Tutkimukseni sai alkunsa omista pohdinnoistani läheisensä menettäneen selviämisestä suruprosessissaan ja sielunhoidon osuutta siinä. Tutkimusaineiston keräsin haastatteluilla, jotka nauhoitettiin. Haastatteluihin osallistui viisi läheisensä menettänyttä naishenkilöä. Haastatteluissa käsiteltiin henkilöiden läheisen menetykseen liittyviä asioita ja sielunhoidon merkitystä suruprosessin aikana.
Haastatteluissa sain tutkimusaiheen kannalta relevanttia materiaalia sisällöllisesti ja sitä oli riittävästi. Aineiston merkittävin puoli on mielestäni se, että se pohjautuu kokemukseen. Aineistoa analysoidessani tarkastelin tätä tutkimusta varten kysymyksiä: Mikä on sielunhoidon merkitys ihmisen suruprosessin eri vaiheissa ja miten se on auttanut surun käsittelyssä. Halusin myös selvittää tapahtuiko suruprosessissa sellaista, mikä olisi vaikeuttanut selviytymistä ja suruprosessia. Myös odotukset sielunhoidosta kiinnostivat minua.
Aineiston perusteella voidaan tulla siihen tulokseen, että läheisen menettämisen yhteydessä käydään laaja-alaisesti niin sosiaalisia kuin psyykkisiä prosesseja riippumatta siitä oliko kysymyksessä lapsen, puolison tai omien vanhempien menetys.
Myös hengellisyyteen ja jumalasuhteeseen liittyviä kysymyksiä oli esillä keskusteluissa, vaikka niitä ei varsinaisesti kysytty haastateltavilta.
Tutkimukseni lähdeaineiston muodostaneet läheisensä menettäneiden haastattelut antoivat erilaisia näkymiä sielunhoitoon. Jokaisen haastateltavan tapaus oli erilainen, vaikka yhteneväisiä tunteita ja teemoja löytyi paljon. Sielunhoitoa oli saatu monin eri tavoin, mutta sitä oli jääty myös ilman. Kysyntä ja tarjonta eivät olleet aina kohdanneet. Saatu sielunhoito oli tullut tarpeeseen, mutta sitä olisi saanut olla enemmänkin. Haastateltavilla oli ollut tilanteita, joissa he olisivat erityisesti tarvinneet sielunhoitoa, mutta juuri sillä hetkellä sitä ei ollut saatavilla. Kaikki eivät koe sururyhmiä omikseen vaan kokevat yksityisemmän keskustelun auttavan heitä.
Haastateltavilla oli ollut erilaisia kokemuksia.
54
Ennen tutkimusta olin olettanut, että seurakunnilla on yhtenäinen toimintamalli läheisensä menettäneiden kanssa, mutta näin ei ilmeisesti ole. Paikkakuntakohtaiset erot olivat suuria haastateltavien kesken. Läheisensä menettäneen pitäisi itse olla aktiivinen osapuoli, jotta saa sielunhoitoa. Se voi olla ongelmallista, koska harvalla on siinä vaiheessa voimavaroja etsiä apua. Näissä tilanteissa toivoo, että löytyy tukijoita ja ystäviä, jotka sitten ottavat seurakuntaan yhteyttä surevan puolesta.
Seurakunnilla olisi hyvä olla yhtenäinen käytäntö läheisen menettäneiden kohtaamisessa ja riittävästi resursseja järjestää sururyhmiä, mutta myös mahdollisuuksia kahdenkeskisiin keskusteluihin. Molempia tarvitaan yhdessä ja erikseen. Riippui paljolti papista, kuinka hän toimi toimituskeskusteluissa ja muissa tilanteissa surevan omaisen suhteen. Toisaalta on ymmärrettävää sekin, että useimpien kuolemantapausten sattuessa, papit eivät välttämättä ehdi pitämään kaikkiin sureviin yhteyttä, vaikka tahtoisivat.
Seurakunnan merkitys sielunhoidon tarjoajana on paljon tärkeämpi läheisensä menettäneiden keskuudessa kuin ennen tutkimustani oletin. Tämä tuli ilmi myös haastateltavieni kohdalla. Pappien ja diakonien kanssa käydyt keskustelut ja seurakuntien sururyhmien antama tuki ja lohdutus auttoivat selviytymisessä ja suruprosessissa. Sururyhmissä käyneet haastateltavat kokivat saaneensa riittävästi apua ja tukea suruunsa. Yksi olisi halunnut lisäksi vielä henkilökohtaista keskustelua papin ja diakonin kanssa. Sururyhmistä oli saatu myös uusia ystäviä, joiden vertaistuki auttoi suruprosessissa.
Surijan kannalta on ongelmallista, jos hautauksen toimituskeskustelujen yhteydessä ei tarjota mahdollisuutta sielunhoitoon. Vaikka surija sillä hetkellä kieltäytyisikin, niin hänet on kuitenkin huomioitu. Kysymys kannattaa uusia muistotilaisuuden jälkeen, koska useimmat kokivat, että vasta sitten tuli tarve puhua. Haastateltavilla oli ollut erilaisia kokemuksia.
Haastatteluja tehdessäni ja erityisesti tutkimusta suorittaessani näin ongelmallisena keskinäisen sielunhoidon määritelmän. Mielestäni sielunhoitoon liittyy voimakkaasti ammatillisuus, joten ystävien ja sukulaisten kesken käytyjä keskusteluja pitäisin lähinnä sielunhoidollisina keskusteluina kuin varsinaisena sielunhoitona. Keskinäisen sielunhoidon keskustelun tuoma terapeuttinen apu tuntuu varmasti sielunhoidolliselta, koska se sisältää paljon samanlaisia piirteitä kuin ammatillinen sielunhoito, mutta siitä
55
myös puuttuu paljon sellaista, joka tekee sielunhoidosta sielunhoidon. Puhekielessä voidaan todeta jonkun asian olevan sielunhoitoa ja terapiaa, vaikka siihen ei liittyisikään ammatillista ulottuvuutta.
Tämä ei kuitenkaan mielestäni vähennä perheenjäseniltä, ystäviltä ja muilta henkilöiltä saatua sielunhoidollisen keskusteluavun arvoa ja merkitystä. Yhdessä ammatillisen sielunhoidon kanssa ne muodostavat hyvin tärkeän selviytymistä tukevan avun surevalle.
Keskinäisen sielunhoidollisen keskusteluavun merkitys korostuu silloin kun ammatillista sielunhoitoa ei ole tarjolla tai sitä ei ole riittävästi. Surevan kannalta oli parasta, että hänellä olisi mahdollisuus kumpaankin apuun.
Surevan lähipiiri on usein avainasemassa havaitsemaan milloin sureva tarvitsee ulkopuolista apua. Joskus on vaikeaa lähestyä surevaa ja siihen voi vaikuttaa omat henkilökohtaiset pelot ja tuntemukset. Surevan lähellä voi tuntea helposti vertaisahdistusta. Surevan kohtaamista ei kuitenkaan tarvitse pelätä tai vältellä.
Läsnäolokin usein riittää lohdutukseksi jos sanoja ei löydy.
Vaikka suruprosessia voi käydä läpi yksin, niin tutkimukseni perusteella voin todeta, että sureva tarvitsee toista ihmistä selviytyäkseen surussaan. Yksinäisyys oli koettu nimenomaan selviytymistä hidastavana tekijänä. Erityisesti hautajaisten jälkeen yksinäisyys oli ollut raskainta.
Aineistosta nousi esille myös sellaisia asioita, joita informantit pitivät sielunhoidollisina, vaikka niitä ei ammatillisessa mielessä liitetä sielunhoidon piiriin.
Perheen ja ystävien tuki oli ollut tärkeää kaikille informanteille. Töissä käynti, surukirjat, kirjoittaminen, puutarhanhoito, terapiat ja lapsenlapsen syntymä olivat kaikki asioita, joita haastateltavat pitivät sielunhoidollisina. Tutkimus lähti liikkeelle siis laajemmin sielunhoidollisissa kysymyksissä.
Jokaisen haastateltavan kohdalle pystyi erottamaan Kübler-Rossin esittämiä vaiheteorian vaiheita eli kieltämisen, vihan, kaupanteon, masennuksen ja hyväksymisen, mutta ne eivät edenneet erityisessä järjestyksessä. Vaiheet eivät olleet selkeästi eroteltavissa, vaan tunnetilat olivat vaihdelleet suruprosessin aikana.
56
En kiistä Kübler-Rossin vaiheteorian merkitystä surussa ja suruprosessissa, koska se on avartanut auttajien ymmärrystä surevia kohtaan sekä antanut välineitä surevien kohtaamiseen.
Mutta jos vaiheteorian viimeistä vaihetta ajatellaan pisteenä suruprosessille, niin näen sen ongelmallisena surijan kannalta. Silloin on vaara, että hänen myöhemmät surureaktionsa tulkitaan lähipiirissä ja ympäristössä helposti epänormaaleiksi.
Jokainen suru on juuri sen mittainen kuin se on. En usko, että kukaan ihminen voi määrittää toisen ihmisen surun ja suruprosessin kestoa, koska tähän ei pysty surija itsekään. Siksi surijankaan ei ole hyvä nojautua liiaksi erilaisiin vaiheteorioihin.
Kübler-Ross on käsittääkseni tarkoittanut, että läheisensä menettäneiden ihmisten käyttäytymisissä ja reaktioissa voi olla samankaltaisia ja yhteisiä piirteitä, jotka toistuvat. Vaiheteoria ei ole siis ehdoton eikä toimi kaikilla samalla tavalla.
Mutta vaarana on, että vaiheteorioita tarkastellessa surevien suru normitetaan ja aikataulutetaan. Suru on kuitenkin hyvin subjektiivinen ja yksilöllinen kokemus.
Haastateltavien suruprosessissa oli ollut kaikkia näitä vaiheita yhdessä ja erikseen.
Lisäksi vaiheet saattoivat aika ajoin toistuakin ja olla samanaikaisesti. Tärkeintä oli saatu tuki, oli vaihe mikä tahansa. Sielunhoitoa tarvitaan jokaisessa vaiheessa koko suruprosessin ajan.
Tärkeimmät tutkimustulokset liittyivät sielunhoidon merkitykseen. Surevat pitivät sielunhoidon tärkeimpänä ominaisuutena sitä, että he saivat puhua surustaan, tunteistaan sekä kokemuksistaan. Sielunhoitajan tärkein ominaisuus oli kuunteleminen, läsnäolo ja lohduttaminen. Sielunhoitaja voi tuntea välillä rajallisuutensa, mutta niissä tilanteissa on tärkeintä osoittaa välittämistä ja olla läsnä.
Surevat siis arvostivat kuunteluun ja keskusteluun painottuvaa sielunhoitoa eli dialogista sielunhoitoa.
Myös perheeltä ja ystäviltä saadulla tuella on sielunhoidollinen merkitys. Aina ei löydä sanoja surevalle, mutta niissä tilanteissa jo läsnäololla on lohduttava vaikutus. Joskus surevan läheinen ystävä tai tuttava voi kokea vertaisahdistusta lähestyessään surevaa, mutta silloin on hyvä muistaa, että nimenomaan surevalta on kuollut se läheinen. Ilman sanojakin voi osoittaa lohdutusta. Kädestä pitäminen tai halaaminen kertoo välittämisestä ja osanotosta. Tällaisella eleellä voi olla lohduttava vaikutus ja iso merkitys surevalle.
57
Tutkimusaineistoni perusteella minulle oli yllätys, että kuolema on vielä tabu yhteiskunnassamme. Tätä ajatusta tuki muutkin tutkimustulokset. Surevien ja erityisesti leskien kohtelu oli ollut välillä tahditonta. Toivon, että tällä tutkimuksellani onnistuin vähän valottamaan suruprosessiaan käyvien ihmisten tuntemuksia.
Haastateltavani olivat esimerkkejä siitä, että surusta voi selviytyä, mutta ei välttämättä ilman toisia ihmisiä. Sielunhoidollisuus näyttäytyi laajempana asiana surevien elämässä kuin alun perin olin kuvitellut.
Tutkimustani tehdessäni pohdin mahdollisia jatkotutkimusaiheita. Uuden parisuhteen kautta perheeseen tulleet aikuiset ja lapset voivat kuolemantapauksen sattuessa jäädä ulkopuolelle lohdutuksesta ja tuesta. Sielunhoito on lähinnä kohdennettu primaarisen ryhmään eli entiseen ydinperheeseen. Mietin myös sellaisten henkilöiden surua, jotka ovat joutuneet suremaan kuollutta ikään kuin salassa. Heiltä usein puuttuu julkinen sukulaisten ja ystävien tuki. Sielunhoidolla voi olla iso merkitys heidänkin surussaan, jota ei voi tunnustaa julkisesti.
58