Universalismia tarvittaisiin kolmesta syystä. Palve-luissa se on keino tehdä kattavia sosiaalisia investoin-teja ja pitää tehokkaasti huolta perustarpeista. Toi-meentuloturvassa perustulon järjestäminen merkitsee köyhyyden torjuntaa kevyellä hallinnolla ja ihmisiä loukkaamatta. Kolmanneksi universalismi luo yhtei-syyttä ja sitä tarvitsee jokainen yhteiskunta, kun uhkia on edessä.
Universaali peruskoulu ja varhaiskasvatus (joka löy-tyy muista Pohjoismaista) lisäävät nimenomaan huo-no-osaisten lasten resursseja. On tavattoman tärkeää, etteivät huono-osaisten perheiden lapset joudu käy-mään huonoja kouluja. Täytyyhän tulevaisuuden teki-jöillä olla mahdollisimman paljon tietoa ja järkeä, jota käyttäen he voivat yhdessä hakea ratkaisuja. Sosiaa-linen investointi laadukkaaseen koulujärjestelmään on ollut Pohjoismaiden vahvuus (Sipilä 2011), ehkä niiden suurin vahvuus yhteiskuntina ja taloudellisina toimijoina.
Ei ole mahdotonta sovittaa yhteen universaaleja oikeuksia ja individuaalisia käytäntöjä, mutta paljon on vielä opeteltavaa. Nykyajan universalismin vaikea tehtävä tunnustaa ihmiset yhtä aikaa tasa-arvoisiksi ja erilaisiksi konkretisoituu palveluissa. Patenttivastaus tähän ongelmaan on, että asia järjestyy, kun ihmisille annetaan rahaa ja he saavat itse päättää tarpeistaan.
Se on naiivi vastaus koulutuksen ja terveydenhuollon kysymyksiin. Parempi periaate on taata kansalaisille yhtäläiset oikeudet, jotka voidaan täyttää erilaisin pal-veluin. Siitä syntyy erilaistunut universalismi (diffe-rentiated universalism) (Lister 1998). Suomalainen lasten päivähoitojärjestelmä kaikkine vaihtoehtoineen
olisi tästä hyvä esimerkki, jos vielä kotihoidon tuki ehdollistettaisiin turvaamaan lapsen oikeudet.
Kokemus tasa-arvosta ja reilusta kohtelusta yhteis-kunnassa lisää luottamusta toisiin ihmisiin. Se auttaa valmistautumaan vaikeisiin tilanteisiin, joita maail-massa tulee riittämään. Kun kaikki tuntevat olevansa samassa veneessä, he uskaltavat tehdä kokonaisvaltai-sempia ja enemmän tulevaisuuteen suuntautuneita päätöksiä. Mitä vähemmän on taloudellista eriarvoi-suutta yleensä, sitä helpompaa on ylläpitää univer-saaleja järjestelmiä ja sitä vähemmän syntyy tarvetta kehittää selektiivisiä järjestelmiä.
Universalismin idea on muuttumassa taas ajankohtai-seksi ja jopa vetovoimaiajankohtai-seksi, kun nuoret sukupolvet nostavat sitä takaisin länsimaiseenkin keskusteluun.
Tämä johtuu tietysti erityisesti nuorten työllistymi-sen vaikeuksista, jotka ovat kasvaneet, vaikka nuoret ovat paremmin koulutettuja kuin koskaan. Pätkätyö-läisen on vaikea uskoa ansiosidonnaiseen toimeentu-loturvaansa, kun jopa ansiosidonnaisen työttömyys-turvan piiriin on vaikea päästä. Idea universaalista perustulosta kiehtoo. Jos olisi perustulo eikä se olisi tulovähenteinen, ei tilapäinen työ johtaisi toimeen-tuloturvan katkeamiseen ja epävarmoihin byrokra-tiatalkoisiin niin kuin tänään. Mutta varttuneemmat ikäpolvet vastustavat ankarasti perustuloa ja nojaavat klassiseen argumenttiin: toimeentuloturva ei saa kos-kaan olla vaihtoehto ansiotyölle. Valitettavan moni on kuitenkin joutunut huomaamaan, ettei ansiotyötä voi valita itse – sen tekee työnantaja.
Tämä ei jatku
Maailmanhistoriasta on vähintäänkin syytä oppia se, ettei nytkään tiedetä mitä tulee tapahtumaan. Me emme tiedä, mitkä ovat hyvinvointitalouden ehdot 20 vuoden päästä, millaisia poliittisia kriisejä on silloin käyty, miten ympäristö, erityisesti ilmasto, on
muut-tunut ja miten ihmisen luontosuhteen hallinta kehit-tynyt. Jotain kuitenkin tiedämme: maailma kulkee suuntaan, joka ei voi jatkua pitkään.
Mediassa verrataan yhä useammin maailman tilaa 1920-luvun loppuun. Ensin tuli talouskriisi, sitten tuli sosiaalinen kriisi, lopulta poliittinen kriisi. Maa-ilmanlaajuisen, todella vakavan talouskriisin ainek-set on jo koottu. Poliittisen kriisin käyttövoimana voi taas kerran olla nationalismi, mutta myös viha kasva-vaa eriarvoisuutta kohtaan. Tutkijat varoittavat, että talouskurjuuden pohjustama viha voi hajottaa glo-baalitalouden (esim. Rodrik 2011). Miljonäärien oma maailma ei vapise, vaan monet sen edustajat ilmoit-tautuvat yläluokaksi, jota yhteiset normit eivät koske.
Historia antaa heille turvallisen selkänojan: nolla val-lankumousta länsimaissa vuoden 1945 jälkeen. On silti hyvä muistaa, että 1900-luvun historiassa tapah-tui monta kertaa jotain, mitä kaikki pitivät mahdot-tomana.
Talouden ja hyvinvointipolitiikan yhteys on niin tiivis, että politiikan on sopeuduttava talouden faktoihin ja talouden politiikan faktoihin. Mutta faktat eivät ole yksioikoisia. Kapitalistisia talouksia ja yhteiskuntia ja niiden menestysstrategioita on monenlaisia. Maail-mantalous kokee jatkuvia muodonmuutoksia ja niillä voi olla yllättäviä seurauksia. Varmaa on, että kapi-talistinen talous hakee tehokkuutta, mutta ei ole var-maa, mistä aineksista tehokkuus kulloinkin syntyy.
Talous elää, suhteelliset edut muuttuvat, työvoiman hinnan merkitys voi vähetä automatisoinnin edetessä.
On mahdollista, että luotettavuuden, muutosvalmiu-den, logistiikan, sekä kaupallisen ideoinnin merkitys voi kasvaa, siitä ainakin Suomen kaltaisissa maissa haaveillaan.
Tulevaisuudessa ei ole hallittava ainoastaan talous-kriisejä, vaan myös ekologisia talous-kriisejä, ja hyvinvointi-valtiolla on siinä iso tehtävä. Hyvin suunniteltu hyvin-vointivaltio on keino laimentaa ekologista kuormitusta ja tehdä pienestä tuotannosta suurta hyvinvointia.
Talouskriiseistä seuraavia sosiaalisia ongelmia voi-daan hallita ja kuumenevia poliittisia ongelmia lai-mentaa hyvinvointipolitiikan avulla. Sitä paitsi jokai-nen trendi loppuu aikanaan; eriarvoistumijokai-nen tun-tuu jo aikansa eläneeltä. Eriarvoisuuden välttäminen ja sosiaalinen investointi ovat tulevaisuusstrategioita!
Kun ihmisten tekemä epäonnistuu, on ihmisten se purettava. Ympäristöongelmat koskevat konkreetisti kaikkia ja sellaisissa asioissa universalismi on ainoa puolustettavissa oleva periaate. Päätösten kehykseksi ei kuitenkaan enää riitä valtio. Tarvitsemme ylikan-sallisia päätöksiä, jotka palauttavat kapitalismin sii-hen lokeroon, missä se palvelee ihmisiä. Tarvitsemme isompaa ja valistuneempaa demokratiaa, jotta voi-simme purkaa vaikeita ongelmia järjen, ennakoinnin ja inhimillisen solidaarisuuden avulla.
Kirjallisuus
Anttonen, Anneli & Sipilä, Jorma (2010) Universalismi Britannian ja Pohjoismaiden sosiaalipolitiikassa. Janus 18 (2), 104–120.
Kiviniemi, Marja (2013) Työeläkkeiden rahoitus vuonna 2012.
Eläketurvakeskuksen tilastoraportteja 06/2013. Helsinki:
Eläketurvakeskus.
Lansley, Stewart (2012) The cost of inequality. Why economic equality is essential for recovery. London: Gibson Square.
Lister, Ruth (1998) Citizenship and difference: Towards a differentiated universalism. European Journal of Social Theory 1 (1), 71–90.
Ollikainen, Markku & Pohjola, Matti (2014) Talouskasvu ja kestävä kehitys. Suomalaisen Tiedeakatemian kannanottoja 4. Helsinki: Suomalainen Tiedeakatemia.
Rodrik, Dani (2011) The globalization paradox. Why global markets, states and democracy can’t coexist. Oxford:
Oxford UP.
Sen, Amartya (1995) The Political Economy of Targeting.
Teoksessa van de Walle, D. & Nead, K. (toim.) Public Spending and the Poor. Baltimore and London: Johns Hopkins UP.
Sipilä, Jorma (2011) Hyvinvointivaltio sosiaalisena investointina. Yhteiskuntapolitiikka 76 (4), 359–372.
Stiglitz, Joseph E. (2013) The price of inequality. London:
Penguin.
Työeläkeindikaattorit (2013). Eläketurvakeskuksen katsauksia 5/2013. Helsinki: Eläketurvakeskus.