Sosiaalisen ja talouden suhteet jäsennettiin aikai-semmin eri tavalla kuin tänä päivänä. Kun nykyään talouskeskeinen ajattelutapa dominoi, niin
perintei-sesti talouspolitiikkaa ja sosiaalipolitiikkaa tarkastel-tiin rinnakkain, toistensa edellytyksiä tukevina toi-mintamuotoina. Esimerkiksi klassisessa sosiaalipo-litiikan oppikirjassaan ”Suomalaisen yhteiskunnan sosiaalipolitiikka” Heikki Waris (1973, 38–39, alku-peräispainos 1961) toteaa, miten raja talous- ja sosi-aalipolitiikan välillä on vaihdellut. Kategorisen eron mukaan edellisen tehtävänä on lisätä kansantuloa ja jälkimmäisen vaikuttaa sen jakaantumiseen. Ero ei kuitenkaan toimi vain näin, vaan molemmat kytkey-tyvät perustavasti toisiinsa.
”Talouspolitiikka on saanut yhä enemmän sosiaalipo-liittisia piirteitä, samalla kun sosiaalipolitiikka puoles-taan koettaa poistaa talousjärjestelmässä olevia puut-teita eikä tyydy ainoastaan sen seurausten lieventä-miseen. (…) …monet sosiaalipoliittisesti perustellut tulonjaon tasoitukset ja tulonsiirrot vaikuttavat usein ratkaisevalla tavalla kansantulon muodostukseen.
Toisaalta kansantalouden tila ja noudatettu talous-politiikka vaikuttavat sosiaalipolitiikan mahdollisuuk-siin.” (Mt., 38–39.)
Samalla Waris huomauttaa, miten sosiaalipolitii-kassa ei voida jäädä ”vain kertaratkaisuihin ja pahim-pien aukkokohtien parsimiseen”, vaan edellytyksenä on pitkäjänteinen tieteellisiin menetelmiin perus-tuva yhteiskuntasuunnittelu (mt., 31, 39). Erityisesti hän viittaa systemaattisen suunnittelun tarpeeseen vapaissa markkinatalouksissa.
Postmoderniin ajatteluun ja uusliberalismiin pohjau-tuvassa yhteiskunnassa pitkälle katsova suunnitelmal-lisuus muuttui kuitenkin nopeasti vanhanaikaiseksi.
Uudessa ajattelussa olennaisia olivat markkinoiden vapaus ja ihmisten yksilölliset valinnat. Talous irrotet-tiin markkinoille ja tieteellinen sosiaalipolitiikka siir-tyi Heikki Hiilamon (2014, 70) kriittisen tulkinnan mukaan tutkimaan sosiaalisia konstruktioita, todelli-suuden kielellistä tulkintaa tai elämäntapaa. Molem-mat muuttuivat ideologisen käänteen myötä. Kään-nettä tuki sopivasti myös 1990-luvun lama, jonka
jäl-keen paluuta entiseen ei enää ollut. Lama jäi myös tavallaan ”päälle”, lamapuhe ja laman sosiaaliset vai-kutukset jatkuivat, vaikka talouskriisi meni sillä erää ohi. Historiatietoisuus supistui lamatietoisuudeksi.
(Blomberg ym. 2002, 8–9.) Hiilamo toteaa muu-toksen sosiaalisen ja talouden välillä (mt., 71), miten
”taloustiede otti sosiaalipolitiikan paikan suomalaista yhteiskuntaa suuntaavana ’hovitieteenä’ ”. Sosiaali-nen sai väistyä.
Kaikkia kansalaisia koskevan yhdenvertaisuuden ja oikeudenmukaisuuden idean tilalle tuli postmoderni yksilöityvä elämänkulku ja usko vapaaseen valin-taan. Sosiaalisesta ihmisestä muovattiin itsevastuinen homo economicus ja valintoja tekevä homo libertinus.
Viimeksi mainittu on vapaa, mutta kuitenkin taus-taansa sidottu, ja siten vapautetun (kulutusyhteiskun-nan) orjan merkitystä kantava (libertinus = vapau-tettu orja roomalaisen käsitteen mukaan). Unohdet-tiin, että vapauden edellytyksenä on yhdenvertaisuus ihmisten välillä (Felber 2013, 15–16). Muutoksessa avautuvasta ovesta ilmaantuivat kasvava lapsiper-heiden ja yksinäisten ihmisten köyhyys, eriarvoisuu-den lisääntyminen ja uudet ilkeät sosiaaliset ongel-mat. Tapahtunut käänne on suurempi kuin osaamme ymmärtää, vaikka toki analyyttisyyden nimissä on todettava kehityskulkujen olevan huomattavasti esit-tämääni moniulotteisempia.
Muutoksen jälkeen investoimisesta sosiaaliseen, kuten sosiaaliturvasta sekä sosiaali- ja terveyspalveluista, alettiin puhua kustannuksina ja kuluerinä sen sijaan, että niiden olisi katsottu tukevan kansantaloutta ja sen tarvitsemaa toimintakykyisen työvoiman tarjontaa.
Ihmisten arvo alkoi viipaloitua iän, koulutustaustan, sosiaalisen aseman tai työmarkkinoille osallistumi-sen mukaan kulunäkökulman eriytyessä. Lapsiin ja nuoriin investoimista pidetään ainakin periaatteessa tuottavana, koska tulevaisuus rakentuu heihin. Silti investointinäkymät myös heidän kohdallaan näyttä-vät ajautuneen sivuun. Aikuisiässä oma arvo täytyy ansaita. Ajatellaan, että heikompiin ei ehkä kannata
satsata, koska heistä ei ole työvoimana ja sen uusin-tajina odotettavissa riittävää tuottoa. Ikääntyneistä tulee kokonaisvaltaisesti kuluerä huolimatta siitä, että vanhenemisen tutkijat yrittävät sinnikkäästi puhua iän ja kokemuksen tuomista voimavaroista. Vanhuk-set vaikuttavat olevan uhka koko kansantaloudelle epäedullisen huoltosuhteen ja ”eläkepommin” muo-dossa tai ulkoiluttamista ja vaipanvaihtoa vaativina.
Vain harvoin näistä esitetään perusteltuja analyytti-siä tarkasteluja (ks. kuitenkin Tenhunen & Vaittinen 2013: eläketalous).
Ihmisestä on tullut markkinatalouden vallitessa kuluerä. Toisin kuin tavaroiden logistiikassa, joita tuotteistetaan huolellisen tutkimustyön pohjalta ennen kulutusmarkkinoille ohjaamista, ihmisestä muotoillaan palvelua tai tukea tarvitseva tapaus, joka on kuluerä ja kitkatekijä markkinoiden ja työvoiman käytön tehokkuudelle. Ihmistä tarkastellaan kuluna, mutta vähemmän kiinnitetään huomiota niiden yhteiskunnallisten sosiaalisten kustannusten analysoi-miseen, joita taloudellisista kehityskuluista aiheutuu.
Elämme siten muuttuneiden arvojen ja muuttuneen talouden aikaa. Olemme siirtyneet taloudellisen kas-vun yhteisen jakamisen ideasta globaaleille epävar-moille markkinoille, joissa hallitsevat kilpailukyvyn ja markkina-aseman säilyttäminen sekä jatkuvan kas-vun pakko ja tuottojen virtaaminen kansantaloudesta pois. Esimerkiksi Marketta Rajavaara (2011, 282) on analysoinut Jyrki Kataisen hallitusohjelmaa (2011) ja löytänyt taloudellisen kestävyyden tai kestävyysva-jeen esiintyvän tekstissä 18 kertaa, kun sosiaalinen kestävyys on mainittu vain kerran, sekin sosiaalisena ja taloudellisena kestävyytenä, sanaparina. Olemme myös tilanteessa, jossa maamme on vauraampi kuin koskaan aikaisemmin, mutta samaan aikaan vaikut-taa siltä, että meillä ei ole varaa enää juuri mihinkään.
Paradoksaalista on, että meillä on varaa suuriin ter-veyseroihin sosiaalisen aseman ja tulotason mukaan, lisääntyvään köyhyyteen, lasten ja nuorten
pahoin-vointiin, turvattomuuden ja sosiaalisten ongelmien kasvuun sekä muihin eriarvoisuuden ilmentymiin.
Näihin liittyen meillä on varaa ongelmakohtien par-simiseen, mutta ei rakenteelliseen ja ehkäisevään poli-tiikkaan, joilla tilanteita voitaisiin hallita. Ongelmien sosiaalisista kustannuksista ei myöskään tiedetä pal-joa. Emme ole analysoineet kovinkaan hyvin vaih-toehtoiskustannuksia, joille toisin toimiminen voisi perustua. Ihmisten hyvinvointiin investoimisen ideaa tarvitaan kipeästi. Merkittävä kysymys on, saavute-taanko se hyvinvointitaloudella. Pitäisikö käsitteen ja sen taustalla olevan ajattelun olla kohdennetumpaa ja analyyttisempaa? Joka tapauksessa sen pitäisi perus-tua toisin katsomiseen ja vahvaan tutkimukseen.
Hyvinvointi käsitteenä on laaja ja kaikkea syleilevä.
Esimerkiksi Pauli Niemelän (2010) toimittamassa kirjassa ”Hyvinvointipolitiikka” käsitteen osa-alueet laajenevat perinteisestä sosiaalipolitiikasta (työ-, ter-veys-, koulutus-, asunto-, sosiaaliturva- ja perhepo-litiikka) kansalaistoimintaan sekä kulttuuri-, kas-vatus-, ympäristö- ja aluepolitiikkaan. Hyvinvointi kattaa oikeastaan kaiken, ja niin pitää ollakin, kun puhutaan yleistasolla ihmisten hyvin voimisesta ja sen rakentamisesta inhimillisen elämän tukijana. Jos hyvinvointitalous yrittää vaikuttaa tähän kaikkeen, se on mahdottoman edessä agendan laajuuden vuoksi, ei vain talouden kestävyyden kannalta. Pitäisikö sitten-kin rajata ja keskittyä sosiaalisesti kestävän talouden edistämiseen? Sekin on jo melkoisen haastava tavoite, vaikka perinteisen laajan sosiaalipolitiikan osa-alu-eista otettaisiin mukaan vain sosiaalisen ja terveyden alueet.
Taloudesta on tullut hallitseva valtiomahti, jonka kieltä kaikkien on puhuttava. Samalla se määrittää maa-ilmankatsomuksemme ja ajattelutapamme. Uhan- alaisten kielten edustajat muistuttavat aiheellisesti kielen avainmerkityksestä identiteetin ja kulttuuri-sen todellisuuskuvan rakentumiselle. Hyvinvointita-lous jatkaa käsitteellisesti nykyisen taHyvinvointita-louskielen val-ta-asemaa. Sen juurilta on hankala löytää selkeästi
uutta, vaihtoehtoista ja kriittistä ydintä. Vallitsevalle talouskäsitykselle tarvitaan vaihtoehtoisia näkökul-mia. Luoko hyvinvointitalous liian perinteisen ja kesyn näkökulman asettamatta haastetta uuteen?