on iso merkitys sielunhoidon saannin suhteen surevalla ja parhaassa tapauksessa se voi olla mahdollisesti alku yhteiselle surutyöskentelylle.

Surun varsinainen työstäminen alkaa usein vasta hautajaisten jälkeen.¹¹⁵ Tämä seikka tuli esille haastatteluissanikin ja käsittelen sitä enemmän seuraavassa luvussa.

Sielunhoidon saanti ei ole itsestään selvää ja vaatii usein surevaltakin omaa aktiivisuutta. Kaikilla ei vain ole voimavaroja soittaa seurakuntaan varsinkaan hautajaisten jälkeen. Näissä tilanteissa tarvitaan joskus ulkopuolisen puuttumista.

Hyvä ystävä voi esimerkiksi soittaa seurakuntaan vainajan siunanneelle papille surevan puolesta. On tapauksia, joissa pappi on soittanut surevalle hautajaisten jälkeen ja sureva on ollut siitä erityisen kiitollinen, koska hän ei ollut kehdannut soittaa ja sanoa tarvitsevansa sielunhoitoa.

Oli sitten kysymys sururyhmän kautta saadusta sielunhoidosta tai papin ja diakonin antamasta sielunhoidosta, niin kuulluksi ja kohdatuksi tuleminen oli merkityksellinen kokemus. Sielunhoidon tärkein ominaisuus haastateltaville on ollut puhuminen ja se että on tullut kuulluksi surussaan. Sielunhoitajallekaan ei ole aina helppoa kohdata surevaa, mutta hän ei voi eikä saa paeta läheisensä menettänyttä. Lohduttaminen ja lohduttelu eivät tarkoita samaa toimintaa. Lohduttaminen voi olla joskus sanatontakin ja silloin läsnäolo ja kuunteleminen ovat tärkeintä.¹¹⁶

Mikä merkitys sielunhoidolla oli selviytymisen kannalta niin sehän on tosi iso mitä mä tässä oon jo selittänyt sitä ja mitä mä olisin niinku halunnut enemmän siltä sielunhoidolta niin en osaa oikeastaan tohonkaan sanoa koska musta mä oon niinku saanut tosi hyvää tosi hyvää sielunhoitoa....joka suunnasta ja tietysti se terapiakin

113 Harmanen 1997, 197.

114 Harmanen 1997, 58.

115 Gothóni 2014, 194.

116 Gothóni 2014, 193.

33

missä kävin juttelemassa niin sieltä sai toi paljon kanssa niinku.... se vaan autto kun sai jutella ja muistella ja itkeä (Kirsti)

Sielunhoidon merkitys ja vaikutus näkyvät sitä saaneiden informanttien selviytymisessä.

Myös se, että sielunhoitoa olisi kaivattu enemmän kertoo siitä, että sitä pidetään tarpeellisena ja merkittävänä omassa suruprosessissa.