Voitaisiinko hyvinvointivaltion ydin pelastaa, jos jul-kinen valta rahoittaisi vain perustoimeentuloturvaa ja peruspalveluja? Olisiko universaalietuuksia tuottava valtio kestävämpi ratkaisu?
Kun ihmisten pitää joka tapauksessa tulla toimeen, tulla hoidetuksi ja käydä koulua, on kokonaistalou-dellista rakentaa suuria palvelujärjestelmiä. On tehok-kaampaa luoda sadan koulun järjestelmä kuin sata erilaista koulua. Etuuksien järjestäminen kaikille voi toki aiheuttaa lisäkustannuksia. Kattavuus ei kuiten-kaan tarkoita tarpeettomien palvelujen tuottamista, sillä universaalitkin järjestelmät asettavat tarvekritee-rit (esimerkiksi ikä ja maassa asuminen). Toinen suuri argumentti perusetuuksiin keskittymisen puolesta on, että julkisen vallan on otettava ympäristökysymykset vuosi vuodelta vakavammin huomioon. Massakulu-tuksen maksimointi ei voine olla 2000-luvun sosiaa-lipolitiikan tehtävä.
Suomalaisen sosiaalipolitiikan historia 1940-luvulta 1980-luvulle on esimerkki siitä, että on mahdollista luoda kestävä ja edullinen hyvinvointimalli. Maa tar-josi varsin kattavan ja tasoltaan tyydyttävän perus-turvan sekä -palvelut eurooppalaista keskitasoa hal-vemmalla. Toimeentulon tueksi luotiin lapsilisät ja kansaneläkkeet sekä sairaiden ja työttömien päivä-rahat. Toimintakyvyn luomiseksi ja palauttamiseksi rakennettiin peruskoulut, sairaalat ja terveyskeskuk-set koko valtakuntaan. Koulujärjestelmän universa-lismin edut ovat tulleet hyvin näkyviksi PISA-vertai-lun yhteydessä, verrattuna esimerkiksi saksalaiseen selektiiviseen koulujärjestelmään. Viimeisenä aske-leena universaalin hyvinvointivaltion rakentamisessa vahvistettiin vielä pienten lasten päivähoito ja kotihoi-don tuki vanhempien oikeuksiksi.
Universaalit etuudet ovat olleet mielipidetutkimuk-sissa erittäin suosittuja ja niiden legitimiteetti korkea.
Tuottaminen ei ole kaatanut valtiontaloutta: esimer-kiksi lapsilisät maksavat yhteensä 1,5 miljardia, las-ten päivähoito 2,1 miljardia, kansaneläkkeet 1,6 mil-jardia ja peruskoulu (jota ei lueta sosiaalimenoihin) 3,1 miljardia euroa. Yhteensä näistä koostuu 15 % valtion menoista.
Universaalit järjestelmät ovat auttaneet purkamaan ongelmia, alentamaan kustannuksia, keventämään hallintoa ja kasvattamaan legitimiteettiä. Silti uni-versalismin idealla ei mene hyvin. Se johtuu vähän kaikesta, kuten taloudesta, politiikasta ja kulttuurin muutoksesta (Anttonen & Sipilä 2010). Universalismi voi olla hyvä talousperiaate ja onnistua jalostamaan kansantulosta paljon hyvinvointia, mutta länsimai-sessa nykypolitiikassa se ei riitä. Jos universalismi oli pienituloisten sosiaalipolitiikkaa, näyttää selektivismi olevan keskiluokan sosiaalipolitiikkaa.
Universalismin talousongelmat keskittyvät siihen, että universaalit etuudet rahoitetaan verotuloilla. Juuri ne ovat hyvinvointivaltion heikko kohta tänään. Julkis-taloutta kuntoutettaessa iskevät leikkaukset nimen-omaan peruspalveluihin sekä perustoimeentulotur-vaan, joka koskettaa lähinnä työelämän ulkopuolella olevia ihmisiä. Valtio on takuueläkkeistä huolimatta pudottanut kansaneläkkeet alle köyhyysrajan ja ikään-tyneiden naisten köyhyys on eurooppalaisittain häm-mästyttävän korkealla tasolla. Myös lapsiperheiden köyhyys on lisääntynyt nopeasti.
Viime aikoina on keskusteltu laista, joka saattaisi lapset vastuuseen iäkkäiden vanhempiensa hoivasta.
Ilman lakiakin vastuu hoivasta on kuitenkin jo liu-kunut suuressa määrin puolisoille ja muille omaisille.
Kuntien valtionosuuksien kaventuminen ja siitä seu-rannut palvelubudjettien kuristaminen äärirajoille on vaikuttanut palvelujen sisältöön. Kustannuksia on supistettu ulkoistamalla, mikä on helpottanut työ-voiman minimointia ja ammattitaidottomien
työnte-kijöiden värväämistä. Vastaavasti omaiset ovat saa-neet lisätä työpanostaan. Rahaa ei löydy edes heidän tukemiseensa omaishoitajina – jokasyksyisissä bud-jettineuvotteluissa havaitaan, ettei mikään etuus ole liian pieni leikattavaksi.
Poliitikot julistavat varjelevansa pohjoismaista hyvin-vointimallia, mutta se ei näköjään koske universaali-etuuksia, mallin ydintä. Osin tässäkin on kyse talo-udesta, siitä että nimenomaan perusetuudet ovat valtion vastuulla. Taloudella on kuitenkin vaikea perustella sitä, että toimeentuloturvan perusetuuksien rankka heikentäminen tapahtui 1990-luvun lamaa seuranneena vahvana nousukautena. Kun Kelan tut-kijat esittivät tuolloin aina vain surkeampia nume-roita perusturvan heikkenemisestä, eivät ne herättä-neet huomiota sen enempää politiikassa kuin medi-assa. Tuohon kauteen ajoittuu myös kansaneläkkeen toissijaistaminen, mikä merkitsi politiikan periaatteel-lista kääntämistä universalismista kohti selektivismiä ja ansiosidonnaisuutta.
Universalismi on kustannustehokasta julkispalvelun teknologiaa, mutta siitä eivät kiinnostu eliitti eikä kiluokka. Tämä johtuu tulonsiirroista, joista on kes-kusteltu kovaäänisesti ainakin 1950-luvun kansan-eläkereformista alkaen. Palkansaajien järjestöt ovat katsoneet olevansa kohtuuttomassa määrin yhteisten etuuksien rahoittajia: ”me maksamme, muut saavat.”
Näitä muita oli aikanaan niin paljon, että poliittinen voima oli heidän käsissään.
Perusetuudet ovat menettäneet poliittista kiinnosta-vuuttaan, kun pienituloiset ovat vaurastuneet keski-tuloisiksi. Lapsilisät, kansaneläkkeet tai peruspäivä-rahat eivät ole keskiluokalle kovin tärkeitä. Sama alkaa koskea julkisia peruspalveluja, varsinkin monin pai-koin hidasta terveydenhuoltoa. Jos palvelutaso ei riitä, mutta omasta tai työnantajan pussista löytyvät rahat yksityisten palvelujen käyttämiseen, menettää julki-nen palvelu sekä käyttäjänsä että poliittisen kanna-tuksensa.
Kulttuurin individualisoituminen tuottaa omat ongelmansa universaalien palvelujen tuottamiselle.
Vaikka perustarpeet olisivat samanlaisia, ihmiset ovat kuitenkin erilaisia. ”Samaa kaikille” kelpasi palvelui-deologiaksi 50 vuotta sitten, mutta ei enää. Monet tarvitsevat tai ainakin odottavat yksilöllistä kohtelua, moni haluaa itselleen tai lapsilleen keskitasoa parem-paa palvelua ja aika moni on vielä valmis maksamaan-kin siitä jotain. Individualisoituneessa ja eriarvoistu-neessa kulttuurissa on yhteisten palvelujen järjestä-minen vaikeutunut.
Koulun on sentään annettu vielä pysyä aika perin-teisenä järjestelmänä, jossa kaikilla maan asukkailla on yhtäläinen oppivelvollisuus, oikeus yhtä hyvään opetukseen, alueen lapset käyvät samaa koulua ja he saavat erityistä tukea, jos heillä on oppimisvaikeuksia.
Silti ylemmällä keskiluokalla on ilmeinen imu kohti eriytyvää koulua, mikä taas johtaa koulun ja sen rahoi-tuksen yksityistämiseen. Ruotsi on jo pitkällä tällä tiellä, tuottamassa positiivisen rinnalla negatiivista diskriminointia.
Taloudellisen tuen tarve lisääntyy huonoina aikoina ja niin myös köyhien syyllistäminen. On periaat-teessa kummallista, että silloin kun ihmisten on vai-keampi vaikuttaa omaan kohtaloonsa ja heidän tuke-misensa tarve kasvaa, ryhdytään heitä moralisoimaan.
Elämme taas kerran sellaista aikaa. Nuoria työttömiä syyllistetään perusturvan käytöstä ja työhaluttomuu-desta, syrjäytyneitä miljoonamenoista. Hyvinvointi-valtion kritiikki kurmottaa huono-osaisia, vaikka var-sinaiset ylilyönnit löytyisivät ihan muualta: yritysten johtajasopimuksiin kirjatusta ylellisestä toimeentu-loturvasta.
Urheat ministerit palauttavat moraalista järjes-tystä arvostelemalla vastikkeetta saatua sosiaalitur-vaa. Sen minimoimiseksi kehitetään tarveharkintaa.
Tarveharkinnasta seuraa kuitenkin aina informaa-tioon, kannustimiin, stigmatisointiin, hallinnolliseen toteutettavuuteen ja poliittiseen kestävyyteen
liitty-viä ongelmia, kuten Amartya Sen (1995) on osoit-tanut. Tarveharkinta passivoi ihmisiä, keskittää hei-dän elämänsä etuuksien hakukamppailuun, opettaa välttämään ansiotyötä ja tuhlaa rahaa byrokratiaan.
Nuorille osoitetaan paikka yhteiskunnan alimmalla portaalla ja tuhotaan heidän tulevaisuuksiaan. Kur-jempia tuloksia on vaikea saada tulonsiirroilla aikaan.
Toimeentulon voisi turvata myös universaalietuuk-sien keinoin, varsinkin kun perusturvan tarve joka tapauksessa kasvaa työttömyyden ja maahanmuuton lisääntyessä.
Yksi universaalin hyvinvointipolitiikan erityisiä omi-naisuuksia on, että kaikille tarkoitetut palvelut joh-tavat sosiaalisiin investointeihin. Kaikkien lasten ja nuorten tavoittaminen kunnollisen koulutuksen pii-riin on yksi pohjoismaisen hyvinvointivaltion kiistat-tomia vahvuuksia; se luo inhimillistä ja sosiaalista pääomaa tukemaan taloudellista toimintaa ja koko yhteiskuntaa. Tuntuu vain siltä, ettei sosiaalinen investointi kiehdo enää poliitikkoja. Politiikan teke-minen on käynyt lyhytjänteisemmäksi ja yhteisyy-den rapistuminen näkyy tässäkin. Kun yhteiskunta muuttuu kilpailuareenaksi, täytyy investoida omiin lapsiin, ei toisten.
Sosiaalipolitiikan perusfilosofia lähtee yleensä tar-peista: lisätään ja palautetaan ihmisten toimintakykyä eniten siellä, missä vajaukset ovat suurimmat. Tämän päivän hyvinvointipolitiikka ei kohdenna menojaan tarpeen mukaan. Inhimillisesti äärimmäisen tärkei-siin asioihin ei löydy rahaa, vaan menot kohdenne-taan sinne, missä maksukykyä löytyy. Kun valtion ja kuntien maksukyky on pieni, mutta työnantajien suuri, ei sosiaalipolitiikan tehtävä voi säilyä muuttu-mattomana.
Näyttää siltä, että universalismi toimii parhaiten, kun valtio tuo perusetuudet tilanteeseen, jossa aiemmin ei ollut minkäänlaisia etuuksia. Silloin ihmisten on helppo innostua uusista mahdollisuuksista, jotka ovat tarjolla kenelle tahansa. Vaurauden ja hyvinvoinnin
keskellä universalismi kiinnostaa vähemmän. Mutta miten käy sitten, kun talous laskettaa alamäkeä, ajan-kohtaistuuko universalismi?