Vaikka yhteiskunnallisessa ajattelussa tapahtuneita murrosvaiheita on vaikea paikantaa täsmällisesti, voi-daan nähdä, että viimeistään 1980-luvulla suoma-laisessakin yhteiskunnallisessa ajattelussa alkoivat puhaltaa uudet tuulet, jotka sysäsivät vähitellen syr-jään 1950-luvulta siihen asti vaikuttaneen investoin-tiajattelun. Tämä ideologinen käännös liittyi oleelli-sesti prosesseihin, jota yhteiskuntatieteilijät meillä ja muualla ovat kuvanneet siirtymänä hyvinvointival-tiosta kilpailuvaltioon (ks. esim. Cerny 1997; Jessop 2002; Kananen 2011; Ahlquist & Moisio 2013) Uudessa yhteiskunnallisen ajattelun vaiheessa val-tiolliseen talouden ohjaukseen alettiin suhtautua epäilevämmin ja markkinaehtoista yhteiskunnallista kehitystä alettiin jälleen pitää toivottavana. Samalla, kun valtiosta haluttiin tehdä talouden ohjaajan sijaan yksityisen voitontavoittelun mahdollistaja ja tukija, myös yhteiskunnallisen kehityksen perspektiivi tun-tui oleellisesti lyhentyvän. Keskeisesti yhteiskunnal-lisessa ajattelussa tapahtuneisiin muutoksiin vaikutti myös raha- ja rahoitusjärjestelmän institutionaalinen muutos, joka oli vapauttanut globaalit pääomaliikkeet 1980-luvun loppuun mennessä lähes kaikista rajoit-teista.
Yhteiskunnalliseen ajatteluun juurtuikin näkemys, ettei valtioilla ollut mahdollisuutta hillitä kansain-välisiä pääomavirtoja, vaan julkisen vallan tuli alis-tua pääomamarkkinoiden talutusnuoraan ja lyhyen aikavälin voitontavoittelun logiikalle (ks. esim. Rehn 1996). Tässä ilmastossa pitkälle tulevaisuuteen kat-sovat yhteiskunnalliset investoinnit, jotka vaatisivat toteutusvaiheessa runsaasti resursseja, mutta mak-saisivat itsensä pitkällä aikavälillä takaisin korkojen kanssa, ajautuivat umpikujaan.
Vaikka yhteiskuntapolitiikassa yhä edelleen puhutaan
sosiaalisista investoinneista, ei investointiajattelu ole enää sitä läpileikkaava ajatus. Laajoille investoin-neille ja universaalille hyvinvointivaltiomallille ei enää nähdä olevan tilaa, koska niihin ryhtyminen saattaa hermostuttaa markkinat nopeastikin. Siksi vielä mah-dollisuuksien rajoissa olevat toimet on kohdennettava entistä tarkemmin sinne, mistä julkisilla panoksilla saadaan suurin tuotto.
Yleensä parhaaksi investoinniksi nähdään koulutus, mutta myös muita aktiiviväestöä palvelevia palveluita pidetään tärkeinä (ks. Alaja 2012). Sen sijaan passiivi-väestölle, joka oli investointiajattelun aikakauden sosi-aalipolitiikan keskeisin viiteryhmä, on tukea ja pal-veluita entistä vähemmin tarjolla. Sosiaaliturvasta ja hyvinvointipalveluista on tullut lisäksi entistä enem-män jo syntyneitä ongelmia hoitavia kuin ennaltaeh-käiseviä. Tämä on hyvä esimerkki siitä, kuinka kal-liiksi nähdyistä pitkän aikavälin sosiaalisista inves-toinneista on siirrytty enenevissä määrin lyhyen aikavälin reagointiin. Rahoitusmarkkinoiden logiikka on tällä tavalla siirtynyt myös hyvinvointivaltiojärjes-telmän logiikaksi.
Nykyisen järjestelmän ja yhteiskunnallisen ajattelun kriisiytymisen siemen on siinä, että jossain vaiheessa investointien tekemättä jättäminen nostaa akuut-tien ongelmien määrän niin suureksi, että edes niitä ei pystytä jatkuvasti pienentyvillä resursseilla hoi-tamaan. Kun tulonsiirto- ja palvelujärjestelmämme on rakennettu niillä oletuksilla, että tulevaisuudessa tämän päivän investoinnit vähentävät akuuttia tar-vetta turvautua yhteiskunnan apuun, nykykehitys kulkee täysin vastakkaiseen suuntaan. Tästä syystä puheet hyvinvointivaltion kriisistä eivät ole lainkaan liioiteltuja.
Investointiajattelun katoaminen näkyy yhtä voimak-kaasti myös talouspolitiikassa. Kun ennen oltiin val-miita tekemään suuriakin julkisia ja puolijulkisia investointeja velkarahalla, nyt jopa hetkellisiin jul-kisen talouden alijäämiin suhtaudutaan kauhulla.
Vaikka työttömyys kasvaa vauhdilla ja yksityisten toi-mijoiden luottamus talouteen on erittäin heikkoa, val-tion investoinneille ja alijäämäisen kulutuksen lisää-miselle ei nähdä minkäänlaista mahdollisuutta.
Talouspoliittisessa ajattelussa on kadotettu kokonaan usko siihen, että tämän päivän julkiset alijäämät voivat muuttua nopeastikin ylijäämiksi, kun yksityisen sek-torin luottamus tulevaisuuteen palautuu. Tällöinhän yksityiset investoinnit ja yksityinen kulutus alkavat kasvaa, mikä tarkoittaa julkisen sektorin verotulojen kasvua ja sosiaalimenojen supistumista. Näin alijää-mäinen kulutus voidaan ymmärtää itsensä takaisin maksavana investointina.
Vain harva kiistää enää nykyään julkisen sektorin ali-jäämäisen kulutuksen taloutta elvyttävän ja talouskas-vua kiihdyttävän vaikutuksen. Tästä huolimatta ylei-nen käsitys on, että Suomen julkista taloutta uhkaa tulevaisuuden hitaan kasvun vuoksi kestävyysvaje.
Kestävyysvajeella tarkoitetaan kroonista julkisten menojen suuremmuutta suhteessa julkisen sektorin tuloihin, jonka seurauksena julkinen velkaantuminen ja erityisesti velan suhde BKT:hen kohoaa lopulta niin suureksi, että rahoitusmarkkinat alkavat kyseenalais-taa valtion ja kuntien maksukyvyn.
Kestävyysvajelaskelmissa oletetaan Suomen talous-kasvun jäävän tulevina vuosina noin 1,5 prosenttiin (ks. esim. VM 2010, Ilmakunnas & Lehto 2014).
Tämä oletus perustuu näkemykseen, että tuottavuu-den kasvu jää tulevaisuudessa pysyvästi alhaisem-malle tasolle kuin historiassa. Kuitenkin jos julkinen sektori alkaa pysyvästi alijäämäisen kulutuksen kautta investoimaan talouteen, lisäämään kulutusta ja yksi-tyisen sektorin tuloja sekä kasvattamaan yksiyksi-tyisen sektorin nettorahavarallisuutta, myös yksityisellä sek-torilla on kannusteita lisätä kulutustaan ja investoin-tejaan sekä ottaa käyttöön tuottavuutta lisääviä tek-nologioita.
Suomen taloudessa tuottavuuden kasvu näyttääkin seuraavan kokonaiskysynnän (kulutuksen, investoin-tien ja nettoviennin summa) kasvua (kuvio 1). Onkin todennäköistä, että oletukset tulevaisuuden tuotta-vuuden kasvusta ovat selvästi alimitoitettuja. Koska investointien kasvu kasvattaa myös pääomakantaa ja sen käyttöä, on täysin mahdollista, että tulevaisuu-dessa Suomen talous kasvaa juuri julkisen kulutuk-sen kasvupaineista johtuen selvästi edellisiä vuosia nopeammin. Näin myös verotulot kehittyvät odotet-tua paremmin ja julkisen velan suhde BKT:hen pysyy nykyisellään tai jopa supistuu. Kestävyysvaje syö siis investointiajattelun mukaisesti itse itsensä.
Kestävyysvajeeseen tiivistyy investointiajattelun kor-vanneen yhteiskuntapoliittisen ajattelumallin ydin.
Sen mukaan kulutuksesta ja investoinneista on
luo-vuttava jopa etupainotteisesti välittämättä niiden taloudellisista ja muista yhteiskunnallisista vaiku-tuksista pidemmällä tähtäimellä. Ajattelun ainoa investointielementti liittyy siihen, että jäljelle jää-neet resurssit on pyrittävä kohdentamaan mahdolli-simman tehokkaasti. Ajattelu siis toteuttaa klassisen taloustieteen maailman, jossa kaikki taloudellinen ja yhteiskunnallinen toiminta on niukkojen resurssien allokoimista. Näin siitäkin huolimatta, että todelli-suudessa yhteiskunnassa voimme omalla toiminnal-lamme ja investoinneilla kasvattaa myös resurssien määrää.
Kuvio 1. Kokonaistuottavuuden ja nimellisen kokonaiskysynnän kasvu Suomen taloudessa vuosina 1995–2012 (Lähde: Tilastokeskus, kansantalouden tilinpito).
1995 1996 1997 1998 1999 2000 2001 2002 2003 2004 2005 2006 2007 2008 2009 2010 2011 2012
10 8 6 4 2 0 -2 -4 -6 -8 -10
Nimellinen kokonais-kysynnän kasvu
Kokonais- tuottavuuden kasvu