JUSSI AHOKAS
myös syrjäisessä Suomessa. Tämän käsitteen läpi-murron pani merkille myös Urho Kekkonen, joka sai kyseisestä käsitteestä innoituksen pääministerinä vuonna 1952 julkaisemaansa kuuluisaan pamflet-tiin. Osittain Kekkosen hyvän ystävän akateemikko Kustaa Vilkunan keksimän lennokkaan nimen, mutta myös sisältönsä ansiosta kulttimaineeseen nousseen kirjasen Onko maallamme malttia vaurastua? tarkoi-tuksena oli selvittää, mitä Suomessa pitäisi ajatella investoinneista.
Kekkosen mukaan yhteiskunnalliseen kehitykseen liittyy oleellisesti tiettyjen ”iskusanojen” leviäminen, jolloin niitä havaitaan yhtäkkiä käytettävän ”kautta sivistyneen maailman”. Toisen maailmansodan jäl-keen yksi tärkeimmistä ”muotisanoista” tai ”taikasa-noista” oli investointi. Kekkonen arvioi, että taikasana oli saavuttanut Suomen sodan jälkeisinä vuosina ja sen käyttö oli yleistynyt vähitellen niin, että käsite oli siirtynyt ”talouselämän ahtaan johtoportaan” käy-töstä ”jokamiehen taloudellisten tuumailujen varus-kamariin” (Kekkonen 1952, 7).
Miksi investoinnit sitten olivat nousseet kaikkien taloudellisia tuumailuja harjoittaneiden ihmisten huulille 1950-luvun alussa? Yksi varsin varteeno-tettava selitys tälle on se, että investoinnit olivat kes-keisessä osassa John Maynard Keynesin talousteo-riassa ja hänen hahmottelemissaan talouspoliittisissa ohjelmissa. Tätä selitystä tukee se, että Keynesin 1930-luvulla hahmotteleman talousteorian katsot-tiin toisen maailmansodan jälkeen mullistaneen län-simaisen talousajattelun (Ayres 1945; Dillard 1948).
Keynes esitti teoriansa perusteet vuonna 1936 julkais-tussa pääteoksessaan The General Theory of Emplo-yment, Interest and Money. Keynesin mukaan rahata-lousjärjestelmän suurin ongelmakohta on juuri inves-tointien määrän vaihtelu, joka on seurausta talouden fundamentaalisesta epävarmuudesta (Davidson 1972; Weintraub 1975; Fontana & Gerrard 2004).
Koska investoinnit luovat talouteen merkittävän osan
talouden rahavirroista eli kokonaiskysynnästä ja luo-vat talouteen uutta rahavarallisuutta, johtaa investoin-tihalukkuuden katoaminen kysyntävetoisessa kapi-talistisessa rahataloudessa välttämättä taloudellisen aktiviteetin vähenemiseen, laskusuhdanteeseen ja työttömyyden kasvuun. Keynes esittikin, että talou-den vakautalou-den näkökulmasta investointitoiminnan jonkin asteinen yhteiskunnallistaminen olisi välttä-mätöntä (Keynes 1936, 378).
Toisen maailmansodan jälkeisissä kirjoituksissaan Keynes kuvasi tarkemmin investointien yhteiskun-nallistamista ja esitti talouspoliittisia suosituksia siitä, miten julkisen vallan tulisi käytännössä säädellä talou-den kokonaiskysyntää (ks. esim. Kregel 1994–1995 sekä Collier ja Brown-Collier 1995). Näissä toimissa investointien hallinnalla oli erittäin suuri merkitys.
Toisin kuin yleensä luullaan, Keynesin talouspoliit-tiset suositukset eivät siis liittyneet valtion budjetin vastasykliseen säätelyyn, vaan toimiin, joilla talouden investointiaste pidettäisiin jatkuvasti korkealla.
Keynes oli vakuuttunut siitä, etteivät yksityiset inves-toinnit koskaan takaisi talouden täystyöllisyyttä ja tuotantoresurssien täysimääräistä käyttöä – ennen kaikkea kapitalistisen rahatalouden fundamentaali-sesta epävarmuudesta johtuen. Siksi julkisen vallan on kannettava riittävän suurta investointivastuuta kaik-kina aikoina. Keynesin esittämä tavoite oli, että jul-kisessa ohjauksessa olevien investointien osuus kan-santulosta liikkuisi 7,5–20 prosentin välillä. Julkisten investointien tuli olla vastasyklisiä eli kasvaa silloin kuin yksityiset investoinnit luottamuksen heikkene-misen myötä supistuisivat taloudessa.
Vakuuttuneena siitä, ettei investoinneista kohkattu maailmalla ja Suomessa turhaan, myös Kekkonen nosti investoinnit oman yhteiskuntapolitiikkansa keskiöön. Vaikka Kekkonen ja hänen talouspoliitti-set avustajansa eivät olleet varsinaisesti keynesiläisiä, eivätkä ymmärtäneet paljonkaan Keynesin investoin-titeoriasta, pamfletissaan Kekkonen perusteli, miksi
investointien kasvattaminen olisi Suomen taloudelli-sen ja yhteiskunnallitaloudelli-sen kehityktaloudelli-sen kannalta välttä-mätöntä. Kekkonen viittasi Ruotsissa harjoitettuun talouspolitiikkaan, jossa investoinnit olivat tärkeässä roolissa. Jos vauraammassa Ruotsissa investointipo-litiikkaa harjoitettiin, olisi investointipolitiikka Suo-men oloissa sitäkin välttämättömämpää (Kekkonen, 1952, 80).
Investointiajattelu ja sen mukainen talouspolitiikka ei jäänyt Suomessa ainoastaan suositusten tasolle.
Kekkosen pamfletin julkaisua seuraavina vuosi-kymmeninä investointiajattelu näkyi ennen kaikkea teollisuuspolitiikassa. Tätä ei tietenkään voida lukea ainoastaan Kekkosen ja hänen pamflettinsa ansioksi, sillä kuten kirjasessakin todettiin, oli investointiajat-telu vahvistunut Suomessa jatkuvasti sotaa seuran-neina vuosina. Konkreettisesti investointipolitiikka näkyi muun muassa niin, että valtionyhtiöt tekivät suuria investointeja, yhteiskunnan perusinfrastruk-tuuria parannettiin ja yksityisiä yrityksiä kannustet-tiin jatkuvasti investointituin ja veroeduin laajenta-maan toimintaansa.
Vaikka suomalaisen teollisuuspolitiikan lähtökohtana oli ennen kaikkea uusien tuotantoteknologioiden käyt-töönotto ja maan tuotannollisten resurssien valjasta-minen, teollisuuden rakentamiseen liittynyt investoin-tipolitiikka oli samalla myös Keynesin suosittelemaa kysynnänsäätelypolitiikkaa. Sodanjälkeisinä vuosi-kymmeninä uudet investoinnit kasvattivat jatkuvasti talouden tulovirtoja, talous kasvoi voimakkaasti ja pysytteli lähellä täystyöllisyyttä. Vaikka yleinen käsi-tys on yhä edelleen se, ettei Suomessa koskaan var-sinaisesti harjoitettu keynesiläistä talouspolitiikkaa, Keynes itse olisi varmasti hyväksynyt 1950-luvulta asti Suomessa harjoitetun talouspolitiikan peruspe-riaatteet.
Investointiajattelu ei kuitenkaan juurtunut toi-sen maailmansodan jälkeen ainoastaan talouspoli-tiikkaan. Investointiajattelu oli vahvasti läsnä myös muussa yhteiskuntapolitiikassa ja ennen kaikkea
suo-malaisen sosiaalipolitiikan kehityksessä 1960-luvulta eteenpäin. Investointiorientaatio näkyi esimerkiksi suomalaiseen sosiaalipolitiikkaan merkittävästi vai-kuttaneen Pekka Kuusen ajattelussa ja hänen kuu-luisassa teoksessaan 60-luvun sosiaalipolitiikka. Kuu-selle sosiaalipolitiikan tärkein investointitehtävä oli
”pysyvä passiivisen väestön mobilisointitehtävä”
(Kuusi 1961, 60).
Viitaten Gunnar Myrdalin ajatteluun kumulatiivi-sesta kasvusta ja suomalaisten sosiologien näkemyk-siin huono-osaisuudesta, Kuusi päätteli, että panos-tukset huono-osaisuuden ja tuloerojen vähentämiseen maksaisivat itsensä takaisin nopeutuvana talouskas-vuna ja sosiaalisten ongelmien vähentymisenä. Koska tuloerojen supistaminen vaikuttaisi positiivisesti kulu-tusalttiuteen ja lisäisi myös investointihalukkuutta ja koska passiivisen väestön saaminen mukaan tuotan-totoimintaan lisäisi työvoiman tarjontaa, sosiaalipo-litiikka lisäisi oleellisesti talouden kasvupotentiaalia.
Siksi aikaisempina vuosikymmeninä hallinneet näke-mykset siitä, ettei julkisilla toimilla voitaisi vaikuttaa positiivisesti taloudelliseen kehitykseen, olivat Kuu-sen mukaan virheellisiä. (Tuomioja 1995, 106–109).
Sen lisäksi, että investointiajattelu näkyi eksplisiit-tisesti sosiaalipolitiikan teoreettisissa perusteissa, monia 1960-luvun ja 1970-luvun yhteiskuntapoliit-tisia päätöksiä ja luotua lainsäädäntöä on yhä edel-leen helppo perustella investointiajattelusta nousevilla argumenteilla (ks. esim. Kajanoja 1999). Esimerkiksi vuonna 1964 voimaan tullut sairausvakuutuslaki, vuoden 1972 kansanterveyslaki sekä vuoden 1973 päivähoitolaki loivat kaikki instituutioita, joiden tavoitteena on tuottaa yhteiskunnallisia ja taloudel-lisia hyötyjä pitkällä aikavälillä. Terveempi väestö ja suurempi työvoima ovat edellytyksiä taloudelliselle kasvulle, mutta myös sinällään tavoiteltavia yhteis-kunnallisia asioita. Esimerkiksi sairausvakuutuslain tarpeellisuutta perusteltiinkin eksplisiittisesti Pekka Kuusen kirjassaan esittämillä argumenteilla (ks. esim.
Bergholm ja Saari 2009).
Suomalainen universalismin ideaan perustunut hyvinvointivaltio tulonsiirto- ja palvelujärjestelmi-neen olikin helppo rakentaa sodan jälkeen vallinpalvelujärjestelmi-neen investointiajattelun varaan. Kun investointiajatteluun nojautunut talous- ja sosiaalipolitiikka osoittautuivat toimiviksi, kansalaisten elintaso nousi tasaisesti ja yhteiskunnallinen kehitys vakaantui vakaantumis-taan, valittua tietä ei ollut syytä katua.
Investointiajatteluun sisältynyt odotus siitä, että talou-den julkinen ohjaus ei välttämättä olisi haitallista, jos julkiset panokset suunnattaisiin järkevästi ja tulevai-suuden kehitystä tukien, näytti saavan vahvistuksen.
Taulukossa 1 on esitetty asukasta kohti lasketun brut-tokansantuotteen keskimääräinen kasvu 1910-luvulta uuden vuosituhannen ensimmäiselle vuosikymme-nelle Suomen taloudessa. Taulukosta havaitaan, että toisen maailmansodan jälkeen yleistyneellä inves-tointiajattelulla ei näyttänyt olleen ainakaan mer-kittävää negatiivista vaikutusta talouskasvuun, sillä 1950-luvulta 1970-luvulle, jolloin investointiajatte-lun vaikutus suomalaiseen yhteiskuntapolitiikkaan voimistui, Suomen talous kasvoi nopeammin kuin sitä edeltäneinä ja sitä seuranneina vuosikymmeninä.
1910-luku 0,2 1920-luku 3,8 1930-luku 2,1 1940-luku 2,9 1950-luku 4,0 1960-luku 4,5 1970-luku 3,2 1980-luku 2,6 1990-luku 1,8 2000-luku 1,4
Taulukko 1. Suomen kansantuotteen vuosikymmenen keskimääräinen kasvu asukasta kohti (Lähde:
Tilastokeskus, kansantalouden tilinpito).