Robin Hahnelin (2012, 16) sanoja lainatakseni ”edis-tyksellistä yhteiskuntaa ajavien on palattava piirustus-pöydän ääreen ja pohdittava uudelleen tapoja talou-dellisen oikeudenmukaisuuden ja demokratian saa-vuttamiseen”. Amerikkalainen taloustieteilijä Hahnel (mt.) esittää uudenlaisen osallisuustalouden kehittä-mistä (ks. myös Michael Albert [2004] ”Parecon”, participatory economy). Hänen ideoimassaan muu-toksessa kohti oikeudenmukaista talousjärjestelmää avaimena on siirtyminen kilpailusta yhteistyöhön.
Osallisuustalouden tavoitteena on ensinnäkin edellä mainittu taloudellinen oikeudenmukaisuus ja tasaver-taisuus, joka toteutuu palkitsemisena ahkeruuden ja vaivannäön pohjalta. Toiseksi tavoitellaan taloudel-lista demokratiaa tai oman toiminnan johtamista, jossa päätäntävalta jakautuisi samassa suhteessa kuin päätökset vaikuttavat ihmisiin. Kolmanneksi tavoit-teena on solidaarisuus, joka tarkoittaa muiden hyvin-voinnista huolehtimista. Toiminta perustuu osalli-suuteen työntekijöiden yhdistyksissä ja kuluttajayh-distyksissä sekä osallistavaan suunnitteluun. Mukaan liittyy vahvasti myös ympäristönsuojelu. (Hahnel 2012, 219–248.) Sosiaalipoliittisen ulottuvuuden voi ajatella olevan vahvimmin mukana solidaarisuuden tavoitteessa. Hahnel hahmottelee kokonaan uuden yhteistyöhön perustuvan taloudellisen toimintajär-jestelmän, mutta monia osallisuustalouden ajatuksia voisi myös ilman laajaa järjestelmämuutosta jalostaa ja kehittää vaihtoehtoisina toimintamuotoina.
Yhteistyötä talouden edistäjänä korostaa myös itä-valtalainen taloustieteen lehtori Christian Felber (2013) esityksessään yhteishyvän taloudesta. Hänen mukaansa talouden ja yhteiskunnan välillä vallitsee arvojen ristiriita, ja ratkaisuna hän esittää talouteen vastaavanlaisia toimintatapoja ja arvoja, joille onnis-tuneet inhimilliset ja ekologiset suhteet rakentuvat:
luottamus, toisten arvostus, yhteistyö, solidaarisuus ja jakaminen. Johtotähti on ennen kaikkea eettinen, ja ihmisarvo on arvoista kaikkein korkeimpana. Oman edun etiikan sijasta tarvitaan yhteishyvän etiikkaa.
Felberin mukaan ”kaiken taloudellisen toiminnan päämääränä tulisi olla hyvään elämään tarvittavien käyttöarvojen lisääminen – ei vaihtoarvon kasvatta-minen”. Tehokkain menetelmä ei ole kilpailu vaan yhteistyö, sillä kilpailuun liittyy aina häviäminen, mutta yhteistyössä kaikki voittavat. Ajattelumalli on yhdistettävissä myös muihin vaihtoehtoisiin mallei-hin, kuten solidaarinen talous, yhteisresurssit (com-mons), talousdemokratia tai kasvunjälkeinen talous.
Yhteishyvän taloudessa mittareina toimivat ne mer-kitykselliset asiat, jotka tekevät ihmiset tyytyväisiksi ja mahdollisuuksien mukaan onnellisiksi. Felber (mt., 25–28) kritisoi rahaan perustuvaa vaihtoarvon mukaista taloudellisen menestyksen kuvaamista. Hän kysyy, millaisista käyttöarvoista esimerkiksi brutto-kansantuote tai toiminnan liikevoitto kertovat. Ilmai-sevatko ne jotain ihmisten oikeuksista, oikeudenmu-kaisuuden tai tasa-arvon toteutumisesta, laadusta, luottamuksesta tai ympäristöystävällisyydestä, joilla on todellista merkitystä. Yhdeksi työvälineeksi hän on luonnostellut yritysten yhteiskuntavastuuta kuvaa-van yhteishyvälaskelman. Sillä mitataan, miten talou-delliset toimijat toteuttavat yhteishyvän perustavia arvoja, joiksi hän on valinnut ihmisarvon, solidaari-suuden, ekologisen kestävyyden ja demokratian. Ne ovat perustana luottamukselle, joka on tehokkuuden sijasta sosiaalisista ja kulttuurisista hyödykkeistä tär-kein. (Mt., 28–35.) Felber etenee perinteistä yhteis-kuntavastuun ymmärtämistä selkeästi pitemmälle ja
antaa aineksia kehittää vaihtoehtoisia lähestymista-poja talouden ja sosiaalisen hyvinvoinnin suhteeseen.
Hän viittaa kiinnostavasti Baijerin perustuslakiin, jonka mukaan ”(K)aikki taloudellinen toimeliaisuus on yhteishyvän palveluksessa” (mt., 24).
Läheisenä ideana yhteishyvän taloudelle nousi edellä näkyviin (Felber 2013, 8) viime aikoina puhutta-nut (esim. Matthies & Närhi 2014, 102–103, alku-peräislähde Elionor Ostrom 1990) yhteisresurssien (commons) käsite. Se tarkoittaa kaikkien tarvitsemia yleishyödyllisiä aineellisia, kulttuurisia ja sosiaalisia julkishyödykkeitä, kuten esimerkiksi sosiaali- ja ter-veyspalvelut tai juomavesi, joihin kaikilla tulisi olla tasavertainen oikeus. Tämä tulisi kuitenkin nähdä niiden käyttöoikeutta laajempana, jolloin kaikilla kansalaisilla pitäisi olla mahdollisuus osallistua myös niiden hallintaan. Osallistumisen todetaan edistävän yhteisvastuullista resurssien käyttöä verrattuna mark-kinatalouteen, joka tuo mukaan yksityisen voitonta-voittelun, mahdollisuuksien eriarvoistumisen ja talo-udellisen spekulaation.
Esitetyt vaihtoehtoiset näkemykset tarkastelevat talouden ja yhteiskunnallisen suhteita lähinnä oikeu-denmukaisuuden, yhdenvertaisuuden ja osallisuu-den sekä yhteistyön suunnista. Nostan rinnalle vielä Ilkka Kauppisen (2004) meille tuoman moraalitalo-uden. Englantilainen yhteiskuntateorian ja poliittisen taloustieteen professori Andrew Sayer (mt., 42–43) kiteyttää keskeisinä moraalitaloudellisina kysymyk-sinä (valikoidusti tässä esitettyinä):
• Kenen vartijoita me olemme? Mitkä ovat vas-tuumme lapsista, vanhuksista, kehitysvammai-sista ja heikoista?
• Minkä tasoista hoivaa ja huolenpitoa meidän pitäisi odottaa saavamme, antavamme ja rahoit-tavamme? Mitkä pitäisi järjestää kollektiivisesti?
• Kuinka meidän tulisi hoitaa vastuumme toi-sia kohtaan? Maksamalla veroja, palkattomalla työllä, maksamalla muille työstä?
• Kuinka nämä vastuut pitäisi jakaa miesten ja naisten, vanhempien ja ei-vanhempien, eri ikä-ryhmien, erituloisten, eri varallisuusryhmien kesken?
• Mitä vastuita meillä on kaukaisia toisia, tulevia sukupolvia ja ympäristöä kohtaan?
• Millaista elintasoa ihmisten pitäisi odottaa?
Pitäisikö pääomatuloilla olla rajoituksia?
• Mitä asioita ei pitäisi muuttaa kauppatavaraksi, tai käsitellä ikään kuin ne olisivat kauppatavaraa?
Nämä muutamat esimerkit avaavat moraalitalou-den tavoitetta tarkastella yhteiskunnan, moraalisten ja poliittisten arvojen sekä talouden suhteita. Siinä kysytään, miten olemme määritelleet ja oikeuttaneet tavoittelemamme taloudelliset päämäärät sekä miten yksilöiden ja instituutioiden keskinäiset vastuut ja oikeudet on normitettu ja rakennettu. Talouskasvun nostaminen ylimmäksi arvoksi on ongelmallinen, sillä se ei automaattisesti paranna hyvinvointia, vaan voi myös heikentää sitä. Keskeisiä ovat käsitykset yhteis-kunnallisesta hyvästä suhteessa taloudelliseen toimin-taan. (Sayer mt., 23.)
Lopuksi
Ajatteluamme on pitkälti ohjannut talous, sille asete-tut tavoitteet ja käsitteet. Sosiaalisesti kestävän talou-den jäsentämiseen on kuitenkin tarjolla monia erilai-sia vaihtoehtoierilai-sia ajattelutapoja, joiden jalostamista ja kehittämistä on hyödyllistä viedä eteenpäin. Yhteistä vaihtoehtoisissa näkemyksissä on irtautuminen talou-den yksiarvoteoriasta ja laajempien yhteiskunnallis-ten perusarvojen huomioiminen. Talouden ja yhteis-kunnan suhteessa odotetaan toteutuvan useiden maiden perustuslaeista tutut arvot, kuten oikeuden-mukaisuus, yhdenvertaisuus, kansalaisten osallisuus asioiden edistämiseen, eri toimijatahojen yhteistyö ja yhteiskuntavastuu. Samalla ollaan pohjoismaisen
hyvinvointivaltion ja sen sosiaalipolitiikan ytimessä, jolloin ratkaisuja on luontevaa hakea sosiaalisen (mer-kityksessä yhteiskunnallinen) hyvinvoinnin vahvis-tamisesta.
Kun vallitsevalle talouskeskeisyydelle vaihtoehtoisia näkemyksiä haetaan, on tarpeen pohtia myös käytet-täviä käsitteitä, sillä niillä on ajattelutapoja ja todelli-suuden ymmärtämistä ohjaava vaikutus. Olen käyt-tänyt ilmaisua sosiaalisesti kestävä talous perustaen sen näkökulmaan, jossa ihminen jäsentyy kokonais-valtaisena yhteiskunnallisena, sosiaalisena toimi-jana. Kirjoittamismatkan varrella on jäänyt mieti-tyttämään myös luottamustalouden, yhteishyvän tai elämää palvelevan talouden käsitteet, joissa kuuluvat toisin ajattelemisen sävyt ja lähtökohdat. Käsitteitä on tärkeä valita siten, että niiden läpi näkee asioita uusin tavoin. Saakoon kritiikkinsä myös itsekin käyttämäni sosiaalisen investoimisen käsite. Ei riitä, että näkemys sosiaalisista kulueristä ja kustannuksista käännetään investoinniksi. Se on edelleen samaa talouden kieltä, ja se merkitsee hallinnollisesti investoimista johonkin, joka mielletään kohteena, ei osallisena. Heikki Hiila-mon (2011, 95) tavoin päädyn siihen, että ”sosiaali-sen investoimi”sosiaali-sen strategian sijasta voidaankin puhua sosiaalisten mahdollisuuksien politiikasta. (…) Edelli-nen korostaa sitä, miten yhteisiä varoja käytetään, jäl-kimmäinen kiinnittää huomiota varojen käytön tulok-siin eli sosiaalisten mahdollisuuksien toteutumitulok-siin.”
Kirjallisuus
Aikio, Annukka (toim.) (1985) Uusi sivistyssanakirja. Otava:
Helsinki. (Uusinut Rauni Vornanen.)
Albert, Michael (2004) Parecon – kapitalismin jälkeinen elämä. Kustannusosakeyhtiö Sammakko: Turku.
Alila, Antti & Gröhn, Kari & Keso, Ilari & Volk, Raija (2011) Sosiaalisen kestävyyden käsite ja mallintaminen.
Raportteja ja muistioita 2011:1. Sosiaali- ja terveysministeriö: Helsinki.
Blomberg, Helena & Hannikainen, Matti & Kettunen, Pauli (2002) Lamafatalismin historiallinen ja vertaileva kritiikki.
Teoksessa Helena Blomberg & Matti Hannikainen & Pauli Kettunen (toim.) Lamakirja. Näkökulmia 1990-luvun talouskriisiin ja sen historiallisiin konteksteihin. Kirja-Aurora: Turku, 7–13.
Felber, Christian (2013) Näkyvä käsi. Kohti yhteishyvän taloutta. Gaudeamus: Helsinki.
Hagfors, Robert & Kajanoja, Jouko (2011) Hyvän kehän teoria. Teoksessa Juho Saari (toim.) Hyvinvointi.
Gaudeamus: Helsinki, 169–190.
Hahnel, Robin (2012) Kilpailusta yhteistyöhön. Kohti oikeudenmukaista talousjärjestelmää. Like: Helsinki.
Hallituksen esitys eduskunnalle laiksi sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisestä ja eräiksi siihen liittyviksi laeiksi (2014). Luonnos 18.8.2014. www.stm.fi/
esitysluonnos sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämislaista. Luettu 19.8.2014.
Halonen, Tarja (2011) Kestävä kehitys sosiaalisen oikeudenmukaisuuden näkökulmasta. Teoksessa Anneli Pohjola & Riitta Särkelä (toim.) Sosiaalisesti kestävä kehitys. Sosiaali- ja terveysturvan keskusliitto: Helsinki, 29–36.
Hiilamo, Heikki (2011) Uusi hyvinvointivaltio. Like: Helsinki.
Hiilamo, Heikki (2014) Mitä merkitystä on sosiaalipoliittisella tutkimuksella? Janus. Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön tutkimuksen aikakauslehti 22 (1), 69–76.
Kauppinen, Ilkka (toim.) (2004) Moraalitalous. Vastapaino:
Tampere.
Kuusi, Pekka (1961) 60-luvun sosiaalipolitiikka.
Sosiaalipoliittisen yhdistyksen julkaisuja 6. Werner Söderström Osakeyhtiö: Helsinki.
Matthies, Aila-Leena & Närhi, Kati (2014) Ekososiaalinen lähestymistapa rakenteellisen sosiaalityön viitekehyksenä.
Teoksessa Anneli Pohjola & Merja Laitinen & Marjaana Seppänen (toim.) Rakenteellinen sosiaalityö. Sosiaalityön tutkimuksen vuosikirja 2014. UNIpress: Kuopio, 87–116.
Myrdal, Gunnar (1957) Economic Theory and Under-developed Regions. Norwich: London.
Mäntysaari, Mikko & Kotiranta, Tuija (2013) Sosiaalinen sosiaalipolitiikan historiassa. Teoksessa Tuija Kotiranta &
Petteri Niemi & Raili Haaki (toim.) Sosiaalisen toiminnan perusta. Gaudeamus: Helsinki, 23–50.
Niemelä, Pauli (toim.) (2010) Hyvinvointipolitiikka. WSOYpro:
Helsinki.
Rajavaara, Marketta (2011) Sosiaalisen kestävyyden arviointi ja aktivoinnin politiikat. Teoksessa Anneli Pohjola &
Riitta Särkelä (toim.) Sosiaalisesti kestävä kehitys. Sosiaali- ja terveysturvan keskusliitto: Helsinki, 280–295.
Our Common Future (1987) World Commission on Environment and Development. Oxford University Press:
Oxford.
Sayer, Andrew (2004) Moraalitalous ja poliittinen talous.
Teoksessa Ilkka Kauppinen (toim.) Moraalitalous.
Vastapaino: Tampere, 23–52.
Sosiaalisesti kestävä Suomi 2020. Sosiaali- ja terveyspolitiikan strategia (2010). Sosiaali- ja terveysministeriö: Helsinki.
Tenhunen, Sanna & Vaittinen, Risto (toim.) (2013) Eläketalous. Finva, Finanssi- ja vakuutuskustannus Oy:
Jyväskylä.
Waris, Heikki (1973) Suomalaisen yhteiskunnan sosiaalipolitiikka. Johdatus sosiaalipolitiikkaan.
Sosiaalipoliittisen yhdistyksen julkaisuja 5. Werner Söderström Osakeyhtiö: Helsinki. (Alkuperäisteos 1961.)
Tämän artikkelin tavoitteena on tarkastella hyvin-vointiyhteiskunnan uudistamista innovaatioteorian viimeaikaisen kehityksen kautta. Aluksi määritte-lemme mitä tarkoitamme hyvinvoinnilla ja otamme käyttöön kestävän hyvinvoinnin käsitteen. Sitten siir-rymme käsittelemään kestävää innovaatiota ja sen periaatteita. Päädymme siihen, että yhteiskunnan uudistamisen tulee nojautua dialogiseen kehittämis-malliin ja strategisiin kokeiluihin. Esimerkkinä tarkas-telemme Paltamon työllistämiskokeilua.