Ilmaisuus on hullunkurinen ilmiö. Yhtäältä ihmisillä on taipumus unohtaa, että hyvin harvoin mikään on aidosti ilmaista. Ei ilmainen koulutus tarkoita, ettei
siitä kukaan maksaisi mitään. Se saattaa olla saajal-leen ilmainen, ts. hänen ei ainakaan sillä hetkellä tar-vitse maksaa, mutta jotkut muut tietysti osallistuvat verovaroin kustannuksiin. Peruskoulutuksen takaa-minen kaikille julkisin varoin on erinomainen asia, sillä opetus ja koulutus ovat portti avoimeen tulevai-suuteen. Se missä määrin korkeakouluopintojen ja eri-tyisesti tohtorinkoulutuksen tulisi olla ilmaista, on toi-nen kysymys. Jos maksuttomuus aiheuttaa sen, että opinnot eivät edisty ja opiskelijastatuksella roikutaan opiskelijaetuisuuksien toivossa, tavoitteet ovat vääris-tyneet. Tavoitteeksi on silloin tullut valmistumatto-muus ja opiskelijaelämän yletön pitkittäminen apu-rahojen toivossa. Positiiviset kannustimet ovat muut-tuneet negatiivisiksi ja houkuttelevat päinvastaiseen kuin mihin on pyritty.
Ilmaisuus on monille ihmisille houkutin. Kun jul-kisilla liikennevälineillä saa matkustaa ilmaiseksi, suuret joukot ryntäävät tämän tarjouksen perään.
Typerimmillään jotkut ovat seuraavana päivänä sitä mieltä, että joutuvat uhkailun uhriksi. Tänään et mat-kusta, ellet maksa. Ja juuri kun pääsi tuudittautumaan ilmaiskyydin ihanuuteen. Kun ihmisille tarjotaan ilmaiseksi jotain, he luovat siitä itselleen ikään kuin luovuttamattoman oikeuden, joka kuuluu heille aina ja ikuisesti. Siksi kaikki yritykset karsia sekundaarisia tukia koetaan mahdottomiksi toteuttaa. Jos jotain on saanut tähän asti ilmaiseksi, sitä pitää saada vastakin.
On varmasti ihmisiä joille kelpaa mikä tahansa, kun-han se on ilmaista. Jos torilla alettaisiin jakaa vasem-man jalan kenkiä, ottajia saattaisi löytyä myös kaksi-jalkaisista.
Suomalaisessa kulttuurissa vanha eurooppalainen uskomus ilmaiseksi saamisen noloudesta ja tekemi-sen kunniakkuudesta on vääristynyt. Kaikille kelpaa kyselemättä, kunhan ilmaiseksi saa – tai ainakin hal-valla. Tekeminen on raskasta ja ikään kuin noloa, kun tekemättäkin ilmaiseksi saisi. Tekemisen arvostamat-tomuus näkyy myös siinä miten suomalaiset eivät ole koskaan oikein arvostaneet yrittäjyyttä. Yrittäjät on
usein nähty epäilyttävinä, miltei pahantekijöinä, jotka itsekkäästi ja ahneesti haluavat kahmia itselleen rik-kauksia toisten kustannuksella. Julkisten palveluiden tarjoaminen, olivat ne hyviä tai huonoja, on nähty oikeana ja tasa-arvoisena. Kun kaikki saavat samaa, kellään ei mene paremmin kuin muilla. Valitettavasti juuri yrittäjyyden halveksunta on omiaan heikentä-mään kansantalouden tilaa ja tyhjentäheikentä-mään sitä säk-kiä josta julkiset palvelut maksetaan.
Julkisten palveluiden järjestämisessä ja päätöksissä on hankaluutena kolmen eri tason yhteen sovittami-nen samalla kertaa. Ensin pitäisi katsoa, kuinka suuri kakku on realistisesti jaettavissa, sitten moneenko viipaleeseen se on jaettavissa siten, ettei jako aiheuta vahinkoa muiden viipaleiden toiminnassa, ja lopulta viipaleen sisäiset jakoperiaatteet pitäisi oikeuttaa.
Otetaan yksinkertaistettu esimerkki. Yksi viipale on terveydenhuolto ja toinen julkiset katu- ja valaistus-työt. Laskenta voi hyvin osoittaa, että katuvalaistuk-sen vähentämisellä saataisiin merkittäviä säästöjä, jalkakäytävien kunnossapidosta tinkimisestä puhu-mattakaan. Kuten Terveyden ja hyvinvoinnin laitos liikuntavamma -tiedotteessaan toteaa: ”huonossa valaistuksessa tai liukkaalla alustalla liikkuminen lisää kaatumisen ja tätä kautta ruhje- ja nyrjähdys-vammojen sekä murtumien riskiä ”. Lienee tuttua tietoa kaikille suomalaisille. Laskelmaan tulee huo-mioida myös se, kuinka paljon taloudellisia ja hen-kisiä kustannuksia siitä aiheutuu. Ulos ei voi lähteä kun kadulla pimeässä pelottaa josta seuraa sosiaalista yksinäisyyttä, passiivisuutta. Ja harvoin todellisuus on näin yksinkertainen. Usein on vaikea arvioida, mitä hyvää ja pahaa mistäkin aiheutuu ihmisten haluille, toiveille ja tunteille. Ei ehkä ole mukava paljastaa omia pelkojaan ja ahdistuksen aiheitaan.
Puheet me-hengen kasvattamisesta ja yhteisistä pon-nistuksista ovat retorisia keinoja, joilla hyvinvointival-tiota ei pidetä pystyssä. Kun talkoohenkeen vedotaan, jotkut tekevät ja jotkut laistavat oman osuutensa. Kun arvoilmapiiristä löytyy niin kaukana toisistaan olevia ajatuksia kun Suomessa nykyään, yhteisten valintojen ja arvokonsensuksen löytäminen on mahdotonta. Ihmisiä ei voida pakottaa uskomaan mihin he eivät usko. Tar-peen vaatiessa kaikki tietysti valehtelevat, esittävät sosi-aalisella näyttämöllä vaatimatonta, altruistista kestävän kehityksen ystävää, joka on aina valmis uhrautumaan yhteisen hyvän puolesta. (Goffman 1959).
Yhteinen hyvä ei ole määriteltävissä. Todelliset motii-vit ovat asia erikseen. On joitakin asioita, jotka ovat kaikille hyviä, kuten puhdas hengitysilma, mutta on paljon asioita, joiden hyvyydestä vallitsee erimieli-syys. Vaikka suuri joukko suomalaisia ilmoittaakin haaveekseen asua omakotitalossa, metsän laidalla, kalaisan järven rannalla, osa meistä haluaa asua kau-pungin keskustassa kivitalossa. Yksimielisyys voi löy-tyä vain halusta kunnioittaa erilaisuutta ja erilaisia arvoja. Umpimielisen mökkisuomalaisuuden aika on ohi, ellemme halua jäädä köyhinä Euroopan peri-feriaan ja katsoa kun kynnelle kykenevät pakenevat maasta, jossa mikään ei ole enää mahdollista.
Kirjallisuus
Airaksinen (2012) Desires and Happiness. Homo Oeconomicus 29 (3), 393–412.
Brennan, P.F. ja Strombom, I. (1998) Improving Health Care by Understanding Patient Preferences. Journal of the American Medical Informatics Association 5 (3), 257–262.
Feinberg, J.(1984) The Moral Limits of the Criminal Law.
Part I Harm to Others. Oxford: Oxford University Press.
Gylling (2009) Conservatism and Secrecy. Homo Oeconomicus 26 (1), 143–159.
Häyry, H. (Gylling) (1991) The Limits of Medical Paternalism.
London: Routledge.
Häyry, H. (Gylling) (1998) Individual Liberty and Medical Control. London: Ashgate.
Jaakkola, R., Kainulainen, S. ja Rahkonen, K. (2009) Työväensuojelusta sosiaalipolitiikkaan. Sosiaalipoliittisen yhdistyksen julkaisuja.
Mill, J.S. (1859/1974) On Liberty. London: Penguin Books.
Von Wright (1963) The Varieties of Goodness. London:
Routledge & Kegan Paul.
Hyvinvointivaltio ei ole syntynyt tyhjästä, se ei ole vahinko, poliittista sumutusta tai sattumanvaraisen historiallisen kehityksen tulos, vaikka näilläkin kai-killa on ollut osansa sen kehityksessä. Hyvinvoin-tivaltio on ensisijaisesti projekti, tarkoituksellinen pyrkimys järjestää yhteiskunta tietyllä tavalla, ja se rakentuu eräisiin lähinnä humanistisiin näkemyk-siin ihmisestä ja maailmasta. Siinä institutionalisoi-tuvat normatiiviset vaatimukset yhteiskunnan jäsen-ten arvosta ja autonomiasta, oikeuksista ja vastuista sekä tasapuolisesta ja oikeudenmukaisesta kohtelusta.
Nämä periaatteet on pyritty institutionalisoimaan yhteiskunnan rakenteisiin niin toimivalla tavalla kuin mahdollista, mutta tämä on aina ollut hyvinvointival-tion toissijainen tavoite.1
Hyvinvointivaltion periaatteet ja ideaalikaan eivät ole syntyneet tyhjästä, vaan ne ovat keskeinen osa län-simaisia kulttuurisia perinteitä, aina Antiikin Krei-kasta lähtien. Näitä periaatteita on muokattu ja kehi-tetty historian kuluessa, erilaisten vaihtuvien olosuh-teiden paineissa. Kenties tärkein hyvinvointivaltion päämäärä kiteytyy näkemykseen yhteiskunnasta vastavuoroisena yhteistyöyrityksenä2, jossa pyrimme suhtautumaan toisiimme vastavuoroisella sympati-alla, ymmärryksellä ja avunannolla. Tämä näkemys muotoillaan huolenpidon ja oikeudenmukaisen kohte-lun periaatteina.3