Seurauksia koskeva ajattelutapa (consequentialist argument) on hyvin suosittu huolimatta luontai-sesta pulmallisuudestaan. Siinä oletetaan, että tie-tyillä toimenpiteillä on mahdollista varmistaa toivo-tut yhteiskunnalliset seuraukset (Barry 1987, 14–15).
Myönteisten seurausten rationaalinen argumentointi oikeuttaa poliittisen johdon suunnittelemat valinnat (Machan 1989, 191).
Karl Marx on yksi vaikutusvaltaisimmista myön-teisten seurausten logiikkaa soveltaneista ajatteli-joista, joka osoitti kuinka tie kapitalismista sosialis-miin rakennetaan. Sittemmin tällä logiikalla halut-tiin pehmentää markkinoiden ankaruutta, jyrkkiä heilahduksia ja ennakoimattomuutta (Keynes 1927, 40). Myöhemmin tällä logiikalla on perusteltu uusia ja lisättyjä julkisia palveluita, tulonsiirtoja ja säänte-lyä. Keskustelu julkisen toiminnan vaikuttavuudesta on olennainen osa tätä problematiikkaa.
Seurauksia koskeva ajattelu kytkeytyy tiiviisti poliit-tis-hallinnollisten instituutioiden käyttötarkoituk-siin. Kun valtio nojaa päätöksenteossa automaatti-siin sopeutusmekanismeihin, sen valinnoilla on pää-sääntöisesti ennakoimattomia myönteisiä vaikutuksia yhteiskunnassa. Kun valtio nojaa instituutioiden pet-tävään loistoon, sen valinnoilla on pääsääntöisesti ennakoimattomia kielteisiä vaikutuksia, joita valtio joutuu seuraamaan ja korjaamaan. Keskeisin tekijä tässä ajattelussa on seurausten irtaantuminen valin-nan tarkoituksesta ja sen tekijöiden vaikutusvallasta.
Valtion on mahdotonta ennakoida kuinka kansalais-ten reagoinnit muokkaavat vaikutuksia.
Seurauksia koskeva logiikka edellyttää, että kansa-laisten arvot ovat riittävässä määrin samansuuntai-sia. Arvojen yhteensopimattomuus vie kuitenkin
poh-jan valtion ohjausvallalta. Tällä havainnolla on pitkät perinteet. Esimerkiksi Mandeville kiisti yleisen hyvän, summum bonum, olemassaolon vuonna 1723 julkai-semassaan satiirissa The Fable of the Bees väittämällä, että inhimillisiä arvoja ei voida järjestää hierarkki-sesti tärkeysjärjestykseen. Vastoin aikakautensa ylei-sesti hyväksyttyä seurausajattelua Mandeville osoitti, että yhteiskunta ei suinkaan taannu eikä murru, vaan kehittyy, jos ihmiset saavat elää haluamallaan tavalla eli harjoittaa luontaisia paheitaan.
Arvot ovat todellakin yhteensopimattomia. Esimer-kiksi ihmisiä, jotka eivät usko valinnan vapauteen, on mahdotonta saada muuttamaan mielensä (Barry 1987, 12 ja Machan 1989, 191). Arvojen lisäksi myös ihmisten tavoitteet ja elämäntyylit eroavat toisistaan.
Näistä syistä valtio, joka edistää mieleisiään arvoja, tavoitteita ja elämäntyylejä, toimii väistämättä mie-livaltaisesti ja synnyttää ennakoimattomia kielteisiä vaikutuksia ihmisten elämässä ja yhteiskunnassa. Aja-tus poliittisesti halutuista ennakoiduista myönteisistä vaikutuksista on osoittautunut katteettomaksi uskon-kappaleeksi, jonka varaan hyvinvointipolitiikkaa ei voida perustaa.
Pohdinta
Artikkelissa on pohdittu julkisen vallan harjoittamaa hyvinvointipolitiikkaa osoittamalla sen pulmallisuus.
Hyvinvoinnin sijasta olisi hyödyllisempää puhua pal-velu-, sääntely- ja tulonjakovaltiosta, jotta sen vah-vuuksia ja heikkouksia voidaan realistisesti arvioida.
Kun puhutaan vain hyvinvoinnista, valtion oikeuksia ja velvollisuuksia voidaan esteettä kasvattaa. Tämän seurauksena on kadotettu yksi julkisen vallan alkupe-räisistä ideoista; auttaa ihmisiä välittömästi hädässä ja turvata toimeentulo heille, joilla ei ole omia eikä yhteisöllisiä voimavaroja, huolehtia puhtaista julki-sista palveluista, ylläpitää neutraalia juridista
viiteke-hystä ja suojella ihmisiä julkiselta ja yksityiseltä pater-nalismilta.
Vaikka kansalaisten huomattava enemmistö puolustaa hyvinvointivaltiota, se on jo kauan ollut valistuneen vähemmistön projekti. Institutionaalisen asemansa perusteella tämä vähemmistö määrittelee yhteis-kuntaa koskevat arvot, tavoitteet ja keinot. Omitui-sinta hyvinvointia koskevassa käytännössä on se, että tämän ryhmän motivaatioita ja intressejä ei yleensä ole asetettu kyseenalaisiksi.
Ei ole olemassa erityistä hyvinvointiajattelua ja -talo-utta, joka eroasi muusta ajattelusta ja olisi sitä arvok-kaampaa. Ajatus erityisestä hyvinvointiajattelusta tai -taloudesta johtaa todellisuutta vääristäviin epärea-listisiin tulkintoihin ja vaatimuksiin. Se motivoi kek-simään keinoja muokata yhteiskuntaa ja manipuloida ihmisten valintoja. Se tekee enemmistön riippuvai-seksi pienen vähemmistön tahdosta.
Yleinen käsitys markkinatalouden kulutusta ja luon-nonvarojen tuhlausta koskevasta vaikutuksesta on vir-heellinen. On ensinnäkin muistettava, että kulutus, josta yksin kuluttajat päättävät, on taloudellisen elä-män tarkoitus. Jos asia ei olisi näin, mitä tahansa voi-taisiin tuottaa poliittisten valintojen perusteella. Toi-seksi on muistettava, että monopoliasemassa olevat tuottajat eivät anna kuluttajien kyseenalaistaa heille suunnattua tarjontaa ja siksi on vaikea sanoa kuinka paljon näillä sektoreilla käytännössä tuhlataan. Kol-manneksi on muistettava, että toisin kuin julkisilla palvelualoilla, markkinoilla toimii hintajärjestelmä kulutusta voimakkaasti sääntelevänä tekijänä. Nel-jänneksi kaikissa maissa, joissa julkinen valta sääte-lee kuluttajien valintoja, vapaata hintajärjestelmää ja yrittäjyyttä, seurauksena ovat virheelliset investoinnit, kulutusmahdollisuuksien vääristyminen ja niukkojen tuotannontekijöiden tuhlaus.
Hyvinvointivaltion kannattajat ovat tehneet ihmisten hyvinvoinnista yksiulotteisen analyysin. Ihmisten tar-peet, odotukset ja vaatimukset ovat henkilökohtaisia ja subjektiivisia. On siksi pulmallista, ehkä jopa mah-dotonta, tehdä ihmisten tarpeet, odotukset ja vaati-mukset yhteismitallisiksi ja muotoilla niihin kollek-tiiviset ratkaisut. Ihmiset arvostavat erilaisia asioita ja samoja asioita eri tavalla. Tästä seuraa, että tur-vautuminen vain julkiseen tarjontaan ei palvele riit-tävästi kansalaisia.
Hyvinvointivaltio ei ole onnistunut tavoitteissaan.
Mitä enemmän valtio on hyvinvoinnin nimessä inves-toinut olosuhteiden korjaamiseen ja kehittämiseen, sitä enemmän siltä vaaditaan. Vaikka valtio sijoittaisi kaikki yhteiskunnan varat hyvinvointiin, yhteiskun-nallinen pahoinvointi ja ongelmat todennäköisesti vain lisääntyisivät. Hyvinvointivaltio on katteeton kuvitelma, josta pitäisi ehdottomasti luopua.
Kirjallisuus
Acemogly, Daron & Robinson, James A. (2013). Why Nations Fail: The Origins of Power, Prosperity, and Poverty. London.
Profile Books.
Arrow, K. J. (1974). The Limits of Organization. New York.
W. W. Norton.
Barry, Norman P. (1987). On Classical Liberalism and Libertarianism. New York. St. Martin’s Press. Fores & Ivrig.
Caplan, Bryan (2007). The Myth of the Rational Voter: Why Democracies Choose Bad Policies. Princeton and Oxford.
Princeton University Press.
The Economist (2014). Planet Plutocrat: Our crony-capitalism index. March 15th - 21st.
Feldt, Kjell-Olof (2012). En kritisk betraktelse om Socialdemokratins seger och kris. Pössneck. Albert Bonniers Förlag.
Ferguson, Niall (2013). The Great Degeneration:
How Institutions Decay and Economies Die. London.
Penguin Books.
Gray, John (2000). Two Faces of Liberalism. New York.
The New Press.
Harisalo, Risto & Miettinen, Ensio (2000). Epäsuosittuja ajatuksia yhteiskuntapolitiikasta. Tampere. Tampereen yliopisto - Hallintotieteen laitos.
Harisalo, Risto & Rajaniemi, Jani (2013). Liberaali valtio – toimiva yhteiskunta: Tutkimus valtiosta automaattisten sopeutusmekanismien edistäjänä. Tampere. Tampere University Press.
Isaksson, Anders (1992). När pengarna är slut. Moderna Tider Brombergs.
Isaksson, Anders (1994). Alltid mer, aldrig nog. WSOY Finland. T. Fischer & Co.
Keynes, John Maynard (1927). The End of Laissez-Faire.
London. Hogarth Press.
Langby, Elisabeth (1984). Vinter i välfärdslandet. Södetälje.
Brombergs.
Lasch, Christopher (1996). The Revolt of the Elites and the Betrayal of Democracy. New York. W. W. Norton & Company.
Lewin, Leif (1981). Rationalitetens kris och seger. Ratio.
Machan, Tibor (1989). Individual and Their Rights. La Salle, Illinois. Open Court.
Mandeville, Bernard (1997). The Fable of the Bees and Other Writings. Indianapolis. Hackett Publishing Company, Inc.
Mahoney, Joseph T. (2005). Economic Foundatins of Strategy. Thousand Oaks. Sage Publications.
Mises, Ludwig von (1981). Socialism: An Economic and Sociological Analysis. Indianapolis. LibertyClassics.
Mises, Ludwig von (1990). Economic Freedom and Interventionism: An Anthology of Articles and Essays by Luwog von Mises. Irvington-on-Hudon, New York.
The Foundation for Economic Education, Inc.
Hyvinvointivaltion ja palveluiden saatavuuden näkö-kulmasta talouskasvu on ollut suotavaa, mutta on voitava kysyä onko se välttämätöntä. Olisiko mah-dollista lähteä talouspolitiikasta, jossa kansalaisten hyvinvointi olisi ensisijaista ja talouspolitiikka keino tämän tavoitteen saavuttamiseksi. Näinä aikoina on erityisen kerettiläistä kysyä, olisiko mahdollista siir-tyä kohti sosiaalisesti kestävämpää hyvinvointival-tiota, joka lähtisi siitä, että sosiaalisia eroja tasataan ja kaveria ei jätetä.
Rahoitusmarkkinoiden kriisi sekä talouspolitiikassa harjoitetut tervehdyttämistoimet ovat johtaneet var-sin vilkkaaseen talouspolitiikan keskusteluun ja myös talouspolitiikan nykyisten lähtökohtien ja toimien kyseenalaistamiseen. Olennainen osa tätä keskuste-lua on nojannut sosiaalisen eriarvoisuuden ongelmiin, mutta myös yhä selkeämmin artikuloituun kritiikkiin taloustieteen ongelmista ja lähtökohdista (ks. esim.
Piketty 2013; Weeks 2013; Weisbrot and Jorgensen 2013; Chang 2010). Tämän rinnalla voidaan nähdä taloudellisen kasvun keskeisyyden hyvinvoinnin edel-lytyksenä kyseenalaistava näkökulman muutos ja koh-dentaminen siihen, miten hyvinvointia voidaan edis-tää ilman kasvua (Jackson 2009).
Olennainen osa tätä on uudelleenjaon ja tuloerojen kasvun merkitys (Piketty ja Saez 2010). Tämä on nos-tanut keskustelua erityisesti Yhdysvalloissa, jossa
esi-merkiksi talouskriisin jälkeisestä talouskasvusta suu-rin osa on kasautunut rikkaimmalle prosentille (1 %).
Vuoden 2009 ja 2012 välisenä aikana rikkaimman prosentin tulot kasvoivat 31,4 % ja köyhimmän 99 % vain 0,4 % ja siten rikkain prosentti nappasi 95 % talouskasvusta kolmen ensimmäisen vuoden aikana (Saez 2013, ks.: http://elsa.berkeley.edu/users/saez/
saez-UStopincomes-2012.pdf).
Hyvinvointitalouden kannalta Pikettyn (2013) teos Pääoma 21 vuosisadalla tulee olemaan tärkeä ja sen on jo nyt katsottu muuttaneen taloustieteen ja yhteis-kuntatieteiden analyysiä ja sen lähtökohtia (ks. esim.
Krugman 2013). Sen keskeinen teesi on pääoman tuoton kasvu talouden kasvua nopeammin, jonka seu-rauksena olemme siirtyneet kohti 1800-luvun yhteis-kuntaa ja tuloeroja, jossa perityn omaisuuden merki-tys on työntekoa suurempi vaurastumiselle, vaikka Piketty tunnistaa myös huippukorkeiden palkkojen merkityksen. Vastapainona tälle ”belle epoque” kehi-tykselle Piketty (2013) suosittaa verotusta – progres-siivista pääomaveroa, tuloveroa ja perintöveroa.
Tuloerojen nosto taloustieteen keskiöön tukee myös etenkin terveyseroihin kohdentuvaa tutkimusta.
WHO:n terveyden sosiaalisiin määrittäjiin kohden-tuva raportti nosti esille myös progressiivisen verotuk-sen keinona vähentää sosiaalisia eroja ja edelleen ter-veyseroja (CSDH 2008). Terveyspolitiikassa Picket