Suru

Surua voidaan käsitellä monesta eri näkökulmasta. Psykologi ja psykoterapeutti Soili Poijula kirjassaan Surutyö toteaa, että suru on voimakas ja pitkäkestoinen mielipahan tunne, joka on aiheutunut jostain menetyksestä tai muusta ikävästä asiasta tai tapahtumasta. Surussa ilmenee erilaisia tunteita, asenteita sekä käyttäytymistä, vaikka reaktioissa ja niiden kestoissa on paljon vaihtelua ihmisten kesken. Suru ei ole jokin ohimenevä vaihe vaan jotakin, jonka kanssa sureva elää. ²⁸

Psykiatri Elisabeth Kübler-Ross ja kirjailija David Kessler kuvaavat surua kirjassaan Suru ja surutyö seuraavasti: ihminen kokee elämänsä aikana monia menetyksiä, mutta rakkaan läheisen menetystä ei voi verrata mihinkään. Jokainen muistaa tarkalleen sen hetken kun on saanut tiedon läheisensä kuolemasta tai sen hetken kun läheinen menehtyi. Se hetki jättää ikuisen jäljen ihmisen mieleen ja koko maailma pysähtyy.

Voi tuntua oudolta kun aika menee eteenpäin ympäröivässä maailmassa, vaikka oma sisäinen kello on pysähtynyt. Ihminen ei ole varma, miksi hänen elämänsä jatkuu ja

27 Ewalds 1990, 164−165; Wilson 1971, 11−12.

28 Poijula 2005, 18.

10

läheisen ei. Ei ole olemassa mitään sellaisia sanoja, jotka lohduttaisivat siinä hetkessä.

On vain syvä haava ja sietämätön tuska.²⁹

Uskontotieteilijä Mari Pulkkisen mukaan menetys on kokemus eikä surutyötä. Hänen väitöstutkimuksessaan suru määritellään psykologista tunnereaktiota laajemmaksi ilmiöksi. Pulkkinen painottaa, että surutyö-termi ei riitä määrittämään surun kokemista kokonaisuudessaan. Psykologisoitunut surukäsitys ei vastaa surevien omia kokemuksia eikä ota huomioon ihmisen kokonaisvaltaisuutta.³⁰

Surua kuvataan englannin kielessä useimmilla sanoilla. Bereavement on surun kokemista ja menetyksen jälkeistä suremisen aikaa. Se mainitaan usein suruprosessin synonyymina. Mourning on ilmaistua surua eli sureva näyttää sisällään olevan surun itsensä ulkopuolella. Se on pitkäaikainen suruprosessin vaihe, jossa kuolleesta puhuminen ja itkeminen ovat tyypillistä käyttäytymistä. Sorrow merkitsee raastavaa surullisuutta liittyen enemmän pettymykseen ja pelkoon kuin läheisensä menettäneen suruun.³¹ Grief merkitsee menetystä koskevien tunteiden ja ajatusten kokonaisuutta eli koettua surua. Grief on suremiskokemukselle annettu sisäinen merkitys ja psyykkisen energian muoto.³²

Läheisen kuollessa ensireaktio on usein sokki ja turtumus joita seuraa hyvin nopeasti hämmennys ja kaaos. Kun sureva viimein tajuaa mitä on tapahtunut, niin hän kohtaa tuskan ja kärsimyksen.³³ Tunnekirjo voi olla hyvinkin laaja menetyksen jälkeen ja sureva voi ilman ennakkovaroitusta siirtyä tunteesta toiseen. Mikä tahansa asia voi laukaista vihan tai surun. Ympärillä olevien voi olla vaikea ymmärtää tunteiden vaihteluja, mutta niitä ei välttämättä ymmärrä sureva itsekään. Tuskaa pystyy koskettamaan suoraan vain vähän aikaa ja sitten on peräännyttävä hetkeksi. Näin suru etenee.³⁴

Sairaalapastorina toiminut Charles Meyer kirjoittaa kirjassaan Surviving Death totuuden olevan, että ihmiset käsittelevät surua samalla tavoin kuin he käsittelevät muitakin isoja vaikeuksia elämässään. Ei ole määrättyä aikataulua, jonka kuluessa jäljelle jääneiden pitäisi selviytyä surustaan. Ihmiset surevat sen mukaan, mikä toimii

29 Kübler-Ross & Kessler 2006, 46.

30 https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/terveys/suomalainen-suru-on-salattua-ja-sanatonta.

31 Kaunonen 2000, 18−19; Poijula 2005, 19.

32 Poijula 2005, 18−19.

33 Poijula 2005, 40.

34 Kübler-Ross & Kessler 2006, 51.

11

heille parhaiten ja he tekevät sen omassa aikataulussaan. Surussa tärkeintä on ymmärtäminen ja se on tarpeellista niin sureville kuin heidän tukijärjestelmilleen. Kun nämä molemmat toimivat yhdessä, niin paraneminen ja elpyminen voivat tapahtua.³⁵ Surun myötä myös harmittelemme herkästi sanomatta ja tekemättä jääneitä asioita, jotka nousevat mieleemme lukemattomia kertoja. Murehdimme ja kadumme menetettyjä mahdollisuuksia. Tosiasia on, että elämä on yleensä lyhyempi kuin toivomme ja moni asia jää kesken. Harhakuvitelma loputtomasta ajasta voi sumentaa käsityskykymme niin, ettemme ymmärrä aina läheistemme kallisarvoisuutta. Kuolema muistuttaa tuosta arvosta ja siinä vaiheessa kaikki on jo mennyttä. On tärkeää luoda rauha katumusten aiheiden kanssa, koska ei ole realistista ajatella, että olisimme ehtineet tekemään elämässämme kaiken. Jos olisimme tienneet, että aikaa on vähän, niin totta kai olisimme toimineet toisin. Koskaan ei ole liian myöhäistä kertoa sydämessään asioita menetetylle läheiselle, jos jokin tekemättä tai sanomatta jäänyt asia on jäänyt mieleen kaivertamaan.³⁶

Vallitseva surukäsitys 1900-luvulla perustui siihen, että sureminen edellytti surijan irrottautumista sekä kuolleesta että menneisyydestä. Jatkuva kiintymys kuolleeseen luokiteltiin ratkaisemattomaksi suruksi. Vallinneen näkemyksen perusteella kuolleeseen läheiseen piti katkaista kiintymyssuhde, jotta surusta voisi toipua.

Voidaan puhua unohtamisen teoriasta.³⁷

Tähän vaikuttivat modernistiset teoriat surusta ja niihin liittyvät terapeuttiset toimenpiteet, jotka rohkaisivat omaisten ja kuolleiden välisten siteiden katkaisemista.

Ajatuksena oli, että ihminen toipuisi surusta mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti ja palaisi normaaliin toimintaan.³⁸

Perheen ja yhteisön painostus kuolleesta irrottautumiseen perustuu vääriin olettamuksiin. Osa ihmisistä ei ymmärrä, että läheinen side ja kiintymys voivat säilyä kuolemankin jälkeen ja jotkut menetykset ovat niin isoja ja tuskaisia, että niistä yli pääseminen on todella vaikeaa.³⁹

35 Meyer 1988, 86.

36 Kübler-Ross & Kessler 2006, 55−57, 59.

37 Poijula 2005, 31−34.

38 Klass, Silverman & Nickman 1996, 32.

39 Klass, Silverman & Nickman 1996, 50.

12

Uudessa surukäsityksessä lähdetäänkin siitä ajatuksesta, että kahden läheisen ihmisen välinen kiintymyssuhde ei pääty kuolemaan vaan muuttaa muotoaan suruprosessin aikana mielikuvien ja muistojen tasolla toimivaksi kiintymyssuhteeksi. Tämän kiintymyssuhteen ylläpitäminen ja muisteleminen ovat surevalle tärkeää ja siksi kuoleman kohtaaminen tosiasiana on tie selviytymiseen. Tuska ja epätoivo auttavat omalta osaltaan henkisessä kasvussa, sillä suremisen avulla ihminen voi kasvaa viisaaksi ja pysyä terveenä. Siksi suru ei ole pelkästään kielteinen asia.⁴⁰

Filosofian tohtori John D. Vogelsangin mukaan pitää ensin myöntää, että suru on luonnollinen prosessi tärkeän ihmisen kuoleman jälkeen. Surevan täytyy surra, jotta hän voisi käsitellä menetystään käytännössä. Surun voimakkuus on suhteessa siihen miten tärkeä edesmennyt henkilö oli surevalle.⁴¹

Sairaalapastorina toiminut Tapio Kyyhkynen kirjoittaa kirjassaan Suru elämän työkaluna, että kukaan ei säästy surulta. Suru ei synny tyhjästä, vaan sillä on aina oma lähtöpisteensä. Surun syvyyden sanotaan ilmenevän menetyksen arvon suuruudessa.

Menetyksen tunteen sanotaan olevan aina oikeassa suhteessa menetyksen määrään.⁴²