Lopuksi on syytä palata vielä otsikon teemaan ja satu-jen opetuksiin. Köyhä paimenhan eli elämänsä onnel-lisena ja kansansa rakastamana vasta sen jälkeen kun hän oli saanut omakseen prinsessan ja puolet valta-kuntaa. Rakkaus ja raha – raha ja rakkaus?
Varhaisemmassa vertailevassa hyvinvointivaltiotut-kimuksessa pääpaino oli rahassa. Olettamuksena oli yhtäältä se, että hyvinvointi samaistuu BKT:lla mitattuun maan vaurauteen ja toisaalta se, että BKT:n kasvu luonnonvoimaisesti saa aikaan
hyvinvointival-tion kasvua. Hyvinvointivalhyvinvointival-tion hyvyyttä taas mitat-tiin sosiaalimenojen kansantuoteosuudella. Lähes-tymistapa oli altis kritiikille. Kansantuotteen kasvu ja maan vauraus johtavat hyvin erilaisiin hyvinvoin-tivaltioihin riippuen kunkin maan poliittisista voi-masuhteista: on hyviä, on pahoja, ja on rumia kuten Esping-Andersen (1990) osoitti. Lisäksi sosiaalime-nojen samalla BKT-osuuden tasolla voidaan päätyä hyvin erilaisiin lopputuloksiin, mitä tulee tulonja-koon, sukupuolten väliseen tasa-arvoon, köyhyyteen ja huono-osaisuuteen. Määrän ohella on kiinnitet-tävä huomio hyvinvointivaltion laadullisiin piirtei-siin, siihen miten hyvinvointivaltion institutionaali-nen rakenne estää köyhyyttä ja luo yhtäläisiä mah-dollisuuksia kaikille. Näkökulman laajentaminen parantaa Pohjoismaitten tilannetta (Niemelä 2014).
Sen sijaan kaikkien anglo-amerikkalaisten maitten ja monien öljyrikkaitten maitten (Norja poislukien) suhteellinen tilanne heikkenee. Pärjäävätpä Pohjois-maat varsin hyvin, jos verrataan elämään tyytyväi-syyttä ja onnellisuutta – joita monet pitävät parhaim-pina hyvinvoinnin mittareina. Pohjoismaat ovat 10 onnellisimman ja tyytyväisimmän maan joukossa.
Kansantulon kartuttaminen tai kansantulon määrä ei sinälleen ole riittävä ehto kansalaisten hyvinvoin-nin kasvattamiseksi. Keskeistä on se, kuinka reilusti ja oikeudenmukaisesti kasvun hedelmät jaetaan. Tällä ei pelkästään ole yksilötason vaikutuksia, vaan vaiku-tukset ovat myös mitä suurimmassa määrin yhteis-kunnallisia ja makrotaloudellisia. Toimiva sosiaali-politiikka on Kansanarmeijaa, vahvaa poliisihallin-toa, Berkut/OMON -joukkoja tehokkaampi keino kansan yhtenäisyyden ja sosiaalisen koheesion luo-miseksi. Useimmiten kansakunnan luhistumisen syyt on liian suuret varallisuus- ja tuloerot (Acemogly &
Robinson 2012; Sachs 2005; 2012). Vanhan työvä-enlaulun sanoin: ei synny rakkautta ilman oikeutta!
Edellä esitetty tarkastelu osoittaa, että verrattiinpa poikkileikkaustilanteessa kaikkia maailman maita tai seurattiinpa rikkaita maita yli ajan – tässä
tapauk-sessa 20 Euroopan maata ajanjaksolla 2002–2012 – talouden, sosiaalipolitiikan ja hyvinvoinnin välillä on selkeä yhteys (ks. myös Pohjola 2013; Niemelä 2014).
Tuo yhteys ei ole kuitenkaan (enää?) niin suoravii-vainen kuin vaikkapa Harold Wilensky aikoinaan esitti. Jos talous ei kasva, on vaikea pitää yllä sellai-sia hyvinvointijärjestelmiä, joita voimakkaan kasvun aikaan rakennettiin. Joudutaan pohtimaan hyvinvoin-nin tuottamisen rajoja ja priorisoimaan, mitä ja miten hyvinvointivaltio voi tuottaa sosiaalista turvallisuutta asukkailleen ja mitä se ei voi tuottaa. Vastaavasti hyvinvointitalouden hengessä voidaan pohtia missä määrin pelkkä talouden kasvu lisää hyvinvointia.
Edellä olevan esityksen perusteella näen hyvinvoin-titaloudellisen näkökulman kiinnittyvän talouden ja sosiaalisen yhteispeliin. Talous on tärkeä hyvinvoin-nin edellytys, mutta se ei ole itseisarvo. Talous voi olla välttämätön, mutta ei aina riittävä ehto hyvinvoin-nin toteutumiselle – olipa sitten kyse eliniän ja talou-dellisen köyhyyden kaltaisista ’objektiivisista’ hyvin-voinnin ulottuvuuksista tai ihmisten ’subjektiivisista’
kokemuksista.
Viitteet
1 Tässä dekommodifikaatiota on mitattu järjestelmän
’anteliaisuudella’, joka kuvaa eläkkeitten, sairausva-kuutuksen ja työttömyysturvan korvaavuusastetta (%) suhteessa keskimääräisen palkansaajan tulotasoon.
Kyseessä on näiden kolmen keskeisen sosiaalivakuutuksen korvaavuusasteen keskiarvo (Scruggs & al. 2014).
2 Taloutta, työttömyyttä ja sosiaalimenoja koskevat tiedot on saatu OECD:stä (2009 ja 2013), dekommodifikaatioindeksi (sosiaaliturvan anteliaisuus) on saatu Scruggs & al. 2014 ja toimeentulovaikeuksia ja tyytyväisyyttä koskevat tiedot on laskettu ESS:n 2002–2012 aineistoista.
3 ESS:ssä on kartoitettu eurooppalaisten tyytyväisyyttä omaan elämäänsä kysymyksellä: ”Kuinka tyytyväinen olette elämäänne kokonaisuutena?”. Haastateltavat saivat vastata asteikolla 0-10, jossa = ’erittäin tyytymätön’ ja 10 = ’erittäin tyytyväinen’. Tässä on käytetty maatasoisia keskiarvoja. Myös talousvaikeuksien kokeminen perustuu ESS:n kysymyksiin.
Liitetaulukko. Rakenneyhtälömallin estimaatit.
Kirjallisuus
Acemogly, Daron & Robinson, James (2012) Why Nations Fail. The Origins of Power, Prosperity and Poverty. London:
Profile Books.
Allardt, Erik (1976) Hyvinvoinnin ulottuvuuksia. Porvoo/
Helsinki: WSOY.
Diener, Ed & Biswas-Diener, Robert (2008) Happiness – Unlocking the Mysteries of Psychological Wealth. Oxford:
Blackwell.
Erikson, Robert & Uusitalo, Hannu (1987) ”The Scandinavian approach to welfare research.” In Erikson, Robert, Hansen Erik-Jørgen, Ringen, Stein & Uusitalo, Hannu (eds.) The Scandinavian Model. Welfare state and welfare research.
Armonk, New York & London: M.E. Sharpe, pp. 177–193.
Esping-Andersen (1990): Three worlds of welfare capitalism. Policy Press.
Fridberg, Torben & Kangas, Olli (2008) “The welfare state, poverty and social exclusion.” Teoksessa Heikki Ervasti, Torben Fridberg, Mikael Hjerm & Kristen Ringdal (eds.) Nordic attitudes in a European perspective. Chelntenhamn:
Edward Elgar, 22–47.
Hiilamo, Heikki & Kangas, Olli (2012) ”Väärien profeettojen jäljillä – kahdeksan erää tuloerojen vaarallisuudesta”.
Yhteiskuntapolitiikka, Vol. 77 (2), 121–133.
http://www.europeansocialsurvey.org/
http://www.lisproject.org/
Hämäläinen, Timo and Michaelson, Juliet (2014) Well-Being and Beyond: Broadening the Public and Policy Discourse.
Cheltenham: Edward Elgar.
Kangas, Olli (2013) ”Somewhere there over the highs seas, there is the country of my dreams” teoksessa Carl Marklund (ed.) All well in the welfare state? Helsinki:
Nordwell, 135–165.
Kangas, Olli (2008) “Pohjoismaat – maailman paras kolkka?”
Yhteiskuntapolitiikka, Vol. 73 (4), 357–367.
Kangas, Olli (2010) “One hundred years of money, welfare and death” International Journal of Social Welfare, Vol. 19 (July), 4–59.
Kangas, Olli & Ritakallio Veli-Matti (2008) Köyhyyden mittaustavat, sosiaaliturvan riittävyys ja köyhyyden yleisyys Suomessa. Helsinki: Kela, Sosiaali- ja terveysturvan selosteita 61. https://helda.helsinki.
fi/bitstream/handle/10250/3426/Selosteita61_netti.
pdf?sequence=2
Layard, Richard (2006) Happiness. Lessons from a New Science. London: Penguin Books.
Maddison, Angus (2003) The World Economy: Historical Statistics. Paris: OECD.
Mortality.org (2014) http://www.mortality.org Niemelä, Mikko (toim.) (2014) Eurooppalaiset elinolot.
Helsinki: Kela.
OECD (2009) OECD Economic Outlook 2008. Paris: OECD.
OECD (2014) OECD Economic Outlook 2013. Paris: OECD.
Pohjola, Matti (2013) ”Talouskasvu ja hyvinvointi”, Kansantaloudellinen aikakauskirja, Vol. 109 (1), 5–12.
Saari, Juho (2012) Onnellisuuspolitiikka. Helsinki:
Kalevi Sorsa -säätiö
Sachs, Jeffrey (2005) The End of Poverty: Economic Possibilities for Our Time. London: Penguin Press.
Sachs, Jeffrey (2012) The Price of Civilization. London:
Vintage.
Scruggs, Lyle, Jahn, Detlef & Kuitto, Kati (2014) Comparative Welfare Entitlements Data Set 2, Version 2014–03. Available at: http://cwed2.org/
Sen, Amartya (1982) Choice, Welfare and Measurement.
Oxford: Basil Blackwell.
Stata (2011) Structural Equation Modeling, release 12.
Texas: Stata Press Publication.
Todardo, Michael & Smith, Stephen (2011) Economic Development. London: Pearson.
Veenhoven, Ruut (1984) Conditions of Happiness. Dortrecht:
Riedel.
Veenhoven, Ruut (2002) ‘Why Social Policy Needs Subjective Indicators?’. Social Indicators Research, Vol. 58 (1), 33–45.
Wilensky, Harlod (1975) The Welfare State and Equality.
Berkeley: University of California Press.
Wilkinson, Richard & Pickett, Kate (2009) The Spirit Level:
Why More Equal Societies Almost Always Do Better.
London: Penguin Books.
World Bank (2014). http://data.worldbank.org/indicator/
NY.GDP.PCAP.PP.CD?order=wbapi_data_value_2012+wbapi_
data_value+wbapi_data_value-last&sort=desc
Talous ja taloudelliset argumentit hallitsevat yhteis-kunnallista keskustelua. Talouden asettamiin rajoit-teisiin vetoaminen hillitsee tehokkaasti uudistusin-toa ja pakottaa myös tekemään valintoja siitä, mitä milloinkin karsitaan. Lisäksi silloin, kun taloudessa menee huonosti, ryhdytään usein vaatimaan ns.
rakenteellisia uudistuksia, joilla tarkoitetaan hyvin-vointivaltion rakenteisiin kohdistuvia leikkauksia.
Tämä on hyvin ymmärrettävää silloin kun julkisella sektorilla on pulaa rahasta – ja melkein aina tyhjän kukkaron diktatuuri tuntuu hallitsevan. Julkinen kes-kustelu yhteiskuntapolitiikasta ja hyvinvointivaltiosta on Suomessakin globaalin finanssikriisin puhkeami-sen jälkeen eli vuodesta 2008 keskittynyt julkiseen talouteen ja sen ongelmiin, joita ovat sitkeäksi osoit-tautunut alijäämä ja siitä seurannut julkisen velan kasvu. Suomea ja useimpia muita Euroopan maita vuodesta 2008 lähtien koetellut poikkeuksellisen pitkä taantumajakso on johtanut julkisen talouden kriisiy-tymiseen ja tarpeeseen löytää säästökohteita julkisista menoista, mikä vuorostaan on herättänyt kysymyk-sen siitä, onko hyvinvointivaltioon enää varaa.1 Onkin ilmeistä, ettei hyvinvointivaltion edellyttämiin julki-siin menoihin ole varaa, ellei kansantalous palaudu normaalina pidettyyn tilaan eli talouden kasvuun ja korkeaan työllisyyteen.
Samanlainen ilmiö tapahtui Suomessa edellisen ker-ran 1990-luvulla. Talouden ankara lama murensi tuolloin julkisen talouden rahoituspohjan ja seurauk-sena oli syvä julkisen talouden kriisi, joka vuorostaan käynnisti rajun julkisen sektorin saneerauksen ja pit-kään jatkuneen keskustelun julkisten menojen säästö-toimista – ja laajemmin kyvystämme ylläpitää hyvin-vointivaltiota. Samalla syntyi väistämätön vastak-kainasettelu, jossa toisaalta taloudelliset argumentit korostavat säästöjen tarpeellisuutta ja sitä, että nykyi-sen kaltaiseen hyvinvointivaltioon ei ole enää varaa, ja toisaalla taas sosiaali- tai hyvinvointipoliittinen puhe julkisten menojen välttämättömyydestä. Samanlaiset keskustelut ovat tuttuja myös muista teollisuusmaista;
hyvinvointivaltion tarjoamaa kollektiivista turvaa on haluttu korvata omavastuun korostamisella ja puhu-malla hyvinvointiyhteiskunnasta.
Loppujen lopuksi ei ole kovin yllättävää, että tällai-seen asetelmaan on jouduttu. Talouden kriisien ajoit-tuminen on toki vaikeasti ennustettavaa, mutta pit-kään on ollut jo tiedossa, että julkinen talous tulee Suomessa ja muissa vanhoissa teollisuusmaissa kiristymään. Hyvinvointivaltion palveluille ja julki-sille menoille on jatkuvasti suuri tarve, ja tarve on vain kasvanut sitä mukaa kuin väestön ikärakenne on muuttunut. Samaan aikaan talouden kasvu on hidas-tunut ja politiikan mahdollisuudet säädellä hyvinvoin-tivaltion rahoituspohjaa ovat heikentyneet. Tämä on