Kolmannella sektorilla tarkoitetaan sekä perinteisiä vapaaehtoisjärjestöjä että yleishyödyllisiä organisaa-tioita ja näiden yhdistelmiä. Järjestöt eivät ole yhden-laisia, vaan edustavat toimintamuotojen ja tarkoitus-perien moninaisuutta. Järjestöt tuottavat palveluja, tekevät vaikuttamistyötä, organisoivat ja tukevat vapaaehtoistoimintaa ja vertaistukea. Järjestöt ovat usein yhdistysmuodossa. Aatteellinen yhdistys ei pyri taloudelliseen voittoon, ja jos yhdistys tuottaa palve-luja, tuotto käytetään palvelujen kehittämiseen. Järjes-töjen tuottamien sosiaalipalvelujen osuus kustannuk-sista oli vuonna 2008 yli 16 % (1,3 miljardia euroa) ja järjestöjen osuus sosiaalipalvelujen toimintayksiköistä oli vuonna 2010 noin 35 % (1 509 yksikköä). Eräät palvelumuodot ovat lähes kokonaan järjestöjen tuot-tamia, kuten järjestöjen osuus ensikotien hoitopäivistä (95,6 %). Myös päihdehuollossa järjestöt dominoivat palveluja.
Erään jaottelun mukaan (Siisiäinen 1991) heikom-piosaisen väestön organisaatiot voidaan määritellä mm. artikuloitumiskyvyn ja organisoitumiskyvyn mukaan. Ensimmäinen ryhmä muodostuu kaikkein heikoimmassa asemassa olevien, artikuloitumiskyvyt-tömien ryhmien etujärjestöistä. Tällaisina on pidetty mm. lastensuojeluyhdistykset ja eräät
vammaisjär-jestöt. On mielenkiintoista todeta, että ”artikuloitu-miskyvyttömyys” käsitteenä tuntuu nyky-yhteiskun-nassa hieman vanhahtavalta. YK:n Lapsen oikeuk-sien sopimus korostaa, että lapsen oikeukoikeuk-sien yhtenä kantavana periaatteena on oikeus osallisuuteen ja kuulluksi tulemiseen. Lapsi ei ole artikuloitumisky-vytön – kysymyksessä on pikemmin aikuisten kyvyt-tömyys kantaa vastuuta lapsen kuulemisesta. Sama koskee vaikeasti vammaisia yksilöitä.
Näin ollen voidaan todeta, että artikuloitumiskyvyk-kyyttä löytyy kaikista ryhmistä, mutta muodolliseen organisoitumiseen tarvitaan tukea. Toisaalta organi-soitumismuodot ovat murroksessa, eikä yhdistyksen muodostaminen ole enää ainoa tapa saada äänensä kuuluville. Sosiaalisen median kautta tapahtuu nopeaa ja tilapäistä organisoitumista pop-up muo-dossa, ja tämä on muuttanut vapaaehtois- ja kansa-laistoiminnan muotoa ja lisännyt mahdollisuuksia toi-mia oman ja toisten hyväksi erilaisissa enemmän tai vähemmän tilapäisissä ja löyhissä ryhmämuodostel-missa. Myös demokratia on muuttanut muotoa, kun kansalaisaloitteen muodossa yksittäinen kansalainen voi tehdä lakiehdotuksen, ja jos se saa riittävää kan-natusta ehdotus etenee.
1990-luvulla Urich Beck lanseerasi käsitteen refleksii-vinen modernisaatio, jota hän määritteli itseään kor-jaavaksi, rajoittavaksi ja omista virheistään oppivaksi.
Vastakohtana oli yksinkertainen modernisaatio, jossa epävirallinen sektori pidetään alueena jolle voidaan siirtää tehtäviä ylhäältä organisoidusti. Järjestösekto-rista tulee uusi hallinnon alue, jonka tehtävät ja puit-teet organisoi joku muu kuin itse järjestöt (Beck et al.
1994, Kalland 1995). Näin 20 vuotta myöhemmin, kun ei enää puhuta modernisaatiosta eikä postmo-dernisaatiosta, on lähes huvittavaa huomata, kuinka houkuttelevaa on taloudellisten vaikeuksien kanssa kamppailevalle yhteiskunnalle yrittää ”yksinkertaisen modernisaation” keinoja: kun julkinen järjestelmä ei pysty vastaamaan haasteisiin, katse kääntyy järjestö-jen puoleen, joita halutaan kumppaneiksi, mutta
tiu-kasti rajatuin ehdoin. Palveluja pitäisi tuottaa unoh-taen aatteellisuutta, alistuen elinkeinoelämän ehtoi-hin, tai palveluja pitäisi korvata vapaaehtoistyöllä.
Hyvinvoinnin edistäminen ja erityisesti lapsiin ja per-heisiin kohdistuneet hyvinvointia lisäävät toimenpi-teet sekä heille kohdennetut voimavarat ovat sijoituk-sia joiden tuotto-odotukset ovat suuret ja ulottuvat koko elinkaarelle. Tähän näkökulmaan ovat useat taloustieteilijät kiinnittäneet huomionsa (Heckmann 2006, Nilsson et al. 2008). Tuotto-odotuksista on myös varsin tarkat laskelmat. Tästä näkökulmasta katsottuna on mielenkiintoista, ettei Suomessa ole juurikaan kiinnitetty huomiota lapsiin ja perheisiin kohdennettuihin voimavaroihin investointina, ja arviot kustannusvaikuttavuudesta ovat vähissä. Vielä vähemmän on kiinnitetty huomiota järjestöjen hyvin-vointitalouteen, toisin sanoin, miten järjestöt edistävät hyvinvointia, ja minkälaisia kansantaloudellisia vai-kutuksia järjestöjen toiminnalla on.
Vapaaehtoistyöllä tarkoitetaan työtä, josta ei makseta rahallista palkkaa tai korvausta. Vapaaehtoistyön tulokset eivät kuitenkaan yleensä synny ilman kus-tannuksia. Vaikka rahallista vastiketta eli palkkakor-vausta ei suoritettaisikaan, toiminta vaatii panostusta, jossa kustannukset voivat syntyä myös muulla tavalla kuin rahallisen vastikkeen muodossa. Kuluja syntyy vapaaehtoistyön organisoimisesta ja suunnittelusta, sekä vapaaehtoistoimijoiden rekrytoimisesta, koulut-tamisesta ja ohjaamisesta. Vapaaehtoistyö ei myös-kään korvaa julkisia palveluja, koska monia vapaaeh-toistyönä toteutettavia toimintoja jäisi todennäköisesti toteutumatta, mikäli ainoa tapa olisi toteuttaa ne pal-kallisena toimintana.
Vapaaehtoistyö on osa suomalaista järjestötyötä. Tut-kimustulosten mukaan 36–37 % 15–74-vuotiaista on osallistunut jollakin tavalla vapaaehtoistyöhön. Suo-situimmat alat ovat olleet urheilutoiminta, sosiaali- ja terveysalaan liittyvä toiminta, toiminta lasten ja nuorten hyväksi, uskonnollinen toiminta sekä omaan
lähiyhteisöön liittyvä toiminta. Viimeksi mainitusta vapaaehtoistyöstä on hyvänä esimerkkinä kylätoi-minta, joka perustuu pääosaltaan vapaaehtoiseen talkootyöhön. Euroopan unionin jäsenmaista Suomi sijoittui vapaaehtoistyön osallistumisaktiivisuuden perusteella toiseksi korkeimpaan kategoriaan, jossa keskimäärin 30–39 % aikuisista osallistuu vapaa-ehtoistyöhön. Hyvinvointivaltio ei siis (toisin kuin usein väitetään) aiheuta sitä, että ihmiset eivät suos-tuisi tekemään mitään toisen hyväksi ilman rahallista korvausta.
Vapaaehtoistyön käsitteen rinnalla tai sijasta voi käyt-tää käsitettä vapaaehtoistoiminta joka on käsitteenä laajempi. Vapaaehtoistoiminnaksi voidaan lukea lukuisia erilaisia toimintoja, jotka eivät ole varsinaista työtä. Vapaaehtoistyöllä tai -toiminnalla ei ole haluttu korvata julkisia sosiaali- ja terveyspalveluja, mutta jär-jestön vapaaehtoistoimintoja ja järjär-jestön palveluja ei ole myöskään haluttu nähdä pelkästään julkisten ja yksityisten palvelujen täydentäjinä. Järjestöt täyden-tävät kylläkin palvelujen aukkoja ja tarjoavat sellaisia-kin palveluja joita muualta ei saa. Mutta järjestöt ovat myös kehittäneet aivan uusia palveluja ja tuottaneet sosiaalisia innovaatioita, joista osa on vähitellen siirty-nyt julkisen järjestelmän järjestettäväksi. Esimerkkinä järjestöjen sosiaalisista innovaatioista voi mainita neu-volajärjestelmä, kouluruokailu, iltapäiväkerhot, per-hekeskustoiminta ja päihde-ensikodit. Järjestöillä on mahdollisuus reagoida nopeasti muuttuviin tarpeisiin ja heijastaa hiljaisia tai hentoja viitteitä siitä, että jokin väestön hyvinvointiin liittyvä on muuttumassa ennen kuin muutokset näkyvät tilastoissa.
Helsingin Ruralia-instituutin (Laasanen 2009) tut-kimuksen tarkoituksena oli laskea vapaaehtoistyön rahallinen arvo ja sen kansantaloudellinen vaikutus.
Järjestöjen vapaaehtoistyön rahallisen arvon ja kan-santaloudellisen vaikutuksen laskemiseksi arvioitiin laskemalla vuosittaista työtuntimäärää ja toiminnan kokonais- tai palkkakustannukset, josta laskettiin vapaaehtoistyön keskimääräinen tuntihinta.
Lasken-nassa käytettiin julkisen sektorin verrokkitoimialalla tehtyjen työtuntien määrä ja sille laskettu tuntihinta.
RegFin-mallin laskentatuloksena saatiin esiin vapaa-ehtoistyön kustannusrasitus yhteiskunnalle, mikäli julkinen sektori hoitaisi vastaavat tehtävät. Tulokset osoittavat vapaaehtoistyön tuottaman säästön yhteis-kunnalle, kun tehtävät hoidetaan järjestöjen vapaaeh-toistyönä, ja että järjestöön sijoitettu euro tuottaa kes-kimäärin näin laskettuna kuusi euroa yhteiskunnalla.
Tätä kutsuttiin tutkimuksessa järjestöjen vapaaehtois-työn kansantaloudelliseksi vaikutukseksi.
Vapaaehtoistyön kansantaloudellisen vaikutuksen las-kennassa oli perusolettamuksena, että tehtävät siirtyi-sivät julkisen sektorin (esimerkiksi terveydenhuolto ja sosiaalipalvelut, koulutus) hoidettavaksi. Tämä oli laskentaa varten tehty teoreettinen olettamus, joka sinänsä poikkeaa järjestöjen omista arvioista siitä, ettei vapaaehtoistyöllä tai toiminnalla korvata julki-sia palveluja. Myöskin YK:n vapaaehtoistyön ohjel-man (United Nations Volunteers Programme, UNV) mukaan vapaaehtoistyötä ohjaavat mm. seuraavat periaatteet (Volunteering in the European Union 2010, s. 22): työtä tehdään henkilökohtaisesta valin-nasta, se on tapa, jolla ihmiset voivat osallistua erilai-seen toimintaan omissa yhteisöissään, se kohdistuu humanitaarisiin sekä ympäristö- ja sosiaalisiin kysy-myksiin, se on palkatonta, mutta ei korvaa palkka-työtä, se ei ole ilmainen vaihtoehto eikä uhka palk-katyölle.
Todellisuudessa moni vapaaehtoistyönä tai -toimin-tana toteutettu asia jäisi tekemättä, jos se pitäisi siirtää julkiselle sektorille. Lisäksi todellinen kansantaloudel-linen vaikutus on huomattavasti suurempi, kun ote-taan huomioon yksilön (sekä vapaaehtoistoiminote-taan osallistuvan, että siitä hyötyvän asiakkaan) hyvinvoin-tiin liittyvät vaikutukset. Vapaaehtoistoiminnan vai-kutus on myös usein luonteeltaan ennaltaehkäisevää, eli sen kustannus-hyöty -suhde on parempi kuin kor-jaavan toiminnan (Campion et al., 2012). Käytän-nössä se voi tarkoittaa, että yksilö tai perhe kokee,
että vapaaehtoistoiminnan kautta saatu tuki on aut-tanut niin paljon, ettei ammattiapua tarvittu. Tut-kimus pyrki kuitenkin antamaan oman panoksensa järjestöjen vapaaehtoistyön merkityksen tunnetuksi tekemisessä.
Vapaaehtoistyön kansantaloudellista vaikutusta ei siis saada esille pelkästään vertaamalla järjestöjen vapaa-ehtoistyötä tilanteeseen, jossa julkinen sektori tuottaisi palveluna järjestöjen vapaaehtoistehtävät. Tyypillistä järjestösektorille on sen kyky rakentaa ja vahvistaa yksilöiden ja perheiden välisiä sosiaalisia verkostoja, joista muodostuu yksilön kokema sosiaalinen pääoma.
Sosiaalisen pääoman vahvistuminen vahvistaa sekä yksilön että yhteisön terveyttä ja hyvinvointia.
Ruralia-instituutin tutkimuksen mukaan vapaa-ehtoistoiminnalla on suuri merkitys yhteiskunnan hyvinvoinnin kannalta sekä toiminnallisesti että taloudellisesti. Vapaaehtoistyön roolin arvioidaan yhä korostuvan tulevaisuudessa.
Kirjallisuus
Allardt, E. (1974) Att ha, att älska, att vara. Om välfärd i Norden. Lund: Argos.
Antonovsky, A. (1979) Health, Stress and Coping. San Francisco: Jossey-Bass.
Beck, U., Giddens, A. & Lash, S. (1994) Reflexive modernisation. Oxford: Polity press.
Campion, J., et al. European Psychiatric Association (EPA) guidance on prevention of mental Disorders European Psychiatry 27 (2012) 68–80.
Cobb, Clifford & Halstead, Ted & Rowe, Jonathan (1995):
If the GDP is Up, Why is America Down? Atlantic Monthly, 1995: October, 59–78.
Heckman, J: Skill Formation and the Economics of Investing in Disadvantaged Children. Science (2006):312, 1900–1902.
Hoffrén, Jukka (2001): Measuring the Eco-efficiency of Welfare Generation in National Economy. The Case of Finland. Research Raports 233, Statistics Finland, Helsinki.
Hoffrén, J. (2011) Kestävän hyvinvoinnin mittaamisen vaihtoehdot. Hyvinvointikatsaus 1/2011. Tilastokeskus.
Hyyppä, M. (2011) Elinvoimaa yhteisöstä. Tieteessä tapahtuu 8/2011.
Leinonen, J. Families in Struggle – Childmental health and family well-being in Finland during the economic recession of the 1990s: the importance of parenting. Väitöskirja.
Helsingin yliopisto 2004.
Kajanoja, J. (2005) Mitä on hyvinvointi? Tilastokeskus.
Nettijulkaisu.
Kalland, M. (1996) Hyvin leikattu – huonosti ommeltu.
Erityisryhmien palveluihin kohdistuneet säästöt valtionosuusuudistuksen jälkeen. Sosiaali- ja terveysjärjestöjen yhteistyöyhdistys YTY r.y. Edita.
Laasanen, J. (2009) Vapaaehtoistyön kansantaloudelliset vaikutukset. Helsingin yliopisto. Ruralia-instituutti.
Raportteja 70.
Nilsson, I. & Wadeskog (200) Det är bättre att stämma I bäcken än i ån. Institute of Social Economics.
Nobel, H. (2010) The spirit level revisited. Regression lines, correlation, outliers and multivariate analysis. A plain man’s guide to statistical inference in THE SPIRIT LEVEL and in the critique offered by Peter Saunders.
Internetlähde: www.equalitytrust.org.uk/sites/default/files/
hughnobletslrevisited.pdf
Paananen, R., Ristikari, T., Merikukka, M., Rämö, A., Gissler, M.: Lasten ja nuorten hyvinvointi Kansallinen syntymäkohortti 1987 tutkimusaineiston valossa;
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. 2012.
Rimpelä, M. (2014) Mitä ”hyvinvointitalous” tarkoittaa lapsiperheiden ja lasten näkökulmasta? Talous &
yhteiskunta 1/2014.
Siisiäinen, M. (1991) Näkökulma sosiaalipalvelujen vapaaehtoisen organisoitumisen tutkimiseen. Teoksessa Matthies A-L (toim.). Valtion varjossa? Katsaus epävirallisen sektorin tutkimiseen. Helsinki: Sosiaaliturvan keskusliitto.
Wilkinson, R. & Pickett, K. (2009) The Spirit Level. Why more equal societies almost always do better. Penguin Books.
Hyvinvointitalous pyrkii haastamaan taloustieteen ylivallan keskustelussa hyvinvointipolitiikasta. Pää-määrä on kannatettava, mutta keinoja voi löytää myös sosiaalipolitiikan profiilin terävöittämisestä.
Hyvinvointipolitiikka ja talous ovat käsitteinä vähin-täänkin serkuksia. Eino Kuusi (1880–1936) oli suo-malaisen sosiaalipolitiikan ensimmäinen systema-tisoija. Kuuselle sosiaalipolitiikan tarkoituksena oli – Bismarckilaisessa hengessä – että ”eri yhteiskun-taluokat taloudellisessa suhteessa lähenevät toisiansa, niiden osallisuus kulttuurin hedelmiin tasoittuu, ja luokkavastakohdat lievenevät.” (Kuusi 1931, 17).
Sosiaalipolitiikka liittyi siis jo alusta asti taloudelli-siin kysymyktaloudelli-siin.
Toisen maailmansodan jälkeen sosiaalipolitiikasta tuli teollistumisen, kaupungistumisen ja palkkatyöyhteis-kunnan ristiriitojen sovittamisen menestyksekäs sosi-aalinen insinööritiede (Hiilamo 2014). Heikki Waris kutsui sitä ”teollisen sosiologian” uudeksi askeleeksi, kriitikot ”valtiolliseksi selvityssosiologiaksi” (Urpo-nen 1979, 131–132, ks. myös Waris 2001). Nimestä riippumatta tulokset vakuuttivat. Jälkeenpäin ei voi kuin hämmästellä sosiaalipoliittisen tutkimuksen särmää. Se pohjusti hyvinvointivaltiota rakentavia lakeja sodanjälkeisinä vuosikymmeninä.
Suomalais-ten hyvinvointi parani toimeentulo-, terveys- ja elin- ikämittareilla suurin harppauksin.
Pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin tunnuspiir-teiksi muodostuivat pyrkimys täystyöllisyyteen, uni-versalismi, sukupuolten välinen tasa-arvo ja julkisen vallan keskeinen rooli kansalaisten hyvinvoinnissa (Kosonen 1998). Nämä tunnuspiirteet tekivät poh-joismaisesta mallista modernin historian tehokkaim-man innovaation köyhyyden vastaisessa taistelussa.
Taloustieteilijöitä ja talouselämää saavutukset eivät kuitenkaan vakuuttaneet. Vuonna 1981 Elinkeino-elämän valtuuskunta julkaisi raportin Minne menet hyvinvointiyhteiskunta? (EVA 1981). Toimitusjoh-taja Max Jakobsonin nyrkkisäännön mukaan mark-kinatalous saattoi toimia vain silloin, jos julkinen sek-tori ei nouse yli 40 prosentin bruttokansantuotteesta.
Kirjoitushetkellä osuus oli juuri tuolla rajalla. Edessä oli kuitenkin vielä kokonainen vuosikymmen hyvin-vointivaltion rakentamista ja erityisesti palveluiden – muun muassa julkisen päivähoidon ja varhaiskasva-tuksen – kehittämistä.
Uusi historiallinen käänne tapahtui 1990-luvun alussa. Silloin voitiin hyvällä syyllä sanoa, että työ-väenkysymys oli ratkaistu, teollistumisen aiheuttavat jännitteet purettu ja hyvinvointivaltio melkein valmis.