Olemme siis siirtymässä horisontaaliseen yhteiskun-taan, jossa toiminta tapahtuu verkostoissa ja jossa ihmisten elämäntavat ja arvot eriytyvät. Ihmiset haluavat olla entistä enemmän oman elämänsä auto-nomisia subjekteja (Hautamäki et al. 1996, Hauta-mäki 1997). Hyvinvointivaltion rakenteet ovat kui-tenkin vielä vertikaalisia ja autoritaarisia. Tähän on revennyt ammottava kuilun ihmisten odotusten ja hallinnon toimintatapojen välille.
Yhteiskunnan uudistaminen on monimutkainen pro-sessi. Julkisella hallinnolla on käytettävissään sinänsä tehokkaat normi-, talous- ja informaatio-ohjauksen keinot. Uudistamiseen voidaan siis käyttää lainsää-däntöä (esim. subjektiiviset oikeudet), finanssioh-jausta (esim. valtionosuudet) ja tiedon jakamista (esim. ravintosuositukset). Mutta kaikki nämä ohjaus-keinot perustuvat vertikaaliseen ajatteluun, joka kil-pistyy siihen, että hallinnossa tiedetään, mikä on ihmisille parasta. Kiistämättä ohjauksen pohjana olevan tiedon ja kokemuksen arvoa, niin silti ohjauk-sen onnistuminen riippuu loppujen ihmisten omista valinnoista ja niitä ohjaavista arvoista ja intresseistä.
Suomalaisen yhteiskunnan pitkän aikavälin uudis-tusprosessi on ollut menestyksellinen, jos menestystä arvioidaan esimerkiksi Yhdistyneiden Kansakuntien inhimillisen kehityksen indeksillä (HDI), mutta koko-naiskuva ei kuitenkaan ole yksioikoinen tai -selittei-nen. Saari (2013, toim.) näkee suomalaisen yhteis-kunnan kehityksessä kaksi eri puolta. Henkeä kohden laskettu bruttokansantuote on Suomessa kehitty-nyt varsin myönteisesti suuresta lamasta eteenpäin, mutta eriarvoistuminen on syönyt suurimman osan kasvun hedelmistä. Puhutaan sen-indeksistä, jossa BKT:n kasvusta vähennetään eriarvoisuutta mittaa-van Gini-kertoimen arvo: suomalaisten elintaso on tällä mittarilla arvioituna olennaisesti huonompi kuin mitä se voisi olla tasa-arvoisempana yhteiskuntana.
(Saari 2013, toim.)
Yhteiskunnan uudistamista on analysoitu myös sosi-aalisten innovaatioiden näkökulmasta (Hämäläinen
& Heiskala 2004, Saari toim. 2008). Sosiaaliset inno-vaatiot ovat uudistuksia, jotka parantavat elämän laa-tua ja yhteiskunnan suorituskykyä.
Sosiaalisiin innovaatioihin voidaan tuoda uutta ajatte-lua lähtien innovaatioteorian viimeaikaisesta kehityk-sestä, jota on edellä esitelty. Vaikka instituutiot ovat-kin tapa, jolla yhteiskunta rakentuu, niin horisontaali-sessa yhteiskunnassa huomio kiinnittyy kansalaisiin ja
heidän toimintatapoihinsa. Instituutiot voivat muut-tua sääntelyn avulla, ylhäältä alas. Mutta ne voivat muuttua myös ihmisten asenteiden ja käyttäytymisen muutosten kautta – alhaalta ylös. Tämä lähestymis-tapa on käytössä esimerkiksi Sitran raportissa Muu-toksen Suomi (Hautamäki toim. 2008).
Innovaatiotutkimuksen näkökulmasta hyvinvointiyh-teiskunnan uudistumista tulisi edistää ainakin seuraa-villa tavoilla lähtien yhteiskunnan horisontaalisesta toimintalogiikasta (Hautamäki & Oksanen 2012):
• Innovation for all: kansalaiset mukaan kehittä-mään ja uudistamaan.
• Verkostot: toimitaan laajoissa verkostoissa hyö-dyntäen eri tahojen osaamista, kokemusta ja voi-mavaroja.
• Kokeileminen: ideoidaan ja kokeillaan erilaisia palveluja ja toimintamalleja.
Tärkeintä on edetä kaikkia osapuolia kuunnellen.
Tarvitaan dialogista otetta, kuten Innes ja Booher (2010) osoittavat. Heidän mukaansa uudentyyppi-nen toimintatapa kehittää yhteiskuntaa on nojautua yhteistyörationaalisuuteen. He ovat kehittäneet yhteis-työrationaalisuutta varten oman kattavan teoriansa, josta he käyttävät lyhennettä DIAD, sanoista Diver-sity, Interdependence, Authentic Dialogue (Innes ja Booher 2010).
Yhteistyörationaalisuus syntyy, kun kaikki intressi-ryhmät sitoutuvat yhteiseen dialogiin, jossa ne voivat tuoda esiin omat näkökulmansa ratkaistaviin kysy-myksiin. Dialogin onnistumisen edellytyksenä on, että kaikki osapuolet ovat hyvin informoituja, saavat tilaisuuden ilmaista näkökulmansa ja tulevat kuul-luksi riippumatta asemastaan.
Innesin ja Booherin näkemyksen mukaan yhteistyöra-tionaalisuuden taustalla on kolme tärkeää elementtiä (2010, 9–10). Ensinnäkin yhteistyöprosessi on luon-teeltaan sekä yksilöllinen että kollektiivinen oppimis-prosessi. Haastaviin ongelmiin ei ole yhtä parasta rat-kaisua, mutta yhteistyö auttaa kaikkia parantamaan tilannettaan ja sopeutumaan muutoksiin. Toiseksi yhteistyöprosessin tuloksellisuus riippuu siitä kuinka se toteutetaan. Nykyään käytössä olevat ”kuulemis-menettelyt” eivät täytä yhteistyörationaalisuuden ehtoja, koska kuuleminen ei ole vuorovaikutteista.
Kolmanneksi yhteistyöprosessi johtaa laajoihin systee-misiin muutoksiin, jotka auttavat instituutioita tule-maan tehokkaammiksi ja sopeutumiskykyisemmiksi.
Yhteiseen dialogiin osallistumisen motiivina on aina-kin se, että kaikki osallistuvat toimijat ovat riippu-vaisia toisistaan: kaikilla on yhteinen ongelma, jota kukaan ei voi ratkaista yksin. Dialogin logiikkaa voi-daan kuvata Jürgen Habermasin (1994) kommunika-tiivisen teorian avulla. Kommunikaatiossa on yhtei-set pelisäännöt ja pyrkimys ottaa kaikki argumentit vakavasti. Habermasin pelisääntöjä noudattavaa dia-logia Innes ja Booher kutsuvat autenttiseksi dialogiksi.
(Ks. kuvio 2.)
Dialogisuus ja yhteistyörationaalisuus näkyvät myös deliberatiivisen demokratian malleissa. Deliberatii-vinen demokratia lähtee siitä, että edustuksellinen demokratia ei kykene vastaamaan kansalaisten tar-peisiin osallistua ja kehittää yhteiskuntaa. Myöskään ns. suora demokratia ei riitä, kuten olemme nähneet uuden lain sallimien kansalaisaloitteiden kohtalossa.
Deliberatiivisessa demokratiassa kansalaiset osallis-tuvat päätöksentekijöiden ja toimenhaltijoiden kanssa yhteisiin foorumeihin, joissa on käytettävissä run-saasti informaatiota käsiteltävistä asioista (Aitamurto ym. 2011). Tällaiset deliberatiiviset foorumit kyke-nevät usein tekemään parempia päätöksiä ja ratkai-suja kuin asiantuntijuuteen nojautuva päätöksenteko-koneisto (Surowiecki 2004, Demos Helsinki 2013a).
Osallistumisen tekee mielekkääksi ja motivoivaksi se, että yhdessä sovitut asiat myös toteutetaan.
Intressien moninaisuus
Intressien riippuvuus toisistaan
Kokeilevasta kehittämisestä on tullut hyvin varteen-otettava yhteiskunnan uudistamisen keino. Puhutaan jopa ”kokeiluyhteiskunnasta” (Berg 2013). Kokei-luyhteiskunnassa edetään konkreettisen tekemisen kautta, välttäen pelkkää puhumista ja dokumenttien hiomista. Kokeiluun kuuluu myös itse tekeminen sen sijaan, että vedottaisiin ylemmän tason toimijoihin ja odotettaisiin heiltä aloitteita.
Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan julkaisussa Kokeilun paikka! tunnistetaan useita strategisen kokei-lun tyyppejä (Berg 2013, s. 6):
• Yhteiskunnallisesti tärkeät mutta kiistanalaiset hankkeet
• Hankkeet, jotka ovat kalliita tai riskialttiita toteuttaa
• Monimutkaiset haastekokonaisuudet (ilkeät ongelmat, wicked problems)
• Erilaiset ruohonjuuritason aloitteet ja kokeilut, jotka voivat myöhemmin osoittautua strategi-siksi, jos ne sysäävät liikkeelle muutosten aallon.
Julkaisua varten haastateltiin useita asiantuntijoita.
Haastattelujen pohjalta todettiin että kokeiluyhteis-kunnassa on tarvetta niin ruohonjuuritason innovaa-tioita edistävälle tuelle ja siemenrahoitukselle kuin jul-kisen sektorin kokeiluille, jotka tuulettaisivat olemassa olevia käytäntöjä ja ylittäisivät sektorirajoja ja laajem-mille kokeilujen ekosysteemeille (mm. ekokaupungit) ja koko toimintakulttuurin muutokselle (Berg 2013, s. 7).
Kokeilun paikka! -raportti esittää useita keinoja edis-tää strategisia kokeiluja. Sääntelystä voidaan tehdä kokeiluystävällisempää ja purkaa turhia normeja, esimerkiksi luvanvaraisuutta vähentämällä. Julkisilla hankinnoilla, joiden arvo on noin 17 % bruttokan-satuotteesta, voidaan edistää innovatiivisia kokei-luja (Yliherva 2006). Julkista rahoitusta, erityisesti siemenrahoitusta (Tekes, ELY-keskukset), voidaan suunnata kokeileviin hankkeisiin ja uusia konsep-teja kehittäviin yrityksiin (Demos 2013b). Kokeilu-toimintaa voidaan huomattavasti laajentaa kunnissa ja tälle toiminnalle on luotava kannusteita, vaikkapa valtionosuuksien kautta.
Autenttinen dialogi Osallistujien
ominaisuudet
Jaetut identiteetit ja merkitykset Uudet ratkaisutavat
Innovaatiot Vastavuoroisuus
Suhteet Oppiminen
Luovuus Autenttisen
dialogin tulokset
Järjestelmän sopeutuminen
Kuvio 2. DIAD-verkoston dynamiikka (Innes & Booher 2010, Figure 2.1, s. 35)
Kokeileva uudistaminen edellyttää syvällistä asen-nemuutosta. Kokeilun ideaan kuuluu epäonnistumi-nen ja tämä on hyväksyttävä. Media tarttuu hanakasti epäonnistumisiin ja vaatii päätöksentekijöitä tilille.
Koska kokeiluissa joudutaan usein poikkeamaan val-litsevasta sääntelystä ja normeista, kokeiluun uskaltau-tuneita viranomaisia voidaan uhata jopa oikeustoi-milla. Varsin usein kokeiluissa kehitetään kansalaisille suunnattuja palveluja. Kokeiluja vastustetaan silloin vetoamalla kansalaisten yhdenvertaisuuteen. Tässä kritiikissä unohtuu, että kokeiluissa syntyneitä hyviä käytäntöjä on nimenomaan tarkoitus ottaa laajasti käyttöön ja tehdä tarvittaessa uutta lainsäädäntöä.